Jouluaamu oli vielä pimeä, kun Timo Kälviäinen nousi kahdeksan kiviporrasta ja astui sisään Rautjärven kirkkoon. Jumalanpalvelus alkaisi kahdeksalta, siihen oli vielä puolisen tuntia. 

Kälviäinen käveli kirkkosalin keskikäytävää kohti sakaristoa. Vanhat kristallikruunut roikkuivat katossa. Suntio oli jo ripustanut tauluihin numerot virsistä, joita tänään laulettaisiin: 25:1-5, 712, 28:1,5,6, 21:1-8, 32, ja 21:9,10

Loppuvirtenä Enkeli taivaan. Alttarilla paloivat kynttilät.

Sakariston ruutuikkunoiden takana lepäsi luminen hautausmaa. Kälviäinen puki ylleen valkoisen alban ja stolan, joka sekin oli valkoinen. 

Ilon väri, oli joulu. 

Kirkkoväki alkoi saapua. Oli tilaa valita, missä istuisi: Rautjärven puinen ristikirkko oli valmistunut vuonna 1881, ja kirkkoon mahtui 1 150 ihmistä. Jouluaamuna 2022 sinne saapui vain kolmisenkymmentä seurakuntalaista. He istuivat kauas alttarista. 

Niin käy melkein aina. Raamatussa on Jeesuksen kertomus siitä, että itserakkaat istuvat etupenkissä, sanoo Kari Luumi, seurakunnan entinen kirkkoherra. Hän oli yksi jouluaamun jumalanpalveluksen osallistujista, ja hän istui itsekin taakse.

Anni Parikka saapui kirkkoon kellojen jo soidessa. 

Jumalanpalvelus alkoi. Kun jouluevankeliumi luettiin, kaikki nousivat sitä kuulemaan, niin kuin tapana on. Samalla Parikka näki kirkon sivuikkunasta vanhan miehen kävelevän luiskalla. Hän ajatteli, että joku väsyi jo ennen saarnaa.

Enkeli taivaan -virren kahdeksas säkeistö jäi viimeiseksi, mitä kirkossa laulettiin. Mua älä hylkää tuskassa, vaan vahvista ain uskossa.

Timo Kälviäinen nousi saarnastuoliin ja aloitti. Hän oli juuri ryhtymässä puhumaan siitä, miten Maria tutkiskeli sydämeensä kätkettyjä asioita, mutta lause katkesi kesken. 

Kirkossa alkoi kuulua kova pirinä. 

Kälviäinen ajatteli ensin, että jollakulla soi puhelin. Sitten hän näki ovien välistä pääsisäänkäynnin eteisessä lyövät liekit. Hän ilmoitti, että kaikkien on poistuttava heti. Kirkko palaa.

Ihmiset lähtivät ulos, ja heti ensimmäiset huomasivat narut. Sekä sakastin ovi että toinen sivuovi oli suljettu naruilla.

Onneksi ne oli kiinnitetty löyhästi. Sivuovella narun toinen pää oli sidottu parioven kahvaan ja toinen pää oli kiinni suuressa rautanaulassa, joka oli kiilattu ovenkarmin väliin.

Suntio nosti narua niin, että ihmiset pääsivät pujahtamaan alta. Anni Parikka tuli vanhempiensa kanssa ulos viimeisten joukossa. Hän kahlasi lumipenkan kautta pysäköintipaikalle.

Vasta ulkona hän ymmärsi, mitä oli tapahtumassa. Hälytyksestä oli kulunut ehkä kolme minuuttia, mutta tuli oli jo kiivennyt kirkontornia ylös asti.

Parikka siirsi autonsa kauemmas palavasta kirkosta. Isä otti nitron.

Jotkut sanovat, että aika tuntui pitkältä, mutta palokunta oli paikalla yhdeksässä minuutissa. Rautjärven sopimuspalokunta saapui paikalle sammuttajista ensimmäisenä. He olivat harjoitelleet kirkon sammuttamista ja palon rajaamista monta kertaa. Silloin oli suunniteltu, että kirkon sisältä yritettäisiin pelastaa arvoesineitä.

