Mika Aaltolan muutos poliitikoksi hämmentää hänen tutkijakollegoitaan. HS:n selvityksessä paljastuu ruma kulissipeli, jonka jälkeen Aaltola nousi Ulkopoliittisen instituutin johtoon. Samalla piirtyy kuva suurpiirteisestä visionääristä, joka näyttää taivutelleen totuutta siviilielämästään kertoessaan. Juttu on osa sarjaa, joka ruotii presidentinvaalien kärkiehdokkaiden taustat.

Nuori mies seisoo nahkatakissa itsevarman näköisenä keskellä katua. Valkoinen paita on tungettu farkkuihin, hiukset roikkuvat olkapäillä.

Mustavalkoinen kuva on otettu Jyväskylän keskustassa vuonna 1990. Metsästä metropoliin, kuuluu Keskisuomalaisen haastattelun otsikko.

Juttu kertoo Petäjäveden Kintauksen kylästä maailmalle lähteneen Mika Aaltolan, 21, elämästä New Yorkissa. Aamiaiseksi McDonald’sia, sitten päivän lehti ja yliopistoon psykologian luennoille. Välillä Aaltola käy diskoissa, rahaa hän hankkii manhattanilaisen hotellin baarimikkona.

Haastattelun aikaan Aaltola oli juuri hyväksytty jatkamaan psykologian opintojaan maineikkaassa Columbian yliopistossa. Sieltä hän valmistui kandidaatiksi vuonna 1992.

Sen jälkeen Aaltola hylkäsi suunnitelmansa lääketieteen opinnoista ja psykiatrin urasta. Hän lähti Tampereelle opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa.

Siellä tulokas huomattiin.

”Mika oli älykäs, utelias, epäkonventionaalinen. Ei mikään jörö suomalaismies, joita Tampereella oli ihan riittämiin”, sanoo eräs samaan aikaan yliopistolla ollut.

”Ei meinaa uskoa, että Mika on pyrkimässä presidentiksi.”

Aaltola sai heti opintojensa alussa maineen professori Osmo Apusen tähtiopiskelijana.

Vuonna 1999 Aaltola väitteli Apusen ohjauksessa. Kieltä käsitelleen väitöskirjan aiheena oli Euroopan unionin kyky selvitä sisäisistä kriiseistä, esimerkkinä hullun lehmän tauti. Tampereen yliopiston tiederahasto palkitsi väitöskirjan vuoden parhaana.

Samoihin aikoihin opiskellut Sami Lahdensuo muistaa väitöskirjatutkijan, joka ei kunnioittanut tieteenrajoja vaan ammensi niin psykologiasta kuin filosofiasta.

”Mikaa pidettiin vähän erikoisena, mutta tosi lahjakkaana tutkijana. Hänellä oli hyvin erilaisia kysymyksenasetteluja.”

”Apusen koulussa” oli tiukka vaatimustaso. Professori ei myöskään halunnut oppilaidensa viettävän aikaa valtio-opin tutkijoiden kanssa, mutta Aaltola ei ohjeistuksesta piitannut.

”Hän oli varsin joviaali työkaveri. Avarakatseinen, mukava nuori mies”, kertoo valtio-opin yliopistonlehtori Mikko Lahtinen, joka oli Aaltolan kanssa samaan aikaan tutkijana Tampereella.

Apunen palkkasi Aaltolan töihin yliopistolle. Aiemmin jopa ujona pidetyn Aaltolan seuraelämä vilkastui, mutta hän teki myös paljon töitä. Työhuone täyttyi kokispulloista.

Aaltola ohjasi myös väitöskirjoja. Yksi ohjattavista oli tutkija Saara Särmä.

Ensimmäisellä syventävien opintojen kurssilla Aaltola kirjoitti liitutaululle sanan hämäryys, Särmä kertoo. Sitten hän heijasti piirtoheittimellä taideteoksen, jossa oli laukkaavia hevosia, minkä jälkeen opiskelijat lukivat kirjallisuustieteen artikkelin hämäryydestä.

”Mika oli aika luova ja pystyi ammentamaan monitieteisesti muualtakin.”

Oluen äärellä Aaltola kävi ohjattaviensa kanssa ”tiukkoja metateoriakeskusteluja”.

Vuonna 2006 Aaltola aloitti professorina Minnesotan yliopistossa Yhdysvalloissa. Amerikkalaisella nettisivulla on yhä opiskelijoiden arvioita hänen opetustaidoistaan.

Vaikea ymmärtää. Erittäin syvällä teoriassa. Teoreettinen ja abstrakti. Kurssi tuli kasaan lopussa. Aion ottaa toisenkin luennon.

