”Äiti, hali!”

Lapseni juoksee perääni päiväkodin aamupalahuoneen ovelle, kun olen lähdössä töihin. Halaamme vielä kerran tiukasti ja kerron tärkeimmän: että isä tulee hakemaan teitä tänään, ja me näemme taas muutaman päivän päästä.

”Hauskaa päivää muru, äiti rakastaa sua.”

Kuraeteisessä setvin vielä lapsen sadevaatteita. Toisessa kumisaappaassa on ilmeisesti reikä, ja kurahanskan vuori on vieläkin märkä. Tässä vaiheessa aamua päätäni puristaa vielä se tiukaksi kiristynyt solmu, jollainen sinne joka aamu lapsia viedessä kiertyy.

Eteiseen astuu tuttu isä lapsensa kanssa, he ovat kohta myöhässä aamupalalta. Tunnistan tunteen liiankin hyvin.

”Sillä pipolla ei ole nyt tässä vaiheessa mitään väliä, mennääs nyt kulta. Eiku oikeesti, nyt.”

Isä hengittelee. Hän näyttää siltä, että solmu kiristyy. Muistan erään äidin lausahduksen samaisessa kuraeteisessä joitakin päiviä sitten: ”Kello ei ole vielä edes yhdeksän, ja mä oon jo ihan loppu.”

”Tsemppiä!” huikkaan isälle ja astun ulos.

On maanantai, ja kuten monella muullakin eronneella suomalaisella, minullakin on alkanut vuoroviikkosysteemin ”oma viikko”. Näillä viikoilla minulla on yhtä paljon vapaa-aikaa kuin ennen lasten saamista.

Voin siis kävellä päiväkodilta pitkää reittiä metsän halki uuteen kotiini, johon olen muuttanut eroni jälkeen, ja tuntea, kuinka päänsisäinen solmuni höllentyy hieman. Tällä viikolla voin treenata, tehdä paljon töitä, deittailla, lipittää viiniä ystävien kanssa, käydä keikalla tai galleriassa, karauttaa mökille, sieneen ja paljuun viikonlopuksi.

Varhaiskeski-ikäisen naisen la dolce vita!

Kun pääsen päiväkodilta kotiin, keitän kahvia ja korjailen lasten isoimpia leluja kulkureiteiltä. Makuuhuoneessa tuoksuvat vielä uniset lapset. Mietin tulevan viikon sosiaalisia menoja ja sitä, kannattaisiko lakanat niitä varten vaihtaa.

Ja että jos vaihdan, niin sitten mitään jännittävää ei ainakaan tapahdu.

Viikkoina, joina minulla ei ole lapsia, haukon omaa aikaa joka solullani, koska seuraavalla viikolla otan heistä vuorostani kokonaisvastuun: sairastamiset, nukuttamiset, kokkailut, ostokset, siivoaminen, päiväkotitrafiikki. Se on niin väsyttävää, että jo lapsiviikon keskiviikkona lasken päiviä oman viikkoni alkuun.

Ja silti, jokaisena lapsettomana maanantaina, kun aamukahvi valmistuu, lysähdän sängylle ja selaan viikonloppuna ottamiani kuvia ja videoita lapsista. Miten erilaista on nähdä nämä hetket, sohvalla pomppimiset ja nukkumaanmenosekoilut nyt, kun solmu päässä on löystynyt.

Miten kerrassaan täydellisiä he raivostuttavimmillaankin ovat.

Tiedän, että moni tunnistaa kuvailuni – meitä vuoroviikkovanhempia on nimittäin paljon.

Perheet ovat Suomessa alati moninaisempia. Aviopariperheiden määrä on Tilastokeskuksen mukaan vähentynyt, vaikka edelleen suurin osa lapsista, 61 prosenttia, kasvaa sellaisessa. Kehitys liittynee osittain siihen, että avopariperheiden määrä on noussut.

Kuitenkin lapsista 21 prosenttia kasvaa yhden vanhemman perheessä, ja tosiasiallisesti heistä moni on vuoroasujia: lapsi voi nimittäin olla kirjoilla vain yhdessä osoitteessa, vaikka jakaisi aikansa kahden kodin välillä. Useimmat lapset ovat kirjoilla äitinsä luona.