He yrittivät sitä. Palomiehet tiesivät, missä arvoesineitä säilytettiin, mutta kun he saivat sakastin oven auki, palokaasuja oli jo niin paljon, että suorastaan jysähti. Mitään ei ollut tehtävissä.

Tuli söi kirkon seiniä valtavan nopeasti. Se sulatti kirkonkellot, poltti Eero Lehikoisen vuonna 1936 maalaaman alttaritaulun ja ehtoollisvälineet. Se nieli kristallikruunut ja sulatti muovilukot piharakennuksesta.

Kari ja Marja-Leena Luumi seisoivat pysäköintipaikalla virsikirjat käsissään. Myöhemmin ne osoittautuivat ainoiksi esineiksi, jotka kirkosta pelastuivat. Luumeja tärisytti. Kirkossa oli ollut heidän koko perheensä, lapset ja lapsenlapset. 

Paikalle alkoi kerääntyä väkeä. Kysymykset nousivat nopeasti: Miten ihmeessä kirkon lämmittämättömästä, melkein tyhjästä eteisestä saattoi syttyä näin voimakas tulipalo? Oliko joku sytyttänyt sen tahallaan? Kuka? Miksi? 

Ja näittekö ne narut ovilla?

Ihmiset tuijottivat palavaa kirkkoa. Vain muutama kiinnitti huomionsa viininpunaiseen viistoperäiseen Opeliin, jonka ratissa istui vanha mies. Auto seisoi kiviaidan lähistöllä parkkipaikan reunassa moottori käynnissä. 

Kun väkeä alkoi tulla lisää, auto poistui hiljaa paikalta.

Rautjärvi on pieni taantuva kunta Etelä-Karjalassa. Imatralle ajaa puolisen tuntia, Lappeenrantaan ja Savonlinnaan noin tunnin. Kunnalla on 30 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa.

Taloja näkyy tien varressa harvakseltaan, ja niiden pihoissa autonromuja.

Rautjärvi on kuin pysäytyskuva hiljenevästä maaseudusta. Vuosikymmenten kuluessa kuluivat myös kunnan asukkaat. Väki harmaantui, ja monet muuttivat pois. Töihin tai helpompien vanhuusvuosien toivossa kaupunkiin.

Vielä 1970- ja 80-luvulla Rautjärven kirkossa saattoi jouluna olla väkeä niin, ettei kaikille ollut istumapaikkaa. Seurakuntalaisia oli kaksituhatta. Vuonna 2019 Rautjärven seurakunta yhdistyi Ruokolahden seurakuntaan. Tätä nykyä koko Rautjärven kirkkoalueella on enää 900 seurakuntalaista.

Viime jouluna kirkko ei olisi täyttynyt, vaikka heistä jokainen olisi tullut paikalle.

Rautjärven kirkko sijaitsee nimensä mukaisesti Rautjärven rannalla. Melkein suoraan vastapäisellä rannalla on keltainen talo, jossa asuu Simo Luumi vaimonsa kanssa. 

Vuosi sitten jouluaamuna Luumien talo oli täynnä kyläileviä lapsia ja lapsenlapsia. Simo keitti puuroa keittiössä, kun vaimo huusi, että tule katsomaan, kirkko palaa. Älä hupsuttele, mies vastasi.

Mutta paloi se, ja heidän makuuhuoneensa ikkunasta tulimeri näkyi paremmin kuin ehkä mistään muualta. Poika ryhtyi kuvaamaan videoita. 

Simo Luumi lähti katsomaan tulipaloa rannasta. Hän käynnisteli moottorikelkkaansa piharakennuksen suojissa, kun huomasi pihatiellä viininpunaisen henkilöauton. Autossa oli valot päällä. Hän ajatteli lähimmän naapurin tulleen katsomaan paloa, koska auto oli saman värinen kuin naapurin auto. 

Sitten auto lähti liikkeelle, ja Luumi alkoi kävellä sitä vastaan. Hän huomasi, ettei autossa istunutkaan naapuri vaan sitä ajoi laiha, harmaantunut mies.