Palautteet eivät rajoitu opetussisältöihin.

Kurssi on voimakkaan muistiinpanovetoinen, eikä minulla ole hajuakaan, mitä hän on puhunut, koska olen keskittynyt tekemään muistiinpanoja. Eli en oikeastaan ymmärrä mitään. MUTTA hän on aivan ihana ja heittää söpöjä vitsejä, joten menen jatkossakin luennolle.

Kahden vuoden jälkeen Aaltola palasi tutkijaksi Suomeen, Ulkopoliittiseen instituuttiin (Upi). Pian sen johtoon valittiin Teija Tiilikainen.

Hän nosti suurvaltapolitiikkaa käsittelevän tutkimusohjelman johtajaksi Aaltolan.

Yhdysvaltojen osaaminen painoi vaa’assa. Tiilikainen oli vaikuttunut myös siitä, miten Aaltola suhtautui tutkijana kollegoihinsa.

”Hänellä oli esihenkilövalmiudet: innostava, kannustava, inspiroiva ote tutkimukseen ja uusien teemojen avaamiseen”, Tiilikainen kertoo.

Tutkija Noora Kotilainen kuvaa Aaltolaa hyväksi pomoksi, hauskaksi ja reiluksi.

”Hän sieti tosi hyvin painetta ja stressiä. Ja hoiti tehtäväänsä tosi boheemilla tavalla, mistä pidin.”

Kotilaisen mukaan Aaltola julkaisi paljon, ”tosi korkealentoista kamaa”. Hän istui työhuoneellaan usein yömyöhään. Kun Venäjä valtasi Krimin vuonna 2014, Aaltola osti ilmapatjan ja alkoi nukkua työpaikalla, mitä äimisteltiin Upin hallinnossa.

Monien haastateltavien mukaan Aaltola suhtautui instituutin sääntöihin usein niin, että ne olivat enemmän suuntaa-antavia kuin velvoittavia. Hallinnolla oli vaikeuksia saada Aaltola noudattamaan normaaleja työaikoja ja leimaamaan työtuntinsa.

Vuonna 2019 Upille valittiin uutta johtajaa, Tiilikaisen seuraajaa.

HS:n selvityksen mukaan pestistä käytiin tiedettyä rumempi kamppailu. Osa työntekijöistä kokee, että Aaltola toimi häikäilemättömästi.

Loppusuoralla oli vastakkain kolme ehdokasta: Tampereen yliopiston tutkimusjohtaja Hanna Ojanen, instituutin EU-ohjelmaa vetävä Juha Jokela ja Mika Aaltola.

Upin hallitusta johti pitkän linjan EU-virkamies Kare Halonen. Lisäksi hallituksessa istui tutkijoita, poliitikkoja ja diplomaatti.

Lauantaina 8. kesäkuuta STT uutisoi, että hallituksen nimitystyöryhmä oli esittänyt johtajaksi Jokelaa. Samalla hallituksen jäsen, entinen suurlähettiläs René Nyberg paheksui poikkeuksellista menettelyä, jossa Tiilikaista oli pyydetty arvioimaan seuraajaehdokkaitaan. Nyberg katsoi, että tavoitteena oli juntata Jokela pestiin.

Valinnasta oli määrä päättää jo parin päivän päästä.

Samoihin aikoihin kulisseissa alkoi tapahtua.

Aaltola tiedusteli Jokelan johtaman ohjelman tutkijoilta, mitä siteeraustyökalua he käyttävät. Tällainen palvelu kertoo tutkijan julkaisuista ja hänen saamistaan siteerauksista. Kävi ilmi, että kaksi ohjelman kuudesta tutkijasta käytti Google Scholaria. Aaltolan ohjelman yhdestätoista tutkijasta se oli käytössä kymmenellä.

Aaltola laati hallitukselle esityksen, jonka mukaan hän oli Jokelaa ansioituneempi tutkimusjohtaja:

Havainto: Ero ohjelmien viittausmäärien, tuottavuuden ja relevanssin kohdalla on huomattava, hän kirjoitti.

Aaltola liitti esityksen sähköpostiin ja lähetti sen hallitukselle. Samassa viestissä hän kertoi eräästä kiusaamistapauksesta.

Pyydän hallituksen jäseniä tutustumaan työhyvinvointikyselyyn. (Kyselyssä paljastui myös yksi kiusaamistapaus. Tämän asian selvittäminen olisi ensisijaista myös oikeudenmukaisuuden kannalta).

