Muutama vuosi sitten sukeltaja Jouko Moisala sai vinkin. Ruostunut veneenraato makasi Kaarinassa rantapusikossa täynnä pitkälle maatuneita lehtiä ja oksia ja kaikenlaista rojua. Se ei näyttänyt maallikon silmään kummoiseltakaan, mutta Moisala kiinnostui heti. Vene oli peltiä, ja sen tuhtojen alla oli ponttoonit, jotta se pysyisi pinnalla, vaikka olisi aivan täynnä vettäkin. Keulassa oli varustamon laatta molemmin puolin.

Tutkittuaan vanhoja valokuvia Moisala oli varma asiastaan. Tässä oli höyrylaiva S/S Park Victoryn pelastusvene numero kolme. Se, joka jäi kiinni kannakkeisiinsa, kun meri nielaisi aluksen. Siitä on kulunut jo 75 vuotta.

Talvipäivä oli jo mennyt mailleen jouluaattona 1947, kun Park Victory saapui halki Itämeren Utöhön ja ankkuroitui Lillharu-nimisen luodon luoteispuolelle. Ilma oli tyyni ja kaunis, reippaasti pakkasta ja taivas kuin yönsinistä samettia.

Aluksella oli lastinaan yhdeksän tuhatta tonnia kivihiiltä, joka oli matkalla Helsinkiin. Laivalla järjestettäisiin seuraavana päivänä myös joulujuhla köyhille suomalaisille lapsille ja heidän vanhemmilleen.

Lähes 140 metriä pitkää ja yhdeksän metrin syvyydessä uivaa kauppalaivaa ja sen 47-henkistä miehistöä komensi kapteeni Allan Zepp, joka ei ollut täyttänyt vielä kolmeakymmentäkään. Yhdysvaltain kauppalaivasto oli toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina nopeasti kasvanut, ja Victory-luokan aluksia käytettiin epävirallisina opetuslaivoina. Moni nuori päällystön jäsen sai niissä noihin aikoihin arvokasta käytännön kokemusta.

Zepp oli tuonut Park Victoryn Tanskan salmista Utöhön omin avuin. Mutta lähempänä manteretta tarvittiin luotsia, etenkin, kun Park Victoryn seuraava etappi Hangon edustalla oli sodan aikana miinoitettu ja raivattu niistä vasta hiljattain. Kello viiden aikaan laivaan nousi Utön asemalta luotsi, Nestor Lindström nimeltään. Hän oli paikallinen mies, joka tunsi nämä vedet kuin omat taskunsa.

Lindströmillä ei ollut muodollista koulutusta. Hän oli saanut oppinsa kantapään kautta. Suomenlahdella ja Pohjanlahdella hän kyllä ohjaisi minkä tahansa laivan mihin tahansa satamaan vaikka silmät sidottuna. Merimies hän oli ja merimiehenä tulisi kuolemaan ja se siitä.

Yhdessä kapteenin kanssa päätettiin, että miinoista raivattu väylä ajettaisiin päivänvalon aikaan ja että yö vietettäisiin ankkurissa Utön edustalla.

Muutaman kilometrin päästä Utön linnakkeelta katsoen Park Victory oli täydessä valaistuksessa juhlava näky.

Utön suojaisassa satamassa meri oli tyyni ja sää kirkas. Tätä menoa suvanto olisi huomenna jäässä.

Mutta iltakahdeksalta alkoi tuulla heikosti etelästä, ja merenpinta karehtia lyhyinä aaltoina. Lounaasta nousi pilviä, jotka toivat lumisadetta mukanaan. Sään muutos huolestutti luotsi Lindströmiä.

Lumisade vain voimistui, ja viereisen Lillharun luodon merkkivalo eli loisto vilkutti sateen läpi. Kello kymmenen maissa tuuli jo kohtalaisesti, aallot pitenivät ja alkoivat harjoiltaan murtua vaahtopäinä.

Silloin Lindström ehdotti kapteeni Zeppille, että Park Victory nostaisi ankkurinsa ja ajaisi avomerelle, jossa suurella aluksella olisi tilaa ottaa huononeva keli vastaan ilman pelkoa kiville ajamisesta.

Mutta kun ankkuria nostettiin, lumisade oli yltynyt pyryksi. Kapteeni Zepp sanoi silloin haluavansa mieluummin ankkuroida aluksen uudelleen.