Turistaan nyt silti, Simo Luumi ajatteli, oli mies kuka hyvänsä. Niin on aina ollut täällä tapana. Kyläläisiä tämänkin miehen täytyi olla, koska mies tiesi, mistä palon parhaiten näkee. 

Pihatie ei vie minnekään muualle kuin Luumien keltaisen talon pihaan.

Luumi oli ehtinyt noin viidentoista metrin päähän, kun auto teki u-käännöksen ja ajoi hitaasti pois. Auton ratissa istunut mies ei tervehtinyt eikä juuri edes katsonut päin.

Naapuri näki saman miehen. Naapurille Opel-kuski nosti kättään.

Silloin kello oli viisi yli yhdeksän.

Palokunta sai uuden hälytyksen kello 10.23. Torsantiellä palaa, ilmoitti liekit huomannut seudun asukas.

Rautjärven kirkko paloi vielä täydellä voimalla, mutta oli jo selvää, ettei mitään ollut tehtävissä. Kirkko palaisi omaa tahtiaan kivijalkaan. Jotkut sammutusyksiköt olivat jo lähtemässä pois. 

Kun uusi hälytys tuli, osa autoista lähti Torsansaloon. Rautjärven kirkolta ajaa sinne  nelisenkymmentä minuuttia. 

Torsantielläkin oli suuri roihu. Kokonainen maatila oli tulessa. Valkoinen vanha päärakennus, navetta, aitta, talousrakennukset ja traktori.

Lumisessa pihassa oli jalanjälkiä. Ne kulkivat rakennukselta toiselle ja päättyivät keskelle pihaa, jossa makasi ruumis: laiha, harmaantunut mies. Hän oli ampunut itsensä pistoolilla.

Lähellä paloi viininpunainen viistoperäinen vuoden 2020 Opel Astra. 

Poliisi yhdisti tapaukset heti toisiinsa. Se on ilmeistä, kun pikkukylällä palaa ensin kirkko ja heti perään maatila, ja pihasta löytyy ruumis.

Iltapäivällä poliisi kertoi tutkivansa kirkon paloa törkeänä tuhotyönä ja pyysi vihjeitä viininpunaisen Opel Astran liikkeistä.

Seuraavana päivänä pyyntö tarkentui. Poliisi pyysi havaintoja 60–80-vuotiaan hoikan miehen liikkeistä. Miehellä oli ollut jalassaan mustat kumisaappaat ja yllään mustat housut, ruskea takki ja sinivalkoinen pipo.

Pian kaikki kylillä tiesivät, kenestä on todennäköisesti kyse.

Se oli Kari.

Pienessä kylässä kaikki tuntevat kaikki. Mutta nyt kävi ilmi, että Torsantien miehestä kukaan ei tiennyt oikeastaan mitään.

Erakko, joku kertoi. Asui tilaa yksikseen, eivätkä naapuritkaan häntä juuri tunteneet. 77-vuotias, se saatiin pian selville. 

Tiedettiin, ettei mies käynyt ostoksilla lähimmissä kaupoissa. Vuosiin hän ei ollut enää pysähtynyt juttelemaan naapureilleen. 

Sekin tiedettiin, että rikoshistoriaa hänellä ei ollut. 

Mies nosti eläkettä ja myi metsää. Julkisten verotietojen mukaan vuonna 2021 hänelle kertyi 48 000 euroa pääomatuloa ja vuotta aiemmin 11 000 euroa. Ansiotuloja hänellä ei ollut.

Harva tiesi, miltä mies näytti. Se kasvatti huhuja. Jokaisesta joulun tienoilla nähdystä tuntemattomasta vanhasta miehestä tuli epäilty tuhopolttaja.

Jouluaaton jumalanpalveluksessa, päivää ennen paloa, Rautjärven kirkossa parvella oli istunut vanha mies, joka nyyhkytti voimakkaasti läpi kirkonmenon. Oliko hän kirkonpolttaja, joka kävi katumassa tekoaan etukäteen? Tai hukattua elämäänsä?

Myös hautausmaalta oli jouluaattona havaintoja. Niitä oli kaksi. 