Se oli poikkeuksellista. Työsuojeluvaltuutettu Matti Sneckin mukaan kiusaamisasioita ei käsitellä Upin hallituksessa.

”Ei missään tapauksessa. Kyllä ne kuuluvat ihan muille tahoille.”

Kiusaamisväite yhdistettiin Aaltolan kilpakumppaniin Juha Jokelaan.

Pari päivää myöhemmin hallitus kokoontui päättämään johtajasta. Erään läsnä olleen mukaan kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttila (kesk) mainitsi ”hakijaa koskevan kiusaamistapauksen”. Anttila oli yksi Aaltolan voimakkaimmista tukijoista.

Kaksi muuta hallituksen jäsentä muistaa, että jossain kohtaa Jokela yhdistettiin kiusaamisväitteeseen.

Valinta muuttui sotkuiseksi. Hallitus siirsi nimityksen syyskuulle ja päätti teettää ehdokkaista ulkopuolisen tieteellisen arvion.

Elokuussa sisäinen muistio työilmapiiriongelmista vuodettiin medialle.

Työsuojeluvaltuutettu Matti Sneck lähetti puheenjohtaja Kare Haloselle sähköpostin, jossa hän kummeksui Aaltolan toimintaa.

...heti hallituksen kokouksen jälkeen, jossa ilmoitettiin ehdotettu johtajakandidaatti [Jokela], Mika Aaltola tuli luokseni keskustelemaan huonosta työilmapiiristä, esiin nousseen epäasiallisen käyttäytymiskokemuksen sekä luottamusmiehen järjestäytymisestä liiton kanssa. Keskustelussa ihmetytti myös ajankohta, koska Aaltola ei ole aiemmin näistä asioista kanssani keskustellut.

Myös kaksi Jokelan EU-ohjelman tutkijaa lähetti Haloselle viestin, jossa he arvostelivat voimakkaasti Aaltolaa. Tutkijavertailu ei heidän mukaansa ollut asiallinen, koska ohjelmat ovat keskenään erilaisia ja tutkijat uransa eri vaiheessa.

Esimerkkinä Google Scholar -työkalun epäluotettavuudesta tutkijat mainitsivat sen, että se väitti Aaltolan kolmanneksi siteeratuimmaksi teokseksi artikkelia, jonka kanssa Aaltolalla ei ollut mitään tekemistä.

... ymmärrämme nyt, miksi hän kysyi kesäkuussa useilta EU-ohjelman tutkijoilta, minkälaisia apuvälineitä he käyttävät tutkijaprofiilinsa ylläpitämiseen. Voimme vain olettaa, että hakija etsi instrumenttia, jonka avulla ohjelmien välinen ero saadaan näyttämään mahdollisimman suurelta, tutkijat kirjoittivat hallitukselle.

Asiantuntijaryhmä arvioi Jokelan, Aaltolan ja Ojasen tieteelliset ansiot. Kukaan ei noussut toisten yläpuolelle. Nimitystyöryhmä esitti toistamiseen Jokelaa johtajaksi. Hallituksen äänestyksessä Aaltola kuitenkin voitti äänin 5–4.

Johtajavalinnasta oli tullut julkinen ja repivä näytös.

Moni on tulkinnut, että kyse oli linjariidasta: Kare Halonen ja Teija Tiilikainen halusivat Jokelan johtajaksi, koska he halusivat instituuttiin EU-painotusta. René Nyberg ja muut Aaltolan tukijat taas painottivat suurvaltapolitiikkaa sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Teija Tiilikainen sanoo, ettei hän tunnistanut itsestään ja instituutista julkisuudessa annettua kuvaa.

”Oli todella yllättävää, miten instituutin ilmapiiriä ja johtamistani ryhdyttiin mustamaalaamaan, juuri sen hakuprosessin aikana.”

On mahdotonta sanoa, mikä merkitys kiistanalaisella tutkijavertailulla ja kiusaamisväitteellä oli Aaltolan valintaan. Ratkaisevan äänen antoi todennäköisesti entinen kansanedustaja Simon Elo, joka sanoo HS:lle, että vaikutus oli nolla.

Hän kertoo kallistuneensa Aaltolan puolelle, koska halusi instituutin johtoon ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan erikoistuneen tutkijan. Näin sanovat muutkin Aaltolaa kannattaneet.

Mitä kiusaamissyytökselle tapahtui? Jossain kohtaa hallituksen kokouksen puheet tulivat Jokelan tietoon. Hän lähetti puheenjohtaja Haloselle viestin, jossa hän kiisti kiusaamisen ja vaati asian selvittämistä, jos väitteet toistuvat. Jokela ei itse halua kommentoida tapausta tässä jutussa.