Tällainen tilastointi jättää monet perherakenteet piiloon.

Tilastokeskuksen kyselytutkimus kertoo, että Suomessa elää 110 000 lasta, joilla on kaksi kotia, ja kolmannes heistä asuu yhtä paljon molemmissa kodeissa.

Meitä vuoroasumista toteuttavia vanhempia siis riittää ja määrämme huomioon ottaen meidän tuntemuksistamme puhutaan suhteellisen vähän.

Eikä ihme. Ei ole sosiaalisesti sallittua hehkuttaa, että kylläpä on mukavaa, kun niitä omia lapsia näkee niin kovin vähän nykyään! Että kyllä nyt kelpaa swaippailla Tinderiä, rohmuta äänikirjoja ja lönkytellä juoksumatolla illat pitkät lasteni kiintymyssuhteen kustannuksella!

Ja mitenkäs teidän perheessä? Ai kerran viikossa pääset jumppaamaan, ja se on sun henkireikä?

Toisinaan mietin, kuinka hyvänä tai huonona äitinä minua vuoroviikkosysteemin vuoksi pidetään, ja onko sillä minulle edes väliä.

En enimmäkseen kyseenalaista äitiyttäni, koska tiedän antavani heille ”kaikkeni”, mutta samalla kiistaton tosiasia on, että olen puolet ajasta pois.

Mietin usein runoilija Eeva Kilven ajatusta, jonka mukaan ihmiselle voi antaa anteeksi kaiken paitsi hänen poissaolonsa. Mietin, kuinka poissaoleva olin väsyneimpinä hetkinäni ennen eroa, ja kuinka ratkaisevaa poissaoloni on nyt.

Millainen poissaolo on kriittisintä?

Kun lapset eivät ole kanssani, saatan juoda viiniä ja syödä ja nukkua miten sattuu – moni hyvinvointia ylläpitävä asia on elämässäni näköjään sidottu lapsiperhearkeen.

Ja samalla: on ollut hyvinvointini kannalta varsin tarpeellista käyttää omaa aikaa sen tajuamiseen, kuka olenkaan sen lisäksi, että olen äiti. Olen tajunnut, että haluan lasteni näkevän minussa kokonaisen ihmisen, muutakin kuin hoivaajan.

Oma aika myös ruokkii luovuutta, josta on koko perheellemme iloa. Kun lapset ovat poissa, pulpahtelee mieleeni kaikenlaisia ideoita lapsiviikoille. Maalataanpa käpyjä, kokeillaanpa näitä uusia glitterliimoja, paahdetaanpa kurpitsansiemeniä.

Samaan aikaan kaltaisteni vuoroviikkovanhempien arjessa on myös täysin omanlaistaan kuormittavuutta. Asetelma on todella kaksijakoinen: puolet ajasta ollaan yksinhuoltajia ja puolet ajasta kiritään yksinhuoltaja-aikana kertynyttä ammatillista ja sosiaalista takamatkaa kiinni.

Minua iso kontrasti lähi- ja etävanhempiviikkojen välillä kuormittaa.

Kysyn asiasta psykologi-psykoterapeutti Hanna Markukselalta, joka kouluttaa tällä hetkellä päätyönään vireysvalmentajia. Jaksaminen ja itsesäätely ovat hänen ammatillista erityisalaansa.

Markuksela on myös itsellinen äiti, jolle ajatus vapaista viikoista tuntuu kaukaiselta. Hän sanoo rakentaneensa hyvät tukiverkot ja saa silloin tällöin lastenhoitoapua, mutta vanhempana hän on yksin vastuussa lapsestaan.

Markuksela tietää, että arjen kuormitusta kokevat myös ne vanhemmat, joilla on rinnalla kumppani, jonka kanssa se jakaa. Vuosien työkokemuksen kautta hän kokee, että työnjako on monissa suomalaisissa perheissä vinossa.