Toisen mukaan noin 70-vuotias mies oli kävellyt pää kumarassa pitkin askelin  hautausmaan portilla. Toinen havainto kertoi rivakasti kävelevästä miehestä, jolla oli ruskea mokkatakki ja tumma lippalakki.

Motiivistakin puhuttiin kylällä. Osa päätyi lehtiin asti. Seura-lehti nosti esiin jutussaan, että oli mahdollista, että erakko hermostui vanhempiensa hautojen laputtamisesta.

Rautjärven ja Ruokolahden seurakunnat yhdistyivät vuoden 2019 alussa. Seurakunta laputti hoitamattomiksi tulkitsemansa haudat ilmoituksilla. Niissä kerrottiin, että  seurakunta ottaa haudan hallintaansa, ellei sitä hoideta. 

Huhun mukaan mies hermostui, kun hänen vanhempiensa hauta Rautjärven kirkkoa ympäröivällä hautausmaalla oli laputettu.

Supistiin myös miehen läheisen tekemästä testamentista, jossa perijänä olisi ollut seurakunta. Oliko mies hermostunut, kun ei saanut rahoja?

Tutkinnanjohtaja Petri Korpisammal istuu Rakuuna-kokoushuoneessa Kaakkois-Suomen poliisin toimipisteessä Lappeenrannassa. 

Hän vakuuttaa, että poliisi on tehnyt paljon Rautjärven kirkkopalon selvittämiseksi. Silti on todennäköistä, ettei tapauksesta saada sataprosenttista varmuutta koskaan.

Poliisin tärkeimmät kysymykset ovat auki: kuka teki mitä ja miksi?

Korpisammal on jo kolmas kirkkopalon tutkinnanjohtaja. Tapauksen aktiivinen tutkinta on jäissä, koska ainoan tutkintalinjan ainoa epäilty on kuollut. Tapauksesta ei ole edes esitutkintapöytäkirjaa, koska syytettä ei olla nostamassa. 

”Missään vaiheessa meillä ei ole ollut todellisia muita epäiltyjä kuin hän.”

Tapaus on poliisillekin harvinainen. Harvoin ihmisestä saadaan tutkinnassa selville näin vähän. 

Televalvontatiedoista ei saanut irti mitään. Mies käytti matkapuhelintaan vain silloin tällöin eikä edes kantanut sitä mukanaan. 

Rautjärven seudulla on vähän tukiasemia. Kaupungissa sijainnin voi saada melkeinpä metrilleen, mutta Rautjärvellä tiedot ovat lähinnä suuntaa antavia – jos niitä ylipäätään on. Nyt ei ollut.

Epäilty ei tallentunut myöskään valvontakameroihin, koska niitä ei matkan varrella ole. Poliisi ei tiedä varmaksi edes sitä, mitä reittiä Opel ajoi Rautjärven kirkolta Torsansaloon.

Viimeinen varma havainto autosta on Simo Luumin pihatieltä kirkkoa vastapäätä.

”Tutkinnassa on käyty läpi miehen tilitietoja ja valvontakamerakuvia naapurimaakuntia myöten, mutta nollatuloksin. Ja eipä siellä Rautjärvellä joulupäivänä havaintojen tekijöitäkään juuri ole. Se on harvaa seutua, ei paljoa liikkujia”, Korpisammal sanoo.

Myös motiivi on mysteeri. Poliisi ei ole saanut selville yhtään mahdollista syytä, miksi mies olisi polttanut kirkon. 

Kukaan lähipiiristä ei tiennyt hänen kantavan kaunaa kirkkoa kohtaan. Taloudellisia motiiveja ei ole käynyt ilmi, eikä mikään testamentti, varallisuus tai dokumentti selitä tekoa. Mielenterveysongelmista ei ole edes viitteitä. 

Korpisammal pitää selvänä, että tekoa on pitänyt suunnitella. Palo ei leviä tuollaisella voimalla ilman palavia nesteitä. Teknisessä tutkinnassa ei ole kuitenkaan selvinnyt, millä aineella kirkko sytytettiin. Kuumuus oli niin valtava, ettei aineista jäänyt jälkiä.

Kun tutkittiin epäillyn ostohistoriaa, ei löydetty bensaostoksia tai muutakaan. Googlailu ei kuulunut hänen tapoihinsa. 

