”Sinä kesänä avomieheni Jirka kiinnitti erityisen paljon huomiota pieniin hyviin asioihin. Mökillä hän saattoi sanoa moneen kertaan, miten mahtavaa oli käydä saunassa tai miten ihanaa on mennä nukkumaan yhdessä.

Kun meille tuli kavereita käymään, Jirka oli tosi mielissään. Hän hehkutti asiaa etukäteen ja vieraiden aikana. Vielä kavereiden lähdettyäkin Jirka totesi, että olipas mukavaa. Hän antoi pienillekin asioille merkityksen.

Se oli ihana piirre hänessä. Jirka oli aina osannut elää hetkessä, ja tuona kesänä kolme vuotta sitten se näkyi erityisesti.

Haaveilimme asuvamme vielä joskus maaseudun rauhassa. Pala haaveesta toteutui, kun hankin meille pienen punaisen mummonmökin Jyväskylästä. Mökissä on kivat ikkunat, ja ympärillä on mäntymetsää. Siellä on tilaa hengittää.”

”Mökki on 1950-luvulta, eikä sitä ollut kunnostettu 40 vuoteen. Ensimmäisenä remontoimme makuuhuoneen. Tapetoimme sen vanhanaikaisella tapetilla, jossa on valkoisella pohjalla vihreitä ja ruskeita lehtiä.

Laitoimme pihaa ja loukutimme hiiriä. Jirka kaatoi puita moottorisahalla. Häntä huvitti loputon remonttilistani.

Kesästä jäi kaunis muisto. Se oli viimeinen yhteinen kesämme.”

”Ihastuin Jirkan poikamaisuuteen ja iloisuuteen. Olimme tavatessamme 24-vuotiaita ja töissä samalla varastolla Vantaalla. Jäin usein ylitöihin, jotta pääsin samaan vuoroon Jirkan kanssa. Saatoin tehdä 16 tunnin työvuoron ja pyöräillä sen jälkeen kotiin Helsinkiin.

Jirka oli erilainen kuin pääkaupunkiseudun pojat. Hän oli kotoisin pienestä kylästä Vaalasta Oulun läheltä. Meitä yhdisti urheilu ja luonnossa liikkuminen. Olimme ensin kavereita, kunnes minä uskalsin sanoa ääneen, että tässä on muutakin. Aloimme seurustella ja muutimme pian yhteen. Kävimme yhdessä kuntosalilla, pyöräilimme ja pelasimme sulkapalloa.”

”Suhde oli meille molemmille ensimmäinen iso ja tärkeä. Suunnittelimme yhteistä elämää: missä asuisimme ja mitä haluaisimme tehdä työksemme. Kasvoimme aikuisiksi yhdessä.

Lentoliput Bangkokiin oli ostettu joulukuulle 2017. Olimme seurustelleet kolme vuotta, ja suunnittelimme kuukauden reppureissua Aasiaan.

Minä olin matkustellut paljon, Jirka ei niinkään. Hän odotti ensimmäistä matkaansa Aasiaan. Itse kaipasin ennen kaikkea yhteistä aikaa ja rauhoittumista. Olin irtisanoutunut silloisesta työstäni lentokentän turvatarkastuksessa, sillä pitkät työvuorot ja työtahti uuvuttivat.”

”Lähtöön oli pari kuukautta, kun Jirka päätti käydä lääkärissä outojen tuntemuksien ja poikkeuksellisen väsymyksen takia. Hänen aivoistaan löytyi syöpäkasvain. Oudot tuntemukset olivat olleet lieviä epileptisiä kohtauksia.”

”Peruimme matkasuunnitelmat, ja Jirka alkoi odottaa leikkausta. Lääkärit antoivat ymmärtää, että kasvain oli luokituksen harmittomimmasta päästä ja sen poistaminen todennäköisesti riittäisi hoidoksi. Emme osanneet erityisesti pelätä.

Jirka leikattiin itsenäisyyspäivän tienoilla. Leikkauksen aikana Jirka sai aivoinfarktin. Sen seurauksena toinen puoli hänen kehostaan halvaantui.”

Alkoi pitkä toipuminen. Aivoinfarktin takia Jirka kadotti sanoja eikä aina muistanut, millä pysäkillä bussista piti jäädä. Hän oli ollut terve ja urheilullinen 27-vuotias. Nyt hänen oli opeteltava uudelleen keittämään kahvia ja käymään kaupassa.”

”Kankaalle syntyi maisema, sinistä ja vihreää. Saatoin maalata tunteja, kun Jirka oli sairaalassa ja myöhemmin kuntoutuksessa. Olen maalannut pienestä pitäen, ja Jirkan sairastuttua siitä tuli minulle tärkeä keino purkaa tunteitani.

Leikkauksen jälkeen aivokasvain kasvoi takaisin, ja Jirka aloitti sädehoidon ja sytostaatit.