Lindström ei ruvennut inttämään. Hän halusi jättää päätöksen asiassa aluksen päällikölle, etenkin, kun näkyvyys oli lumen takia nopeasti huonontunut. Jos jotain tapahtuisi ulos merelle ajettaessa, se ehkä laskettaisiin luotsin syyksi.

Niinpä Park Victory etsi kapteenin päätöksellä uuden ankkuripaikan muutaman kilometrin päästä ohikulkevalta väylältä. Siellä olisi Lillharun kainaloa enemmän tilaa manöveerata, jos keli vielä huononisi ja alus uhkaisi ajautua rantakallioille. Etäisyys antaisi peliaikaa käyttää konetta ja ajaa tarvittaessa väljemmille vesille.

Ankkurin mukana laskettiin Lindströmin ohjeiden mukaan 130 metriä raskasta kettinkiä. Mitä enemmän kettinkiä, sitä loivempi on kulma, jossa alus ankkuria vetää, ja sitä paremmin ankkuri pitää.

Puoli yhdeltätoista Lindström lähti nukkumaan hänelle osoitettuun hyttiin, sillä lähtö kohti Helsinkiä olisi jo aamukolmelta.

Mutta uni ei tullut. Laivan liike, sen rullaava keinunta kyljeltä toiselle tuntui Lindströmistä omituiselta. Merenkäynnin ei olisi pitänyt olla niin kovaa, että se heiluttaisi raskaassa lastissa olevaa alusta, etenkin, kun ankkuri piti sen keulan vasten tuulta.

Keskiyön aikaan luotsi Lindström sitten nousi ylös ja meni takaisin komentosillalle, jossa seisoivat kapteeni Zepp, perämies ja vahti. Lindström näki heti, että tilanne oli vakava. 

”Veri bad”, suomenruotsalainen Lindström sanoi.

Tuuli oli yltynyt lumimyrskyksi eikä Lillharun loiston valoa voinut enää nähdä. Vain Utön majakka vilkutti heikosti silloin tällöin pyryn läpi. Park Victory ajelehti kylki edellä tuulessa. Sen huomasi siitä, että sivulta tulevat aallot näyttivät lähestyvän vain hitaasti.

Lindström arvioi aluksen ajelehtineen tuulen mukana jo noin kilometrin matkan. Hän ajatteli, että ajelehtimisen täytyi johtua siitä, että ankkuriketju oli katkennut.

Sillä vaikka ankkuri olisi laahannut aluksen perässä, sen olisi silti pitänyt pystyä pitämään Park Victoryn keula kohti tuulta.

Luotsi Lindström ohjeisti kapteenia laskemaan heti toisen ankkurin ja käyttämään konetta eteenpäin, jotta ankkureihin kohdistunut veto helpottaisi.

Samalla hän pyysi, että Park Victoryn miehistöön kuulunut amerikansuomalainen Harry Luoma haettaisiin paikalle tulkiksi, sillä Luoma puhui suomea. Kun tilanne oli käynyt vakavaksi, luotsi Lindström oli huolissaan siitä, ettei hänen englannin taitonsa enää riittänyt. Vaadittiin useita tehokkaita ruori- ja konemanöövereitä, ja ohjeet kävivät monimutkaisemmiksi.

Luoma saapuikin komentosillalle, mutta siihen kului parikymmentä kallisarvoista minuuttia.

Pian sen jälkeen rungosta kuului kolaus, joka toistui vielä muutaman kerran. Park Victory oli ottanut kiinni vedenalaiseen kariin. Rungon kaksoispohjaan keulassa oli tullut vuoto. Kello oli vähän vaille yksi aamuyöllä, kun Park Victory lähetti radiolla hätäviestin, että alus on saanut pohjakosketuksen.

Sitä ei kuultu muutaman kilometrin päässä Utössä, sillä saarella ei ollut radioasemaa. Mutta Helsingissä vastaanottimet nappasivat Park Victoryn viestin, ja sieltä hälytys lähti eteenpäin pelastusalus Protectorille Turkuun. Harmi vain, että sää oli silloin jo huonontunut niin paljon, ettei pelastusalus voinut lähteä liikkeelle.