”Mutta ei se kirkko pelkällä tulitikun raapaisulla syttynyt. Se on päivänselvää.”

Jossain vaiheessa poliisi epäili, että kirkon ovet sidottiin korona-ajoilta peräisin olevilla eristysnaruilla, joita säilytettiin kirkon eteisessä. Korpisammal sanoo, että se oli vesiperä. Eristysnauhat olivat sinivalkoisia. Narut, joilla ovet oli sidottu, olivat yksivärisiä ja vaaleita.

Naruista ja sisällä olleista ihmisistä huolimatta tapausta ei tutkittu murhapolttona. Se johtuu siitä, että narut oli sidottu niin huonosti, ettei niistä aiheutunut todellista estettä poistumiselle. 

Tutkinnassa on kuultu noin neljääkymmentä ihmistä. Joitakin huhuja on saatu suljettua pois. Esimerkiksi jouluaattona kirkossa itkenyt mies tunnistettiin. Hän ei liittynyt tapaukseen. 

”Oikeastaan ainoa, mitä saimme itse epäillystä selville, oli tietynlainen äkkipikaisuus. Esimerkiksi ruokakaupassa asioidessaan hän on ollut sosiaalinen ja tuttavallinen, mutta kun tuntematon myyjä kaupassa kysyi, että voiko hän auttaa, reaktio oli ärhäkkä”, Korpisammal sanoo.

Mies teki ostoksiaan milloin missäkin, joskus matkojenkin päässä. Savonlinnassa, Parikkalassa, Imatralla.

Ja sekin on poikkeuksellista, että kirkko sytytettiin niin, että siellä oli ihmisiä sisällä. Kun kirkkojen tuhopolttoja Suomessa on tutkittu, yleensä ne ovat olleet tyhjillään. Sytyttäjien keski-ikä on ollut kolmenkymmenen tienoilla. Taustalla on ollut usein  mielenterveysongelmia ja kaunaa. Joskus tekijät haluavat rikoksillaan julkisuutta.

Rautjärvellä epäilty oli 77-vuotias. Mikään ei viittaa siihen, että hän kaipasi huomiota. 

”Uskallan sanoa, että sen verran paljon poliisi on tapausta tutkinut, että jos sytyttäjä olisi ollut joku muu, se olisi käynyt ilmi. Aikajana ja havainnot viittaavat voimakkaasti häneen”, Korpisammal sanoo.

”Esitutkintalaki sanoo, että vähäisin perustein ei saa asettaa epäillyn asemaan, ja kyllä kynnys on meillä selvästi ylittynyt. Mutta yhtä lailla selvää on, että tässä tapauksessa näytöt ovat lopulta hyvin ohuet.”

Vaikka kaikki haluaisivat tietää motiivin, se jää rikoksissa usein auki, Korpisammal huomauttaa. Miksi joku tavallisen oloinen ihminen yhtäkkiä teki jotakin odottamatonta? 

”Usein kukaan ei lopulta tiedä.” 

Hautajaiset järjestettiin keskussairaalan kappelissa Lappeenrannassa helmikuun alussa. Se oli koruton ja pieni, mutta lämmin tilaisuus. Vieraita oli yhdeksän, ja heistä jokainen laski arkulle yhden ruusun. 

Sukulaiset päättivät, ettei kuolinilmoitusta julkaista lehdessä.

Rautjärven kirkkopaloa käsittelevistä lehtijutuista ja sosiaalisen median keskusteluista on piirtynyt esiin erakko, josta kukaan ei oikein tiennyt mitään. 

Se on hämmentänyt Leena Hämäläistä, joka järjesti hautajaiset. Hän on Karin serkku. He tunsivat lapsesta saakka.

”Minun mielestäni hän ei ollut mikään varsinainen erakko siinä mielessä, kun sana usein ymmärretään”, Hämäläinen aloittaa.

”Hänelle tärkeät ihmiset vain muuttivat pois kylältä tai kuolivat. Muihin hän ei sitten halunnut pitää yhteyttä. Hän ei ollut yksinäinen vaan yksin.”