Vaikka olin vihainen ja surullinen, en jostain syystä koskaan maalannut mustalla tai tumman punaisella. Sininen ja vihreä rauhoittivat. Raskaimpina aikoina maalasin tauluihini usein kiviä.

Aloitin työn vartiointiliikkeen hälytyskeskuksessa, ja jouduin opettelemaan paljon uutta. Kävin töissä ja olin Jirkan tukena kuntoutumisessa. Menimme eteenpäin päivä kerrallaan.

Jirka pystyi palaamaan osa-aikaisesti töihin keväällä 2019, puolitoista vuotta aivoinfarktin jälkeen. Vähitellen hän sai voimia takaisin, ja pystyimme lähtemään kävelylle ja pyöräilemään. Tuntui, että elämämme oli pikku hiljaa palaamassa tavalliseksi.

Sitten omat voimani loppuivat. Pääsin terapiaan ja sain käsitellä Jirkan sairastumista. Taideterapiassa puhuin ja maalasin.”

”Jirkan tapa käsitellä sairastumistaan oli työntää asia pois mielestä ja keskittyä siihen, mikä oli hyvin. Emme missään vaiheessa puhuneet siitä, että mitä jos hän kuolee. Sitä vaihtoehtoa ei ollut olemassa meille.

Syöpä palasi syksyllä 2020, mökkikesämme jälkeen. Hoidot oli tarkoitus aloittaa uudelleen.

Olin aloittanut itsepuolustuskurssin ja palaamassa harjoituksista, kun löysin Jirkan kotoa kaatuneena. Hän oli saanut aivoverenvuodon.

Sairaalassa lääkäri kertoi minulle ja Jirkan perheelle, että toivoa ei ollut. Jirka kuolisi seuraavien päivien aikana.”

”Muistan, että sairaalan valot olivat kirkkaat. Lääkäri tarjosi mehua. Sen jälkeen vain itkin.

Istuin Jirkan sängyn vieressä, tunti ja hetki kerrallaan. Eniten pelkäsin, kärsiikö hän.

Olisin halunnut olla Jirkan kanssa yölläkin, mutta se ei ollut mahdollista. Tuntui pahalta jättää hyvästit niin karussa paikassa. Koronapandemia rajoitti vierailuja, eikä sairaalassa ollut rauhaa eikä yksityisyyttä. Se sai ajattelemaan sitäkin, miten itse haluaisin kuolla. Toivoisin, että ympärilläni olisi läheisiäni.”

”Jirka ei tullut enää tajuihinsa. Hän kuoli lokakuisena aamuna, alle kuukausi ennen 30-vuotispäiväänsä. Kun ajoin sinä päivänä sairaalalle, tuntui, ettei minullakaan ole syytä elää.

Kaksi seuraavaa vuotta kuljin kuin hämärässä.”

”Olimme haaveilleet siitä, kuinka istuisimme vanhoina kiikkutuolissa, olisi aikaa olla yhdessä, mökkeillä. Jirka kalastaisi ja minä maalaisin. Olimme suunnitelleet kihloihin menoa, mutta lykkäsimme sitä Jirkan sairastuttua. Ajattelimme, että onhan meillä aikaa Jirkan toivuttua.

Yhtäkkiä unelmia ja tulevaisuudensuunnitelmia ei ollut. Tuntui, että omakin nuoruuteni loppui.”

”Oli kamala ajatus, että olin leski. Sana kuulostaa kauhean surulliselta ja lopulliselta, vanhalta ja musertuneelta ihmiseltä. Jos kävelin kadulla vanhan naisen takana, minusta tuntui, että olemme samanlaisia.

En pitkään aikaan kyennyt tuntemaan iloa. Suoritin päivän kerrallaan ja menin illalla nukkumaan. Jäin sairauslomalle työstäni hälytyskeskuksessa ja päätin ottaa vastaan kaiken tuen, minkä saisin. Jatkoin terapiaa ja kävin myös traumaterapeutilla. Puhuin ystäville, ja sain apua myös mielialalääkkeistä.

Seuraavana keväänä liityin Nuorten leskien vertaistukiryhmään. Oli sittenkin olemassa muita ikäisiäni, jotka olivat menettäneet puolisonsa. Ryhmästä tuli minulle tärkeä.”

”Ensimmäisissä verkkotapaamisissa lähinnä itkin. Parasta oli, ettei tarvinnut pohtia, kuormitanko muita. Jokainen ryhmässä tiesi, miltä tuntuu itkeä autossa ennen tyhjään kotiin menemistä tai nukkua puolison paita päällä, kunnes se on niin kulunut, että se on pakko heittää pois.