”Tietenkin aina löytyy se isä, joka kannattelee koko perheen arkea naisen keskittyessä uraan, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Olen psykologina myötäelänyt yli kymmenen vuoden aikana lukemattomia kertoja parisuhteiden epätasaista työnjakoa, joka kasautuu naisille. Tämä olisi parisuhteen näkökulmasta kerta kaikkiaan hoidettava kuntoon. Jos ollaan yhdessä vanhempia, mutta toisella on jatkuvasti enemmän sälää työlistalla, niin se aiheuttaa väistämättä turhautumista.”

Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksista selviää, että naiset tekevät päivittäin keskimäärin 37 minuuttia enemmän kotitöitä kuin miehet. Miesten tekemien kotitöiden määrä on kuitenkin ollut viime vuosikymmeninä tasaisessa kasvussa, ja tämän hetken isät käyttävät kotitöiden lisäksi enemmän aikaa lastenhoitoon kuin koskaan ennen.

Markuksela sanoo, että usein osapuolilla ei ole välttämättä kovin objektiivista kuvaa siitä, miten työt suhteessa jakautuvat. On tyypillistä, että kumpikin osapuoli ajattelee tekevänsä itse enemmän kuin toinen tai edes vähintään saman verran.

”Ja jos tulee ero, se voi olla toiselle osapuolelle helpotus ja toiselle osapuolelle sokki, kun yhtäkkiä kokonaisvastuu jakautuukin oikeasti puoliksi.”

Vaikka eron jälkeen vapaa-ajan määrä tuntuisi ainakin liiton aikana enemmän arjesta vastuuta kantaneesta osapuolesta huojentavalta, ei lepoa voi pitkällä tähtäimellä ajoittaa vain niille viikoille, joina lapset ovat toisen vanhemman hoidossa.

Eli että silloinkin, kun lapset ovat minun luonani, minun pitäisi osata järjestää taukoja ja lepoa päiviini – kieltämättä aika vieras ajatus nykyarjessani. Tällä hetkellä eniten lepoa tarjoaa työ, ja senkin levollisuus on sangen kyseenalaista (erityisesti, jos ruotii työkseen julkisesti omaa vanhemmuuttaan).

”Nykyajan intensiivinen vanhemmuus näkyy tässäkin. Että koko ajan pitäisi olla lasten kanssa mahdollisimman läsnä ja puntaroida, että miten meidän kiintymyssuhteemme voi. Vuoroviikkosysteemissä lapsi on 100 prosenttia ajasta toisen vanhempansa kanssa. Ei sen tarvitse olla ihmeellistä, ihan tavallinen arki riittää. Ja siihen arkeen kannattaa mahduttaa se, että vanhemmat käyvät harrastamassa tai lukevat välillä kirjaa sohvalla samalla, kun lapset katsovat telkkaria. On tärkeää antaa lapsille sellainen malli, että aikuisetkin tarvitsevat lepoa ja ottavat nautinnon ihan tavallisesta elämästä.”

Samalla Markuksela huomauttaa, että eroamiseen voi liittyä huonoa omaatuntoa, joka patistaa olemaan lapsille paras mahdollinen vanhempi. Silti on mietittävä raa’an rehellisesti, mitkä omat resurssit ovat.

Markuksela itse kokee, että täysyksinhuoltajuus on saanut hänet panostamaan yhä enemmän sellaisen kulttuurin rakentamiseen, jossa tarjotaan ja vastaanotetaan apua yhteisöllisesti. Se on taito, joka monilta vanhemmilta puuttuu perhemuotoon katsomatta.

Monissa ydinperheissäkin ollaan niin uupuneita, ettei arjen kauaskantoinen suunnittelu onnistu, vaan vanhemmat yrittävät selviytyä päivästä päivään ilman apua ja järkevää ongelmanratkaisua.

”On olemassa hyvä sanonta, että älä tarjoa apua, vaan tyrkytä sitä. Jos ihminen on tosi poikki, ei hänellä ole välttämättä voimavaroja miettiä, milloin olisi hyvä hetki tehdä jotain kivaa itselle. Olen joskus sanonut kaverille, että kidnappaan tuon sinun lapsesi kohta, että saat edes vähän omaa aikaa.”