Moni haastateltava sanoo, ettei ole kuullut kiusaamisesta eikä siitä HS:n selvityksessä löytynyt mitään konkreettista näyttöä. Jokelaa ei koskaan kuultu asiassa ja selvitys päätettiin.

Kysytään Aaltolalta. Ensin hän sanoo, että kiusaamisväite koski Jokelaa ja muuta johtoa. Myöhemmin hän kiistää maininneensa nimeä ja kertoo väitteen kohdistuneen ”yleiseen työilmapiiriin ja siitä syntyneeseen tapahtumaan”.

”Selvitin vain sen asian, kun siinä on kyse kuitenkin ihmisten oikeusturvasta. Kun asia minulle kommunikoitiin, niin esimiehenä juttelin työsuojeluvaltuutetun kanssa.”

Miksi viestit hallitukselle siitä?

”En ole sitä hallituksen suuntaan kommunikoinut. Asian selvittely vähän niin kuin jäi siihen.”

Laitoit hallitukselle sähköpostin, jossa pyydät tutustumaan kiusaamistapaukseen.

”En väitä millään lailla enkä tiedäkään, ovatko nämä asiat samoja.”

Eli tämä kiusaamistapaus, josta mainitsit hallitukselle, oli vain joku kiusaamistapaus (ei välttämättä Jokelaan liittyvä)?

”Kyllä.”

Aaltola sanoo, että hän ei yrittänyt mustamaalata kilpailijaa johtajavalinnan alla. Hän kuvaa aikaa Upissa ”kuumeiseksi”. Työntekijöiden ja johdon suhteet olivat kireät.

Tutkijavertailua Aaltola puolustaa sillä, että hän vain halusi ”tuoda näkökulman esiin”.

”Ymmärrän kyllä, että se on herättänyt närää, mutta tarkoituksena ei ollut kommunikoida sitä tutkijoille.”

Miksi käytit työkalua, jota Jokelan vetämän EU-ohjelman tutkijat eivät juurikaan käyttäneet?

”Google Scholaria olen itse ajanut ja kokenut siinä vastarintaa.”

Et pitänyt vertailua epäreiluna?

”Se on aina vähän sellainen haarukointi, ja tietysti Upin hallituksessakin tiedetään, että sitaatti-indeksit ovat aika ongelmallisia.”

Aaltolan valinnan jälkeen työilmapiiri Upissa parani. Aaltola päätti vakinaistaa useita tutkijoita.

”Tutkijan näkökulmasta Aaltolan nimitys on ollut plussaa”, sanoo eräs haastateltava, joka viittaa siihen, että Aaltola toi johtamiseen tutkijoiden arvostamaa joustavuutta.

Samaa sanoo useampi tutkija. Jotkut olivat kokeneet aiemman johdon olleen liian tiukka ja sanelleen asioita ylhäältä.

Kaikki eivät tykänneet Aaltolan tavasta käyttää huumoria. Pian nimityksen jälkeen työsuojeluvaltuutettu viestitti Upin hallitukselle:

(Aaltola) oli pyytänyt ao. tutkijaa tulemaan huoneeseensa ja sanoi keskustelun alussa ”älä pelkää et saa potkuja”. Tutkija oli hämillään siitä, kuinka hänen tasoista tutkijaa puhutellaan ja koki tilanteen ahdistavana, johtajan valta-aseman väärinkäyttönä ja varoituksena kuinka johtaja voisi toimia.

Viestin mukaan sama vitsailu toistui kahden muun tutkijan kohdalla. Aaltola itse kiistää puhuneensa potkujen antamisesta.

Eräs alainen kuvailee Aaltolan johtamista ”vähän tuulella käyväksi”.

”Tänään sanotaan näin ja huomenna asia onkin toisin.”

Haastateltavan mukaan Aaltolalla oli paljon ideoita ja halua saada asioita aikaan, ”mutta hirveän vähän ymmärrystä siitä, mitä tietyt uudistukset vaativat konkreettisesti”.

Aaltolan vahvuutena pidetään sitä, että hän on visionääri.

”Mutta hän ei ole missään määrin järjestelmällinen. Asioiden toteuttaminen ja organisointi oli aika huonoa”, kertoo yksi pitkäaikainen kollega. Hän kuvaa Aaltolaa karismaattiseksi, ”vähän lahkojohtaja-tyyppiseksi” ihmiseksi, joka pystyy puhumaan asioista laidasta laitaan tasavertaisesti kenen tahansa kanssa.