Samaan aikaan Park Victoryllä tilannetta pyrittiin saamaan omin voimin hallintaan. Pumput käynnistettiin, minkä jälkeen perämies ilmoitti keulasta, että vedenpinta rungon sisällä laskikin nopeasti.

Komentosillalla oltiin helpottuneita. Vuoto ei näyttänyt aiheuttavan alukselle vaaraa.

”Hyvää joulua”, perämiehelle toivotettiin.

Mutta Park Victoryn huolet eivät olleet ohi. Sillä vaikka toinenkin ankkuri oli laskettu ja kone ajoi eteen, alus ajautui myrskytuulessa edelleen kylki edellä.

Amerikansuomalainen Harry Luoma kertoi myöhemmin, miten hän silloin havaitsi noin puolen kilometrin päässä ajautumissuunnassa jään peittämän karin, johon tyrskyt sortuivat valkoisina.

Se näytti tulevan koko ajan lähemmäs.

Karia yritettiin valaista valonheittimellä, mutta pyryttävä lumi oli valokiilan edessä kuin valkoinen häikäisevä seinä.

Perämies Holsten johdolla tehdyissä luotauksissa kävi ilmi, että alla oli noin 30 metriä vettä. Täydessä lastissaan Park Victoryn köli ui yhdeksän metrin syvyydessä. Mutta kallioinen merenpohja kumpuili arvaamattomasti, eikä merikortin tietoihin voinut väylän ulkopuolella luottaa.

Tilanne oli katastrofaalinen. Kerrostalon kokoinen alus oli tuuliajolla vedenalaisten kallioiden keskellä, ankkurit eivät pitäneet ja keli oli niin huono, ettei edes paikallinen luotsi tiennyt tarkalleen sijaintia, sillä pyryssä ei nähnyt eteenpäin kuin muutaman metrin.

Sijaintia kartalla ei voitu määrittää myöskään majakoiden avulla, sillä Lillharun valoa ei näkynyt eikä toista pistettä Utön lisäksi saatu. Ja kun ei ollut tarkkaa sijaintia, ei Park Victory myöskään voinut hakeutua ulkomerelle turvaan. Ainoa vaihtoehto oli ruorinliikkein ja konetta käyttämällä yrittää pitää alus pois kareilta, kunnes näkyvyys paranisi. Komentosillalla koneen tehoa nostettiin puoleen maksimista, ja Park Victoryn keula yritettiin pitää tuulta vasten.

Se onnistui melkein tunnin ajan. Kahden jälkeen aamulla kuitenkin ryskähti rajusti paapuurin puolella. Park Victory oli osunut vedenalaiseen kallioon, joka repäisi aluksen pohjan ja kyljen auki kuin säilykepurkista. Meri syöksyi sisään valtavalla voimalla.

Konehuoneesta raportoitiin, että vettä oli polveen asti. Zepp käski miehiä sammuttamaan koneet ja tulemaan pois.

Potkurit pysähtyivät. Samanaikaisesti kaikki valot sammuivat. Tuli aivan pimeää. Kuului toistuvia jysähdyksiä, kun Park Victoryn runko löi kallioon.

Alus alkoi vajota.

Kapteeni Zepp antoi hälytyksen: kaikki miehet kannelle ja pelastusveneisiin.

Moni heräsi sikeästä unesta ja ehti vetää päälleen vain umpimähkään jonkin vaatekappaleen. Toisilla oli päällään pelkät housut ja ohut paita. Yksi nappasi mukaan partahöylänsä, toinen henkilöpaperit tai kihlattunsa kuvan. Kolmas lukitsi visusti yöpöydän laatikon takanaan.

Samalla Park Victory lähetti radiolla hätäviestiä SOS. Kolme lyhyttä, kolme pitkää, kolme lyhyttä.

Park Victoryn neljästä pelastusveneestä kaksi laskettiin telineistään, ja koko 48 hengen miehistö kipusi niihin.

Mutta kun pelastusveneitä laskettiin köysiensä varassa veteen, vellova meri nosti niitä toiselta kyljeltään, kiinnitysköydet löystyivät toisesta taljasta ja sotkeutuivat jumiksi. Kun aalto sitten vetäytyi, pelastusvene keikkasi ilmassa. Viisi miehistön jäsentä putosi hötäkässä alas hyiseen mereen.