Väestöliiton vanhemmuuden asiantuntija Rozjin Rokhzad on työskennellyt varhaiskasvatuksen opettajana ja tekee nykyisin asiakastyötä vanhempien kanssa. Jaksamisen teemat ovat hänen työssään paljon tapetilla. Hän sanoo, että osa suomalaisista vanhemmista on kansainvälisestikin vertaillen uupuneita.

”Ongelma on, että väsymyksen ja avun tarpeen ilmaiseminen koetaan häpeällisenä ja epäonnistumisen merkkinä, joten sitä ei haluta tuoda esiin. Palveluissamme näkyy jonkin verran vanhempien suorituspaineita virallisten suositusten noudattamisen suhteen. Että voimmeko me kuitenkin tehdä meidän perheessämme näin, kun viralliset suositukset sanovat muuta?”

Rokhzad on huomannut, että vaikka virallisten suositusten ja ohjeiden tarkoitus on hyvä, ne voivat herättää vanhemmissa riittämättömyyden tunnetta.

”Mikä ruutuaika on itse asiassa sopiva? Kuinka pitkään pitää imettää, milloin saa aloittaa varhaiskasvatuksen? Yritän itse rohkaista vanhempia siihen, että yrittäkää löytää teidän perheellenne aidosti oikea ja hyvä tapa toimia. Suositukset ovat aina suosituksia, ei määräyksiä.”

Tunnistan Rokhzadin kuvaaman ilmiön. Meidän perheessämme on aina säännöstelty ruutuaikaa varsin tarkasti, mutta nyt lapset katsovat ainakin minun kodissani enemmän telkkaria kuin aikaisemmin. Se on asia, josta olen kokenut viime aikoina huonoa omaatuntoa. Että voinko antaa standardien laskea?

Hanna Markukselan mielestä ruutuaika on yksi polarisoituneimmista lapsiperheen arjen kysymyksistä.

”Jos se Pikku Kakkonen tarkoittaa, että vanhempi saa hetken omaa aikaa levätä tai tehdä kotitöitä, niin eikö se ole vain hyvä asia? Itse peräänkuuluttaisin pikemminkin sitä, että vanhemmat yrittävät löytää sellaisia lastenohjelmia, äänikirjoja tai vaikka lukemaan ja laskemaan oppimista edistäviä pelejä, jotka katsovat lapselle ikätasoisesti sopiviksi.”

Perhe on suomalaisen yhteiskunnan perusyksikkö, mutta sen sisälläkin voi tuntea jäävänsä yksin ja jumiin.

Uskon, että käsitystä perheen kokoonpanosta olisi varaa avata ja laajentaa, ja että näin tulee väistämättä käymäänkin. Tunnen ylpeyttä, kun lapseni luulevat ystäväperheemme olevan heidän sukulaisiaan. Selitän, että tuo perhe ei itse asiassa ole meille sukua, mutta koska he ovat meille niin läheisiä, he voisivat yhtä hyvin olla.

Läheisyys syntyy siitä, että arkea ei poseerata vaan jaetaan.

Eräs päiväkodista tuttu äiti lausahti minulle hiljattain, että ”olisi tosi kivaa pitää leikkitreffit vaikka meillä, jos tosiaan ei ole vaatimuksena, että lastenhuonetta pitää siivota”. Nauroimme yhdessä, mutta aloin myöhemmin miettiä, mistä vitsikäs heitto kertoi.

On aika surullista, jos turvaverkot jäävät rakentamatta, jos pelkää, ettei koti täytä ”kunnon perheen” tuntomerkkejä. Silti tunnistan, että välillä oman keskiluokkaisuuden larppaaminen vaikuttaa siihen huolettomuuteen, jolla ihmisiä lähestyn – että kelpaavatko minun halvemmat neliöni leikkitreffien näyttämöksi?