Aaltolan johtaja-aikana on myös tapahtunut paljon: instituutti on saanut lisärahoitusta ja rekrytoinut tutkijoita. On perustettu tutkimuskeskuksia ja lanseerattu turvallisuuspoliittinen konferenssi Helsinki Security Forum.

Aaltolan johtajavalinnan jälkeen väkeä vaihtui. Upin viestintäpäällikkö ja tutkimusviestintäpäällikkö lähtivät.

Hallintojohtaja Helena Lehtovirta tunnettiin tarkkana taloudenpitäjänä, joka oli aiemmin ojentanut Aaltolaa rahankäytössä. Euromääräisesti pienet tapaukset liittyivät muun muassa tutkimusryhmän virkistyspäivän alkoholiostoon sekä julkisen liikenteen lippujen ostamiseen instituutin laskuun työajan ulkopuolella.

Kaksikon välit kiristyivät. Kun Aaltola nousi johtajaksi, myös Lehtovirta jätti Upin. Aaltola sanoo, että välit olivat asialliset ja lähtö tuli täytenä yllätyksenä.

Moni haastateltava kokee Aaltolan suosineen hänelle läheisiä ihmisiä. Etenkin muutama nimitys on herättänyt kummastusta.

Tutkija Harri Mikkolasta tehtiin projektijohtaja ilman sisäistä hakua. Monen haastateltavan mukaan miehet olivat kavereita, asuneet samassa talossa Yhdysvalloissa. He ovat myös olleet samassa yrityksessä osakkaina.

Hallintojohtajan tehtävään Aaltola esitti Samu-Ville Paukkusta, joka on upilaisten mukaan Mikkolan kaveri ja Aaltolan hyvä tuttu.

Paukkunen toimi aiemmin eduskunnan kansainvälisten asiain neuvoksena. Hänellä ei ollut juurikaan kokemusta hallinnollisesta työstä tai johtamisesta. HS:n tietojen mukaan nimitys herätti hallituksessa keskustelua.

Eräs nimitysprosessia ihmetellyt tutkija sanoo, että Paukkunen sinänsä on ”erittäin hyvä johtaja, ihmisläheinen ja aidosti kiinnostunut tutkijoiden hyvinvoinnista”. Toinen haastateltava kutsuu häntä ”järjen ääneksi, kun Aaltola visioi”.

Aaltolan valinnan jälkeen useat työntekijät hänen entisessä ohjelmassaan saivat ylennyksen. Vertailu muihin ohjelmiin ei tosin ole yksinkertaista, koska ylennyksiin voi vaikuttaa esimerkiksi tutkijan itse hankkima ulkopuolinen rahoitus.

Äskettäin Aaltola valitsi Harri Mikkolan uudeksi ohjelmajohtajaksi. Vastaehdokkaat olivat Sinikukka Saari ja Tampereen yliopiston tutkimusjohtaja Hanna Ojanen. Molemmat, etenkin Ojanen, ovat Mikkolaa kokeneempia.

Aiemmassa, Upin sisäisessä ohjelmajohtajahaussa Mikkola ei ollut mahtunut kolmen parhaan joukkoon. Ojanen puolestaan oli jo aiemmin toiminut Upissa ohjelmajohtajana.

Aaltola kiistää suosineensa läheisiä. Nimitykset ovat hänen mukaansa olleet perusteltuja. Hän ei kutsuisi Mikkolaa tai Paukkusta kavereikseen, eikä vietä heidän kanssaan vapaa-aikaa, työpaikan afterworkeja lukuun ottamatta.

Paukkusen hallintojohtajanimitys oli hänen mukaansa ”täysin” Upin hallituksen ja rekrytointiyrityksen käsissä. Aaltola tosin haastatteli kolme kärkihakijaa ja teki nimitysmuistion hallitukselle.

Hän sanoo, että koska hänen ohjelmansa oli suurin, oli luonnollista, että useampi tutkija siellä sai ylennyksen.

Aaltola myöntää, että Saari ja Ojanen olivat Mikkolaa kokeneempia, mutta Mikkola oli pätevämpi ohjelmajohtajan tehtävään. Saarelle ja Ojaselle tuli löytää vaativampia tehtäviä. Mikkolan valinnan jälkeen Aaltola tarjosikin Saarelle tutkimusjohtajan pestiä, tosin vuoden määräaikaista sellaista.

Ojaselle Aaltola tarjosi mahdollisesti aukeavaa tutkimusprofessorin paikkaa.