Silloin kapteeni Zepp ja matruusi nousivat takaisin kannelle selvittämään köysiä, jotta pelastusveneet saataisiin irti ja miehistö turvaan.

Yhdessä he laskivat liikkeelle vielä kolmannenkin pelastusveneen ja nousivat siihen. Vain yksi pelastusvene jäi koskemattomana kannakkeisiinsa Park Victoryn kannelle – se, joka myöhemmin löytyi Kaarinasta.

Park Victory vajosi nyt hyvää vauhtia. Kun kapteeni jätti laivan, meri lainehti aluksen kannella jo puoleen sääreen asti. Kymmenisen minuuttia myöhemmin Zepp näki pelastusveneestä laivan komentosillan ja piipun häämöttävän lumimyrskyn läpi. Kolmen aikaan aamuyöllä Park Victory painui pinnan alle.

Vain 15 minuuttia aiemmin puhelin oli soinut vajaan kahden kilometrin päässä Utön luotsituvalla. Puhelu oli tullut Helsingistä, ja siinä oli sanottu, että Park Victoryllä on pohjakosketus Utön edustalla ja pieni vuoto keulassa. Se oli vakavaa, etenkin tässä kelissä, mutta ei fataalia.

Myrsky oli joka tapauksessa nyt niin kova, ettei Park Victoryä voitu lähteä auttamaan.

Se olisi ollut paitsi hyödytöntä myös aivan liian vaarallista. Oli odotettava, kunnes sää tästä hiukan selkiäisi.

Veneet kuitenkin varustettiin etsintöjä varten: luotsikutterin lisäksi armeijan yhteysalus SP-39 sekä meripelastusvene Merikokko.

Samaan aikaan muutaman kilometrin päässä Park Victoryn miehistö taisteli hengestään.

Luotsi Lindström oli saanut paikan pelastusveneestä, jossa oli hänen lisäkseen parikymmentä ihmistä. En ole koskaan kokenut mitään niin kauheaa, hän sanoi myöhemmin.

Meressä vain muutaman metrin päässä kellui ihmisiä, joiden hyväksi ei voitu tehdä mitään. He katosivat hetkessä lumisateeseen, kun tuuli painoi pelastusvenettä mukanaan.

Luotsi Lindström ohjeisti miehiä soutamaan pelastusvenettä kohti Utön majakkaa, joka aika ajoin vilkutti pyryn läpi. Soutamisesta ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä, sillä ankara sivutuuli teki veneen hallinnasta mahdotonta. Raivoava meri pärskyi laidan yli, pelastusvene oli puolillaan vettä ja oli kauhean kylmä, vaikka lämpötila olikin myrskyn myötä muutamassa tunnissa noussut lähes nollaan. Satoi vaakasuoraan lunta. Kaikilla ei ollut edes kenkiä jaloissaan.

Sitten ryskähti taas.

Myrsky heitti pelastusveneen kyljelleen vasten Svartgrundet-nimistä luotoa. Parinkymmenen metrin matkan vene rynkytti aallokossa toinen kylki vasten kalliota, liukuen samalla yhä eteenpäin pitkin luodon sivua.

Silloin osa miehistä näki tilaisuutensa tulleen ja hyppäsi jäiselle luodolle.

Toiset taas lennähtivät höykytyksessä kyydistä vasten tahtoaan, sillä pelastusveneen laita oli melko matala. Yksi heistä oli amerikansuomalainen Harry Luoma. Luoma lensi törmäyksen voimasta ensin veneen pohjalle, ja seuraavan aallon tullen vasten jään peittämää Svartgrundetia. Kun aalto taas vetäytyi, Luoma alkoi liukua alas mereen.

Mutta seuraava tyrsky heitti hänet taas ylemmäs. Silloin Luoma sai otteen kalliosta ja piti kiinni henkensä hädässä.

Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita.

Aallot vetivät miehiä mukanaan pimeyteen, ja pelastusvene oli jo jatkanut matkaansa.

Svartgrundet oli neljä metriä korkea, mutta merenkäynti oli niin kovaa, että aika ajoin aallot löivät silti sen yli. Luoma ja 14 muuta läpimärkää ja paleltunutta haaksirikkoutunutta kipusivat luodon korkeimmalle kohdalle tiiviiseen ryppääseen ja hakivat toisistaan lämpöä.