Suomalaisia maatiloja esittelevän kirjan vanhassa mustavalkokuvassa on kapeaposkinen nuori mies, joka seisoo puolipäätä pidempänä isänsä takana. 

Vuonna 2020 otetusta passikuvasta katsoo tavallisen suomalaisen näköinen ikämies: Harmaa sivulle kammattu tukka, siisti parta ja alaspäin kaartuvat kulmakarvat, rauhallisesti kohti katsovat silmät.

Jos hän tulisi vastaan kaupassa, tuskin jäisi monellekaan mieleen. 

Leena Hämäläinen on hoitanut serkkunsa kuolemaan liittyviä asioita, kertonut poliisille sen mitä tietää ja kärsinyt huhupuheista. Viranomaiset ovat olleet tukena, hän sanoo. Erityisesti poliisi. 

Yksi asia Hämäläistä on häirinnyt. Julkisuudessa Karia ovat kommentoineet ja motiivia arvailleet ihmiset, jotka eivät tiedä hänestä mitään.

Kari asui koko ikänsä samassa talossa. Äiti ja isä olivat maanviljelijöitä, karja annettiin pois 1970-luvulla. Hänellä oli 12 vuotta vanhempi isosisko, joka asui pitkään Helsingissä ennen kuin muutti Imatralle. 

Kari syntyi toukokuussa 1945. Hän kävi Torsansalon kansakoulua ja oli hyvä oppilas, sai hymypatsaankin. 

Hän ei osallistunut nahisteluun tai tappeluihin. Kun serkukset lähtivät nuorena kalalle, Kari sanoi, että otetaan tyttö mukaan, vaikka muut poikaserkut vastustelivat, Hämäläinen kertoo.

”Joku kylällä ehkä muistaakin Karin ja tämän koiran, joka osasi istua tangolla ja tarakalla. Kari opetti koiran siihen”, Hämäläinen kertoo.

Paikallisissa kuppiloissa Kari ei juuri viihtynyt. Joskus nuorempana mies oli valittelut sukulaisilleen, että baareissa riitti rahanpyytäjiä.

Tarkkuus rahasta taisi olla periytyvää. Kun naapuri joskus aikoinaan kävi auraamassa pihaa muutaman markan korvauksella, Karin äiti totesi, että naapuri yrittää vain viedä rahat heidän Kariltaan. 

Kari itse oli raha-asioissaan huolellinen, loppuun saakka. Siitä kertoi esimerkiksi se, että hänellä oli tapana vaihtaa autoa parin vuoden välein. Kaupat hän teki käteisellä.

Kansakoulua enempää koulutusta Kari ei hankkinut, vaikka hän oli ollut aina hyvä oppilas. Hämäläinen sanoo, ettei serkku ollut sinänsä arka, mutta hieman ujo.

”Hän ei rohjennut lähteä opiskelemaan, kun olisi pitänyt muuttaa muualle asumaan.”

Karin suunnitelmat tulivat sukuverestä. Hänestä tuli maanviljelijä ja metsuri, säntillinen sellainen. Kun hän myi metsää ja kaupan yhteydessä meni pari naapurin puolelta kaatunutta runkoa, hän meni saman tien maksamaan puut naapurille.

”Hän halusi, että kaikki menee aina lain ja hyvien tapojen mukaan”, serkku sanoo.

Kun istui Karin kyytiin, ennen liikkeelle lähtöä hän tarkasti myös matkustajien turvavyöt.

Kari piti taiteesta. Hän kävi taidenäyttelyissä ja luki paljon, kaunokirjallisuutta ja sanomalehtiä. Hänelle kannettiin kotiin ainakin Etelä-Saimaa, Maaseudun tulevaisuus, Suomen Kuvalehti ja viikonloppuisin Helsingin Sanomat.

Leena Hämäläinen tietää, koska hän peruutti Karin lehtitilaukset tämän kuoleman jälkeen.

Hämäläisen mukaan Kari oli kiinnostunut häntä ympäröivästä maailmasta.

”Kun vein hänelle 50-vuotislahjaksi kirsikkapuun, Kari totesi heti, että tämä on kätevä kasvi, itsepölyttävä.”