”Tarjous jäi epämääräiseksi ja antoi lopulta vain huonon kuvan Upin hallinnosta ja johtamisesta”, Ojanen sanoo.

Aamuyöllä 24. helmikuuta 2022 Aaltolan puhelin soi.

Venäjä oli aloittanut suurhyökkäyksensä Ukrainaan. Yleisradio kaipasi haastateltavaa radiolähetykseen. Aaltola syöksyi studioon ja koko kansan tietoisuuteen.

Haastatteluja pyydettiin lehtiin, radioon ja televisioon. Aaltola puhui tilaisuuksissa poliitikoille ja virkamiehille. Hän ei kaihtanut niitäkään aiheita, joita ei tuntenut kovin hyvin. Aaltolan olemus tuntui rauhoittavan monia pelottavien uutisten keskellä.

Pian julkisuuteen ilmestyivät Aaltolan puoliso Kirsi Aaltola ja pieni Geo-poika. Perhe asuu Helsingin Ullanlinnassa. Sataneliöistä kotia on esitelty myös julkisuudessa. Keväällä 2023 siellä vieraili Eeva-lehti:

Usein koko perhe käy vaunulenkeillä läheisellä Tähtitorninmäellä. Kun lapsi nukkuu vaunuissa ja laineet lyövät rantakiviä vasten, kaikki on hyvin.

Kirsi Aaltola työskentelee Haus-kehittämiskeskuksessa kehittämisliiketoiminnan johtajana. Pariskunnalla on asunnosta noin 890 000 euron laina. Lisäksi Mika Aaltola kertoo omistavansa Tampereella noin 400 000 euron arvoisen asunnon.

Aaltolalla on puhekeikkoihin toiminimiyritys, ja hän omistaa vaimonsa kanssa osakeyhtiön valmennus-, opetus- ja kirjoitustyötä varten. Yritysten liikevaihto on ollut vaatimatonta.

Medialla on ollut kova kysyntä Aaltolalle – ja Aaltola on heittäytynyt mukaan.

Kaikki jutuissa kerrottu ei näytä pitävän aivan paikkaansa.

Pariskunta on kertonut toistuvasti, että he tapasivat Helsingin Santahaminassa konferenssissa vuonna 2017. Sen jälkeen sovittiin työpalaveri, joka muuttui romanttiseksi ja ”päättyi pariin samppanjalasiin”.

HS:n saamien tietojen mukaan he tunsivat todellisuudessa toisensa jo selvästi aiemmin, kun Kirsi Aaltola oli vielä parisuhteessa toisen miehen kanssa.

Kysyttäessä tästä Mika Aaltola kertoo uuden version: Hän huomasi Kirsin Santahaminassa vuonna 2016. Kirsi ei huomannut häntä. Syksyn aikana he tapasivat useita kertoja, mutta silloin puhuttiin työasioista. Aaltolan mukaan ”rakkaus roihahti” vasta kesällä 2017.

Jutuissa on kerrottu myös kuolemanvaarallisesta kasvaimesta. Aaltola on kertonut sen aiheuttaneen parikymppisestä asti ikäviä terveysongelmia, joiden takia hän sai vapautuksen asepalveluksesta. Kasvain löytyi ja leikattiin lopulta Yhdysvalloissa, kun Aaltola oli 37-vuotias.

Todennäköisyys kuolla leikkauspöydälle oli pysäyttävä, peräti 80 prosenttia, Yle kertoi syyskuussa 2022. Vastaavia juttuja on useita.

HS:n haastattelemien lääkäreiden mukaan tällainen kuolleisuusaste ei voi pitää paikkaansa. Jos leikkaus olisi näin vaarallinen, kasvainta yritettäisiin sädettää, ei leikata. Aaltola on itsekin kuvaillut kasvainta hyvälaatuiseksi.

Hän sanoo nyt, että tilanne ei ollut niin vaarallinen kuin hän oli pelännyt.

”Se oli enemmän sellainen, tiedätkö, kun googletetaan. Sanon, että ei kannata Googlea käyttää noihin asioihin, sieltä löytyy aina se pahin mahdollinen aika nopeasti.”

Elokuussa 2023 Aaltola kutsui median Luumäelle, presidentti P.E. Svinhufvudin vanhaan kotiin. Perhe oli paikalla.

”Koeteltu kansa, kaskinauriilla kasvanut, sotien sukupolvien kasvattama”, presidenttiehdokkuudestaan ilmoittanut Aaltola sanaili. Hän kertoi ajavansa Suomen etua, toisin kuin muut ehdokkaat.