Kaikkia se ei enää auttanut. Perämies Holste makasi elottomana kalliolla. Hänen hyväkseen ei voitu tehdä enää mitään.

Luoma yritti pitää luodolla toivoa yllä, vaikka sitä ei juuri ollut. Kaksi miestä kerrallaan valaisi taskulampuilla lumimyrskyyn, jotta pelastajat huomaisivat valon ja löytäisivät haaksirikkoiset.

Yö oli pimeä ja toivoton, se oli suden hetki.

Samaan aikaan myrsky vei pelastusvenettä ja siihen jääneitä miehiä eteenpäin. Luotsi Lindström oli yksi heistä. Svartgrundetilla hän oli vakaasti päättänyt, että veneestä hän ei lähtisi. Tuuli painoi venettä luoteeseen. Vettä oli jo puoleen laitaan. Onneksi penkkien alla oli kelluttavat ponttoonit, niin että uppoamista ei tarvinnut pelätä.

Kello ei ollut vielä puoli neljää, kun näkyvyys Utössä alkoi hieman parantua. Tähystäjät linnakkeella havaitsivat tuiskun läpi mereltä saaren itäpuolelta heikkoa valoa. Sen arveltiin olevan lähtöisin joko Park Victoryltä tai sen pelastusveneistä. Neljän maissa aamuyöllä keli alkoi olla jotenkuten siedettävä, vaikka edelleen myrskysi.

Ensimmäisenä merelle lähti luotsikutteri. Ei ehditty ajaa kauaakaan, kun kutterista havaittiin jotain kummallista läheisellä Svartgrundetilla, jonne on Utöstä linnuntietä vain noin kilometrin matka. Luodon korkeimmalla kohdalla oli erikoinen massa. Oli mahdotonta nähdä tarkasti lumisateen läpi, mutta näytti siltä, että siellä oli ihmisiä, jotka olivat takertuneet toisiinsa. Aika ajoin valtava aalto pyyhkäisi heidän ylitseen.

Kutterista vilkutettiin haaksirikkoisille valoa, muutakaan ei voitu tehdä. Jos alus olisi yrittänyt rantautua, siitä olisi seurannut vain uusi onnettomuus. Sitten kutteri jatkoi matkaansa sinne, missä Park Victoryn oletettiin olevan. Kukaan ei voinut arvata, että sitä ei enää ollut.

Myös armeijan yhteysalus oli lähtenyt matkaan. Se teki ennen aamuviittä havainnon. Sandskäristä luoteeseen kellui aaltojen armoilla pelastusvene, joka oli puoleen laitaansa täynnä vettä.

Luotsi Lindström oli ajelehtinut 14 muun miehen kanssa jo parin tunnin ajan. Kaikki olivat märkiä ja pahasti kylmettyneitä.

Yhteysalus otti pelastusveneen hinaukseen ja vei sen Utön satamaan. Sitten se lähti uudestaan merelle. Armeijan yhteysalusta saatteli tuona yönä aivan satumainen onni, sillä se teki merestä löydön toisensa jälkeen. Sitä on melkein vaikea uskoa todeksi. Ainoa selitys menestykselle on, että pelastajat tunsivat omat vetensä niin kertakaikkisen läpikotaisin.

Sillä kohta yhteysalus löysi toisenkin pelastusveneen ajelehtimassa Utön itäpuolella. Se oli täynnä öljyistä vettä. Veneessä oli viisi miestä, jotka olivat hyvin huonokuntoisia. He olivat kauttaaltaan raakaöljyn peitossa. Se oli kuin liukasta mustaa margariinia iholla. Pelastajien on vaikea saada miehistä otetta, kun he nostivat heitä turvaan.

Mutta pelastusveneeseen jäi vielä kaksi ihmistä. He makasivat vedessä selkä ylöspäin, kasvot kohti veneen pohjaa. Veneen annettiin mennä, eikä miehiä nähty enää koskaan.

Ennen aamunkoittoa armeijan yhteysalus löysi vielä kolmannenkin pelastusveneen.

Sen kyydissä oli vain neljä miestä, jotka olivat kaikki hyvin huonokuntoisia ajelehdittuaan tuntikausia hyisellä Itämerellä. Kaksi miehistä oli noukittu ylös jäisestä merestä, kun he olivat tippuneet keikkaavan pelastusveneen kyydistä haveripaikalla.