Elämäntilanteeni on kuitenkin pakottanut minut katsomaan sosiaalista olemista yli perinteisen perheyksikön, ja se on tehnyt minulle hyvää. Yksi uudemmista turvaverkoistani on ystävä, jonka perheeseen kuuluu hän ja hänen tyttärensä.

Hiljattain olin ystäväni kanssa viikonloppureissulla ja molempien lapset olivat mukana. Naperot puuhasivat omiaan takapenkillä, ja me aikuiset höpötimme läpi viikkojamme. Molemmilla hommat ovat menneet päin seiniä useamman kerran.

Ystäväni on itsellinen äiti. Hän mietti ääneen, miksiköhän monet hänen tuntemansa ydinperheiden äidit ovat niin uupuneita. Emme pääse kenenkään keittiön pöydän ääreen katsomaan, mistä väsymys tarkalleen johtuu ja kuka on kaikista väsynein, mutta ystävälläni oli teoria.

”Vaikka se päivittäinen hoitorutiini on mulla rankka, niin mähän en joudu väittelemään kenenkään muun kuin tyttäreni kanssa. Ei ole mitään kasvatuksellisia ristiriitoja tai turhautumista siitä, että puoliso kasvattaa eri tavalla kuin itse. Luulen, että niillä on aika iso rooli siinä väsymyksessä, siis niillä parisuhteen ongelmilla ja työnjaolla. Mä olen itse vastuussa kaikesta ja tiedän sen.”

Kokeeko ystäväni sitten, että vanhemmuus on yksilölaji? Pärjäähän hänkin yksin – ja pärjäänhän minäkin, puolet ajasta.

”No ei todellakaan ole yksilölaji! Tarvitsenhan mä tukea ja sitä, että on joku, jolle sanoa, että voi vitsi mikä päivä. Mutta sen ei tarvitse olla aina puoliso.”

Ystäväni on usein tullut ajatelleeksi, pitääkö kaikki aina tehdä perheenä.

Hänen mielestään ydinperheiden kannattaisi selkeästi kalenteroida molemmille vanhemmille esimerkiksi muutama päivä kuukaudessa, jolloin pääsee pois kotoa.

Toisaalta tiedän, että monissa kahden vanhemman perheissä kaivataan nimenomaan parisuhdeaikaa – sitä, että ehtisi oma ajan ja lasten kanssa vietetyn ajan lisäksi edes joskus tekemään jotain kahdestaan. Mutta parisuhdeaikaakin saadakseen on pyydettävä apua. Perheiden turvaverkot ovat yksilölliset, eikä kaikilla ole esimerkiksi isovanhempia käytettävissä.

”Toivoisin, että pienten lasten vanhemmat muistaisivat, että suurimpia iloja tässä maailmassa on se, kun voi auttaa tuttua, ystävää tai sukulaista. Että se, että joku on muutaman tunnin sinun lapsesi kanssa, ei todennäköisesti ole mikään kamala taakka, vaan päinvastoin. Vaikka vanhemmuus itselle olisikin raskas asia”, Hanna Markuksela sanoo.

Hän uskoo vanhaan sanontaan, että lasten kasvattamiseen tarvitaan koko kylä.

Samaa sanoo ystäväni. Hän kertoo, että hänen arjessaan vaihtelevat väsymys ja kiitollisuus. Hän on pistänyt itseensä vuosia hormonipiikkejä ja maksanut henkilöauton verran hedelmöityshoidoista.

”Mä uskon, että se kiitollisuus siitä, että musta ylipäätään tuli kaikkien niiden vaikeuksien jälkeen äiti, auttaa mua kestämään vastoinkäymisiä ihan toisella tavalla. Ja koska mä hoidan kaiken yksin, mulla ei ole minkään sortin syyllisyyttä tai häpeää siitä, että otan omaa aikaa tai pyydän apua, kavereilta tai kunnalta.”

Syyllisyydestä ja häpeästä olisi syytä luopua meidän muidenkin. Ennen kaikkea siksi, että harva asia tekee elämästä niin merkityksellistä kuin muiden ihmisten tukeminen ja muihin ihmisiin tukeutuminen.

Sen haluan myös lasteni oppivan.