Ilmoitusta edelsi pitkä harkinta. HS:n tietojen mukaan Upin hallitus pohti käytännön järjestelyjä ehdokkuuden varalta jo lokakuussa 2022.

Tuolloin Ilta-Sanomat julkaisi kyselyn, jonka vastaajista 44 prosenttia kertoi voivansa äänestää Aaltolaa tasavallan presidentiksi. Luku oli korkeampi kuin Pekka Haavistolla tai Olli Rehnillä.

Kannatushuipulla Aaltolaa soviteltiin myös kokoomuksen ehdokkaaksi. Hänen nimensä nosti esiin kansanedustaja Ben Zyskowicz. Hän lähti ehdolle kannatusyhdistyksen kautta sitoutumattomana. Viime aikojen gallupeissa Aaltola on jäänyt kauas kärjestä.

Kuluneen vuoden aikana Upissa on käyty keskustelua Aaltolan poissaoloista.

”Hän oli jatkuvasti jossain tilaisuuksissa tai mediassa. Hän ei ollut läsnä toimistolla ja oli huonosti tavoitettavissa”, sanoo eräs kollega.

Toisaalta poissaoloja ymmärretään, koska myös instituutin näkyvyys kasvoi moninkertaisesti.

Osaa tutkijoista ehdokkuudella flirttailu ärsytti. Kysymyksiä on herättänyt sekin, missä määrin Aaltola on käyttänyt Upin resursseja vaalikampanjansa pohjustamiseen.

Hän palkkasi instituuttiin avustajan, jonka yksi työtehtävä on ollut Aaltolan sosiaalisen median päivityksien litteroiminen kahta kirjaa varten.

Aaltola kiistää, että lokakuussa 2023 julkaistu Havahtuminen olisi vaalikirja. Hän sanoo, että Upin johtaja voi käyttää työvoimaa tutkimukselliseen työhön, ja molemmat kirjat menevät tietokirjan kategoriaan.

Sekin herätti huomiota, että sinänsä erittäin pätevänä pidetty assistentti pelasi aiemmin Aaltolan vaimon valmentamassa lentopallojoukkueessa ja oli tämän pelikaveri.

Aaltola sanoo, että hänen vaimonsa oli kyllä vinkannut henkilölle työmahdollisuudesta. Aaltola ei ollut pohtinut jääviyden mahdollisuutta, sillä Upin jääviyskäytäntö perustuu vain ”sydänystäviin ja sukulaisiin”.

Ennen ehdolle asettumistaan Aaltola sanoi, että hän voi harkita ehdokkuutta vain siinä tapauksessa, että muut ehdokkaat ”edustavat ’toivon politiikkaa’ suhteessa Venäjään”.

Hän totesi, että ”maassa on myös vanhakantaisia voimia, suomettumisen häntiä ja Natoon liittymisen jarruttelijoita”.

Mutta mitä Aaltola itse on ajatellut Venäjästä ja Nato-jäsenyydestä?

Sitä ei ole helppo hahmottaa. Moni kommentti on ollut pohdiskeleva, eri näkökulmia hahmottava, kuten tutkijalta voi odottaa. Toisinaan on ollut vaikea erottaa, onko hän kertonut medialle oman kantansa vai analyysin poliittisesta tilanteesta.

2010-luvun alkupuolella Aaltola kommentoi myönteiseen sävyyn Nato-jäsenyyttä ja varoitti Venäjän kehityksestä. Kun separatistit ampuivat matkustajakoneen alas Itä-Ukrainassa vuonna 2014, Aaltola syytti Venäjää välittömästi.

Myöhemmin Aaltola muuttui kommenteissaan varovaisemmaksi. Marraskuussa 2018 hän kehui Ilta-Sanomien kolumnissaan tasavallan presidentin Sauli Niinistön lanseeraamaa ”aktiivista vakauspolitiikkaa” ja muita Niinistön avauksia:

Aktiivinen vakauspolitiikka pyrkii pienin askelin estämään negatiivisia kehityskulkuja. Pienet askeleet luovat polkuja. Hyvin synnytetyillä polunaluilla on taipumus tulla yhä useammin tallatuiksi. Muut huomaavat niiden käyttökelpoisuuden. Oli sitten kyse EU:n puolustuksesta, pimeiden lentojen vähentämisestä tai arktisen alueen mustan hiilen päästöjen vähentämisestä. Tai huipputapaamisista Helsingissä.