Muilta leskiltä sain myös toivoa. Joku toinen oli selvinnyt jo pari vuotta eteenpäin. Osalla ryhmäläisistä oli lapsia, ja mietin, että heistä on varmasti lohtua. Kun Jirka sairastui, toiveemme omasta perheestä lykkääntyivät. Mielessäni on käynyt, toteutuuko toiveeni lapsista koskaan. Olen yli kolmekymppinen, eikä minulla ole parisuhdetta.

Erityisen paljon hyvää elämääni tuo kissani Kii. Etsin pitkään kissaa, joka viihtyisi sylissä ja olisi hellyydenkipeä. Kii löytyi Oulun eläinsuojeluyhdistyksen kautta. Ajoin Oulusta kotiin Vantaalle kahdeksan tuntia, ja Kii mourusi kopassaan takapenkillä.”

”Jirkan kuoleman jälkeen minulle oli alkanut tulla paljon katastrofiajatuksia. Saatoin yhtäkkiä olla varma, että olin unohtanut kotioven sepposen selälleen tai että hiiret tunkeutuvat mökkiin poissa ollessani ja tuhoavat sen. Mieleni loihti esiin pahimmat vaihtoehdot.

Automatkalla Kiin kanssa ajattelin paniikissa, etten osaa hoitaa kissaa ja se kuolee. Puolimatkassa uskalsin ottaa Kiin syliini, ja se rauhoittui. Minäkin rauhoituin. Ensimmäisenä yönä Kii tuli viereeni nukkumaan, ja siinä se on kuorsannut yönsä siitä asti. On erilaista tulla kotiin, kun kissa on ovella vastassa. Kutsun Kiitä terapiakissaksi.”

”Viime kesänä korjasin mökillä varaston seinän, joka oli lahonnut. Muistelin, mitä Jirka olikaan opettanut sirkkelin käyttämisestä.

Opettelen remontoimaan mökkiä yksin. Ensin huomasin ajattelevani, että remontointi on mystistä ja vain mies voi korjata seinän. Olen ymmärtänyt, että sillä tavalla luon itselleni pelkoja. On vain lähdettävä tekemään ja luotettava, että jollain tavalla se onnistuu.

Minua on sanottu vahvaksi ihmiseksi, mutta se kuulostaa hassulta. En ole sillä tavalla rohkea, etteikö minua pelottaisi. Mutta teen, vaikka kädet tärisisivät. Pitkään mökille meno yksin ahdisti, mutta nykyään pystyn jo nauttimaan siellä olosta.

Pidän mökillä usein Jirkan vanhoja kauluspaitoja. Enää en joka kerta ajattele, että tämä on Jirkan paita. Viime kesänä kaadoin ensimmäistä kertaa moottorisahalla pienen puun. Mielessäni sanoin Jirkalle, että olisitkohan minusta ylpeä.”

”Minulla on energiaa kuin pienessä kylässä! Näin kirjoitin päiväkirjaani tämän vuoden keväällä. Jaksoin maalata ja käydä salilla pitkästä aikaa. Söin hyvin. Hoidin jopa viherkasvejani. Tuntui ihmeelliseltä olla hyvällä tuulella. Päätin, etten ohita pieniä hyviä asioita, vaan oikein fiilistelin, että heräsinpä energisenä.

Aloitin tradenomiopinnot ja sain niistäkin uutta virtaa. Alkoi tuntua, että elämällä on minulle vielä vaikka mitä annettavaa.

Nyt kolme vuotta Jirkan kuoleman jälkeen päällimmäinen tunteeni on, että sain viettää kuusi vuotta ihanan ihmisen kanssa. En ole katkera, vaikka sellaisiakin ajatuksia on ollut.

Tilaa voisi olla uudellekin suhteelle. On ollut iso ja pelottava askel käydä treffeillä, ja haluan edetä hitaasti. Ehkä joskus löytyy joku erityinen.”

”Viime toukokuussa toteutin haaveeni ja lähdin vaeltamaan Camino de Santiagon pyhiinvaellusreitille Espanjaan. Tuttu pelko nosti päätään: Mitä jos sairastun tai minut ryöstetään? Mitä jos eksyn reitiltä? Entä jos Kii kuolee matkani aikana?

Aloitin vaelluksen liian kovaa, ja polveni kipeytyi. Sitten nousi kuume ja sairastuin flunssaan. Olin yksin vieraassa kylässä raajarikkona.

Samassa yömajassa majoittuneet naiset sitoivat polveni. Sain ruokaa ja juttuseuraa. Polvikin parani parissa päivässä, ja pääsin jatkamaan matkaa.

Kerta toisensa jälkeen kaikki järjestyi.

Sanotaan, että camino antaa vaeltajalleen sen, mitä tämä tarvitsee. Minä näin, että pärjään ja hyviä asioita tapahtuu. Tein matkan, vaikka se pelotti. Seuraava matka ei ehkä pelota yhtä paljon.”