”Lapseni puhuu niin paljon pissasta, kakasta ja pieruista, että hermot menevät. Hän on vasta 3-vuotias – olen yllättynyt, että tämä alkaa näin pienenä. Joka asia on kakkaa ja pissaa, ja sitten hän nauraa päälle. Perheessämme on suhtauduttu luontevasti eritteisiin ja pieruille on hihitelty. Nyt mietin, suhtauduimmeko aiemmin liian rennosti eriteasioihin. Lasta myös saattaa hämmentää, miksi en enää naura pieruille. Ei vaan naurata, kun niin iso osa puheista liittyy siihen. Miten pitäisi toimia?”

Artikkeli on osa juttusarjaa, jossa lastenpsykiatri Janna Manninen vastaa lukijoiden esittämiin kysymyksiin. Hän kirjoittaa vastauksensa yleisellä tasolla tuntematta lukijan tilannetta tarkemmin.

Lastenpsykiatri Janna Manninen vastaa:

”Onnittelut! Asiat sujuvat teillä juuri niin kuin pitääkin. Nyt on aihetta juhlia lapsen hyvin edennyttä kehitystä – ja omaa hermojen menetystäsi. Kolmevuotias on täydellisessä kakkajuttuiässä. Aihepiiriin palataan vuosien mittaan eri tyylillä, mutta tästä se yleensä alkaa.

Luonteva suhtautuminen eritteisiin on ollut todella tärkeää työtä lapsen kehityksen hyväksi. Vanhemman hyväksyvä suhtautuminen vahvistaa lapsen arvokkuuden ja rakastetuksi tulemisen kokemusta, kun taas kakalle nyrpistely saa lapsen häpeämään itseään.

Jo vauvan naamasta näkee, miten suoliston liikkeet aiheuttavat hänessä hämmennystä, mielihyvääkin. Kolmevuotias jatkaa samaa omaan kehoonsa tutustumista, mutta jo puheen tasolla, aikuisten reaktioita edelleen tarkkaillen.

Samalla lapsi törmää yllättävään, uuteen sääntöön: kakka on sinänsä ok, mutta se täytyy piilottaa. Nuorempana lapsena saa päästellä missä vaan mitä vaan, mutta nyt siitä seuraakin paheksuntaa. Mielenkiintoista… testaanpa tätä vähän joka välissä…

Kolmevuotiaasi on huomannut toisenkin huikean jutun: hän voi vaikuttaa muiden ihmisten mieliin! Kerron tällaisen jutun ja vanhempi nauraa… kappas vaan, nyt se kiukustuu…

Toimisin itse kahtalaisesti. Jatkaisin hyväksyvää ja kiinnostunutta asennetta, mutta rajaisin käsittelyn tapaa, aikaa ja paikkaa. Näinhän eritteisiin suhtaudutaan muutenkin: välillä pidätetään ja sitten päästellään.

Esimerkiksi: kertoisin lapselle että kakkajutut ovat tärkeitä ja hauskoja, mutta niille on oma paikkansa. Se ei ole esimerkiksi ruokapöytä. Jos ruokaillessa tulee kova halu jutella kakasta ja pissasta, voi lapsi käväistä höpöttämässä vessassa, omassa huoneessa tai erityisessä kakkanurkkauksessa. Hänet ohjataan sinne ystävällisesti, ehkä pienen silmäniskun kera, harjoittelua sallien.

Kakka/pissa/pieru-nurkkaus on omistettu näille ilmiöille. Voitte sisustaa sen johonkin kodin huoneista: ruskeat tyynyt, aihepiiriin sopivat taulut tai piirustukset, leikkipottia pehmoeläimille…

Lapsi voi piirtää pieruperheen, askarrella pehmolelulle oman vessan ja keksiä Kakkakikkareen seikkailut putkistossa -jatkokertomuksen.  Mainioita kirjojakin on lukuisia – niin kova hitti kakka-pieru on etenkin 3–6-vuotiaiden keskuudessa.

Leikin voima on myös vanhemmalle avuksi ärsyyntymisessä. Kun tyhmät jutut taas alkavat, voi aiheen sijaan keskittyä lapsen pilailuun ja tunnistaa ”hauskuuttamisen tarpeen”.

Vanhempi voi vaikka leikillisesti sanoa: Mikäs pikku kultapökäle se täällä kakkaa huutelee... Minäpä olenkin megavessanpönttö ja nappaan kakan – ja sitten pusutella lasta, tai mikä nyt teidän leikkiinne sopii.

Vaihe on aikuiselle rasittava, joten etsithän omalle ärsyyntymisellesi myötäelävän kuulijan. Mieluiten vielä sellaisen, joka nauraa sinun vitseillesi yhtä hereästi kuin kolmevuotias omilleen!”

Juttu on julkaistu HS Meidän perhe -lehden numerossa 3/23. HS Meidän perhe on perhesuhteita käsittelevä aikakauslehti, jota tehdään HS:n toimituksessa.

Lue lisää: 4-vuotias paljasti autossa kiusallisen tilanteen ja taksikuski oli ajaa ojaan – lastenpsykiatri kertoo, mistä lasten häpeilemättömyys johtuu

Lue lisää: Pelleily pieruille yhdistää perheitä

Lue lisää: Näin opetat alle kaksivuotiaan kuivaksi päivässä – Professori tyrmää neuvoloiden siisteyskasvatuksen