Vuonna 2019 julkaistussa Poutasään jälkeen -kirjassaan Aaltola kommentoi Nordstream II -kaasuputkea näin:

Kaasuputkeen liittyvää turvallisuuskeskustelua voi myös pitää yliampuvana siksi, että uusi kaasuputki lisää Venäjän riippuvuutta Itämerestä, jota maa ei kuitenkaan tällä hetkellä pysty hallitsemaan tai sotilaallisesti turvaamaan. Päinvastoin Venäjän lisääntyvä riippuvuus merialueesta lisää sen riippuvuutta muista alueen toimijoista. Kaasuputki on siis tavallaan sijoitus alueen vakauteen. Mitä ihmeen järkeä Venäjällä olisi lisäsatsauksien jälkeen sahata omaa oksaansa, jolla se istuu, epävakauttamalla aluetta, josta on riippuvainen?

Tänä syksynä julkaistussa kirjassaan Havahtuminen Aaltola käsittelee kaasuputkea ja Fennovoiman ydinvoimalahanketta puolestaan hyvin kriittisesti:

Ajatella, että vain muutama vuosi sitten olimme rakentamaisillamme Venäjän ydinaseita hallitsevan Rosatomin kanssa ydinvoimalan Pohjanlahden perukoille, Ruotsin rajalle; aioimme sijoittaa venäläisiin Itämeren halkaiseviin kaasuputkiin; olimme ostamassa voimaloita Venäjältä.

Aaltola kirjoittaa monen ”uskoneen aivan tosissaan, ettei Venäjä tavoittelisi etupiirejä sodan avulla”.

Asiantuntijat kyllä varoittelivat tilanteesta. Samoin valpas media. Asioita tuotiin esiin, mutta ehkä liian varovaisesti. Itsekin käytin liiaksi yhtäältä ja toisaalta -kieltä, piilottaen sen, mikä oli todellinen näkemykseni. Siitäkin sain kritiikkiä. Varoituksia kyllä annoin.

Itsensä Aaltola kehystää osaksi uutta, erilaista ajattelua.

Murros synnyttää uudenlaista ajattelua. Uuden sukupolven soisi saada tilaisuuden muutokselle.

Kuka on Mika Aaltola?

Sitä ovat monet hänen entiset alaisensa ja kollegansa miettineet.

Aaltolan entinen opiskelija Saara Särmä kertoo saaneensa Aaltolalta paljon kannustusta tehdessään feminististä tutkimusta.

”Minulle on tullut yllätyksenä tällainen kristillis-konservatiivisuus, joka julkisuudessa näyttäisi nyt korostuvan.”

Vanha opiskelututtu, nykyinen valtio-opin yliopistonlehtori Mikko Lahtinen ei usko että Aaltola laskelmoi julkikuvaansa. Hänen mukaansa Aaltola oli kyllä tyypillinen liberaali, vihreästi ajatteleva mies, mutta ihmiset muuttuvat.

”Ei kukaan koskaan astu kahdesti samana samaan virtaan, se sallittakoon.”

Lahtinen sanoo yllättyneensä tyylistä, josta hänelle tulee mieleen ”amerikkalainen republikaanijengi”.

”Se ulkopoliittinen aggressiivisuus ja voimakas tunteenpalo. Tutkijan silmin maailma näyttää monimutkaisemmalta kuin presidenttiehdokkaan silmin.”

Tutkija Noora Kotilainen teki Aaltolan kanssa töitä vuoteen 2016 saakka, ja yhteyttä on pidetty sen jälkeenkin.

”Olen istunut tämän ihmisen kanssa pitkiä iltoja kaljalla. Joka aamu vuosien ajan menin hänen työhuoneeseensa puhumaan politiikasta.”

Kotilainen sanoo, ettei oikein tunnista ehdokas-Mikaa.

”Jos tämä on strategista, se tuntuisi härskiltä. Opin väitöskirjani ohjaajalta Mika Aaltolalta, että meidän tutkijoiden tehtävä on puhua totuutta vallalle. Sitä hän aina toisteli ja minä uskoin sen.”

Kotilainen muistaa Aaltolan sanoneen, että hänelle riittäisi hyvin pelkkä YK:n passi eikä hän koe erityisesti kansallistunnetta.

”Nyt häneltä tulee tällaista ääni väristen esitettyä nationalistista paatosta, nämä kaskinauriit sun muut”, Kotilainen sanoo.

“Minusta Mika oli sellainen flanööri, Katajanokalla asuva poikamies, joka vietti aikaansa seminaarihuoneiden ja baarien lisäksi lenkkipolulla, kirjojen kanssa ja matkustaen ympäri maailmaa. Yht’äkkiä hän on joku agraari-Mika.”