Kolmas miehistä oli se sama matruusi, joka auttoi selvittämään köysiä.

Ja neljäs oli kapteeni Allan Zepp, joka ei ollut täyttänyt vielä kolmeakymmentäkään.

Päivä alkoi jo valjeta ja meri rauhoittua.

Kello oli aamukahdeksan, kun Svartgrundetilta nähtiin luotsikutterin taas lähestyvän. Nyt sillä oli mukanaan soutuvene. Oli kulunut melkein viisi tuntia siitä, kun miehet kalliolla olivat nähneet, miten veneestä vilkutettiin heille valoa.

Ne olivat olleet pitkiä tunteja.

Kutterista heitettiin luodolle köysi, ja sen avulla soutuvene haki luodolta aina pari miestä kerrallaan. Hämmästys oli suuri, kun yksi heistä vastasi pelastajille suomeksi.

Myöhemmin sanottiin, että oli juuri Harry Luoman ansiota, että luodolla oli säilynyt jonkinlainen järjestys epätoivoisista olosuhteista huolimatta. Nytkin Luoma piti huolta, että soutuveneeseen kipusi aina vain kolme miestä kerrallaan ja että heikoimmat pääsivät ensin. Itse hän lähti luodolta vasta aivan viimeisenä.

Kului neljä päivää.

Maanantaina 29.12. kapteeni Allan Zepp ja luotsi Nestor Lindström antoivat meriselityksen Turun raastuvanoikeudessa. Kaikki olivat edelleen järkyttyneitä.

Kapteeni Zepp sanoi lautakunnalle, että hänen mielestään onnettomuus oli ollut Jumalan tahto. Kun kysyttiin, miksi Park Victory ei laskenut toistakin ankkuria jo iltakymmeneltä, kun sää alkoi huonontua, hän vastasi, että keli ei sitä silloin vaatinut.

Sitä paitsi olisi ollut riskinä, että kahden ankkurin ketjut olisivat saattaneet tuulen kääntyessä kiertyä keskenään.

Kun luotsi Lindströmiltä taas kysyttiin, miksi Park Victoryä ei ajettu ulkomerelle myrskyä pitämään, hän vastasi, että ehdotti sitä kyllä mutta tahtoi jättää päätöksen laivan päällystölle.

Lindström oli sitä mieltä, että kauhea onnettomuus johtui luonnonvoimista. Niitä vastaan ihmisten kyvyt jäävät riittämättömiksi, olipa kompetenssi paperilla mikä tahansa.

Oikeus lausui päätöksenään, ettei onnettomuus ollut kenenkään syytä.

Ei tullut koskaan joulujuhlaa vähäosaisille lapsille Helsingissä. Sen sijaan 10 ihmistä 48 hengen miehistöstä oli kuollut Itämeren uhreina. Se on uskomattoman vähän tilanteen vakavuuteen nähden.

Pelastusalus Protector oli sekin viimein päässyt lähtemään Turusta onnettomuuspaikalle, vaikkakin melko lailla myöhässä. Siitä käsin Park Victory paikannettiin kohtaan 59 astetta pohjoista leveyttä, 21 astetta itäistä pituutta.

Aluksen kansirakenteiden korkeimman kohdan saattoi nähdä kirkkaan veden läpi kolmen metrin syvyydessä. Protectorista käsin sitä tökkäistiin pitkällä puoshaalla.

Jos olisi ollut mahdollista nähdä vielä syvemmälle, ehkä kannakkeissaan olisi tuolloin nähty myös yksinäinen pelastusvene.

Se, jonka Jouko Moisala myöhemmin löysi kaarinalaisesta rantapusikosta. Kaikki kolme muuta lähetettiin onnettomuuden jälkeen Yhdysvaltoihin laivanvarustajalle tutkimuksiin, kertoo Moisala.

”Tämä on ainoa, joka on jäljellä.”

Kirjoitus on ilmestynyt alun perin saaristoa käsittelevässä HS Teemassa (3/2022). Teema on kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä aikakauslehti, joka syventyy historiaan, kulttuuriin, tieteeseen ja yhteiskuntaan. Lisätietoja osoitteessa HS.fi/teema.