Kotitilastaan mies piti hyvää huolta. Nurmikko oli aina leikattu tarkasti, samoin jylhä kuusiaita, joka esti näkyvyyden tieltä pihaan.

Marjapensaat olivat Karille tärkeitä, samoin kesäkukat. Ne hän istutti aina itse suven tullen. Mies viihtyi luonnossa, kalasti, marjasti ja sienesti mutta ei metsästänyt, Hämäläinen sanoo. 

”Eläimet olivat hänelle rakkaita, erityisesti häntä ilahduttivat pihapiirissä poikenneet ketut.”

Silti hän omisti yhden aseen. Hänellä oli ollut lupa pistoolimalliseen käsiaseeseen vuodesta 1972. Käsiase oli isän perintö. Kari hankki luvan siihen luvan, kun ase jäi hänelle.

Kari asui yksin ja oli kätevä käsistään. Hän osasi lyhentää verhot itse ja leipoi sen, mitä halusi tarjota. Hänellä ei tiettävästi ollut ikinä naisystävää.

Kerran viikossa hän ajoi Torsansalosta lähes 90-vuotiaan siskonsa luo Imatralle ja toi tullessaan aina viikon ruuat. He söivät yhdessä, sitten Kari lähti ruokakauppaan ja teki omat ostoksensa. 

Hän kävi sisarensa luona Imatralla viimeisen kerran noin viikkoa ennen viime joulua. Tulessaan hän toi itse rypyttämiään karjalanpiirakoita, karjalanpaistin ja joululaatikot. 

”Sisko sanoo aina, että veli hoiti häntä kuin linnunpoikaa. Kari oli kiinnostunut ihmisten kuulumisista, niistä he juttelivat”, Hämäläinen kertoo.

Kari hoiti myös iäkkäät vanhempansa niin kauan kuin he kotona pärjäsivät. Äidin ja isän viimeiset vuodet kuluivat palvelutalossa. Vanhempien menetys oli kova paikka. Isä kuoli vuonna 1971, äiti 15 vuotta myöhemmin.

Naapurit huomasivat Karin vetäytyvän pikkuhiljaa. Kotitaloa ja tietä erottava kuusiaita tiheni, eikä mies enää päästänyt kotiinsa kuin harvoja.

Ovet olivat lukossa silloinkin, kun hän oli kotona. Se on paikkakunnalla harvinaista. Tavallisempaa on laittaa harja nojaamaan oveen merkiksi siitä, että ketään ei nyt ole kotona.

Saman tien varressa asuva Mauri Vento kertoo, että nuorena hän ja Kari kävivät yhdessä kalassa. Torsasta nousi muikkua varsinkin syysaikaan. Metsätöitäkin he tekivät, Vento tuli traktorilla ja Kari hevosella. 

”Mutta siitä on vuosia, kun viimeksi juttelimme. Nyt hän ohi ajaessaan nosti kättä, mutta ei kääntänyt katsettaan.”

Taina Lonka oli niitä harvoja, jotka Kari kutsui taloon sisälle asti. Hän vieraili talossa työnsä puolesta, mutta edellisestä vierailusta on jo kymmenkunta vuotta. 

Työkaveri oli sanonut Longalle jo 1980-luvun lopulla, että siihen taloon et tule ikinä saamaan kutsua. Toisin kävi.

”Joka tapaamisella juotiin kahvit ja syötiin isännän leipomaa kuivakakkua. Pöytä oli katettu tupaan, mutta ovet muihin huoneisiin olivat kiinni”, Lonka sanoo.

Viimeisistä puhelinkeskusteluista heidän välillään on kolme tai neljä vuotta. Lonka ei väitä tuntevansa miestä hyvin mutta kertoo, että hänestä jäi jämpti vaikutelma. Kari oli luonteeltaan sellainen, että asiat pitää hoitaa niin, että ne menevät kerralla kohdilleen.

Lonka on keskustalainen paikallispoliitikko. 

”Hän oli fiksu mies, joka oli hyvin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Etelä-Karjalan soteasiat kiinnostivat ja se, miten Rautjärven kunnalla menee.”

Myös Lonka jakaa käsityksen, että Kari eli erillään muista, koska hän halusi niin.

”Kun tapasimme, hän oli ihan hymyilevä tapaus. Tulkitsin, että hän vain piti omasta rauhastaan.”

Kulunut vuosi on ollut Leena Hämäläiselle raskas. Hän on huolehtinut Karin sisaresta ja sanoo, ettei pysty edelleenkään mitenkään uskomaan serkkuaan kirkonpolttajaksi. 

Kari oli liikkeiltään rauhallinen, ja harkitseva luonne. 

Hän oli sairastellut viime vuodet. Kun Leena Hämäläinen näki serkkunsa viimeisen kerran, tämä oli laihtunut rajusti. 

Miestä patistettiin tutkimuksiin, mutta tämä totesi, että ainakaan minnekään keskussairaaloihin hän ei aio mennä. Koronarokotukset hän sentään haki paikalliselta terveysasemalta, jotta uskalsi vierailla iäkkään siskonsa luona.

”Hän ajatteli aina ennen kaikkea muita.”

Miehen sairauksista Hämäläinen kertoo vain tämän: ne olivat fyysisiä ja vakavia sairauksia. Serkku tai sisko eivät havainneet mielenterveysongelmia. Hämäläinen on lukenut ruumiinavauspöytäkirjat läpi, nekään eivät tuoneet mitään uutta selitystä epäillylle teolle.

Leena Hämäläinen uskoo, että sairastelusta johtuen Karin voimat vain loppuivat. Tämä ei jaksanut enää hoitaa tilaa.

Kun Hämäläinen ja Karin isosisko kävivät tulipalon jälkeen katsomassa kotitilan raunioita, tämä arveli heti, että veli poltti kaiken, jotta hänen hoidettavakseen ei jää mitään.

”Että veli ajatteli hänen parastaan. Sisko sanoi, etteivät he ikinä riidelleet, ja minä kyllä uskon sen.”

Karin iäkästä siskoa ei ole haastateltu tähän juttuun, koska Hämäläisen arvion mukaan hänen vointinsa ei salli sitä. 

Suurin kysymys jää jäljelle: miksi Kari olisi polttanut kirkon? Leena Hämäläinen ei keksi yhtään vastausta.

Hän itse ei havainnut, että serkku olisi erityisesti pahoittanut mieltään vanhempiensa haudan laputtamisesta. Mies oli samana kesänä istuttanut kukat sukuhaudalle niin kuin aina ennenkin. 

Totta kai on mahdollista, että jonkinlaista mielipahaa säntillisen miehen mielessä oli, kun hauta oli laputettu hoitamattomaksi, mutta että siksi polttaisi kirkon – se tuntuu mahdottomalta, Hämäläinen sanoo.

”Hän oli uskonnollinen sillä tavalla kuin tavallinen ihminen on, ei mitenkään syvästi hengellinen.”

Joidenkin huhujen mukaan mies olisi jouluaattona nähty Rautjärven kirkossa tai hautausmaalla. Serkkua se ihmetyttää, sillä sukuhaudalla ei palanut kuin yksi kynttilä, ja sen oli vienyt sukulaistyttö.

”Hauta oli hänelle tärkeä. Jos Kari olisi siellä käynyt, luulisin, että hän olisi jättänyt kynttilän vanhempiensa haudalle. Mutta ei siellä ollut kuin se yksi.”

Karin uurna laskettiin kevättalvella sukuhautaan. Rautjärven kirkon hautausmaalla äidin ja isän nimien alla on pieni kultainen kyltti, jossa on tikkukirjaimin Karin nimi. 

Pian on uusi joulu. Silloin Leena Hämäläinen aikoo sytyttää kynttilän heidän kaikkien muistolleen. Koko vuoden hän on opetellut hyväksymään, että vastauksia ei aina ole.

Kirjoitusta varten on haastateltu viranomaisten ja jutussa mainittujen henkilöiden lisäksi 14 paikkakuntalaista. Tekstissä on käytetty lähteenä entisen kirkkoherran Kari Luumin esitelmää Rautjärven kirkosta.