Seison perjantaiaamuna keskellä ruuhkaisinta Helsinkiä kädessäni kyltti. Moni ohikulkija hidastaa askeliaan kohdallani ehtiäkseen nähdä, mitä kyltissä lukee. Päästyään viestin loppuun he nostavat katseensa minuun ja hymyilevät. Joku näyttää peukkua.

Jotkut eivät huomaa minua lainkaan. Heillä on usein kuulokkeet korvillaan tai katse puhelimessa. Tai molempia. Sitten on niitä, jotka huomaavat, mutta eivät halua osoittaa huomanneensa. Heiltä saan nopean vilkaisun ennen kuin he kääntävät katseensa pois.

Kyltissäni lukee:

”Miten olisi ilmaiset kahvit? Olen Helsingin Sanomien toimittaja ja tarjoan sinulle juttuseuraa ja kahvit tässä kahvilassa. Voimme jutella mistä vain haluat.”

Seison Espresso House -kahvilan edustalla. Rautatieaseman suunnalta liikennevaloista purkautuu sykäyksittäin jalankulkijoita. Jännittää, tarttuuko joku tarjoukseeni. Ja jos tarttuu, niin millainen ihminen.

”Nyt olisi kahviseuraa tarjolla!” hihkaisen työmiehelle, jonka kasvoilta paistaa hämmennys, kun hän yrittää ymmärtää, miksi seison paikallani kyltti kädessäni. Mies ottaa muutaman askeleen kohti ja sanoo englanniksi:

”Anteeksi, mutta en ymmärrä.”

Selitän olevani toimittaja, joka etsii kahviseuraa. Toiveenani on, että saan kirjoittaa rupatteluhetkestä jutun. Mies pitää ideaa hienona, mutta valitettavasti hän ei ehdi nyt kahvitella, koska on menossa töihin. Jokin toinen kerta olisi voinut onnistua, hän toteaa kannustavasti.

Samankaltaisia huikkauksia tulee tämän jälkeen lisää. Useammalla ohikulkijalla on kiire Albert Edelfeltin näyttelyyn viereiseen Ateneumin taidemuseoon, joka on juuri avautunut vuoden remontin jälkeen.

”Minulla olisi paljonkin sanottavaa sotesta, mutta nyt en ehdi pysähtyä”, eräs nainen toteaa.

”Keksisin paljonkin jutunaiheita, mutta en uskalla puhua niistä julkisuudessa”, toinen nainen huikkaa ohi viipottaessaan.

Yritän hymyillä kannustavinta hymyäni, jotta ihmiset uskaltavat lähestyä minua.

Kello ei ole vielä kymmentäkään, kun eteeni seisahtuu hauskannäköinen pariskunta. Minun tarvitsee hädin tuskin selittää tapaamisen ideaa, kun he ovat jo juonessa mukana.

”Totta kai, ei meillä ole mihinkään kiire”, sanoo Gian Majidi. Hänen seuralaisensa Soraya Hoveida ei puhu paljon suomea, joten vaihdamme kielen englantiin.

Majidi ja Hoveida ovat kotoisin Iranista. Majidi on kurdi, joka tuli Suomeen vuonna 2006 laulaakseen tamperelaisessa kuorossa. Hän on valmistunut maisteriksi Sibelius-Akatemiasta ja on nykyään muun muassa muusikko, elokuvantekijä, tulkki ja tarjoilija.

Persialainen Hoveida on ollut Suomessa yhdeksän kuukautta, ja hän tapasi Majidin ystävien juhlissa. Hän on koulutukseltaan graafinen suunnittelija, ja hän on toiminut myös kauneudenhoitajana ja yrittäjänä.

Majidi halusi pysähtyä kanssani kahville, koska pitää ihmisistä ja heidän kanssaan keskustelemisesta.

”Rakastan ihmisiä!” hän summaa.

”Suomessa porukat sulkeutuvat”, hän sanoo. ”Kun heillä on seuraa, he toteavat, että eivät tarvitse uusia ystäviä. En ymmärrä sellaista. Minusta me tarvitsemme aina ystäviä!”

Hänen mielestään suomalaisia opetetaan jo päiväkodissa pitämään matalaa profiilia. Itsestä ei sovi tehdä numeroa vaan otetaan mieluummin huomioon muut. Siihen saattaa rakentua Majidin mielestä sisään myös ajatus siitä, että yksilön ei pidä pitää itseään tärkeänä.

Majidi haluaisi kuitenkin nyt tehdä itsestään numeron. 

Hänellä on elokuvaprojekti, jolle hän sai idean vantaalaisella hautausmaalla. Majidi näki siellä saksalaisten sotilaiden haudan. Hän alkoi kaavailla tarinaa nuoresta saksalaisesta sotilaasta, joka lähetettiin vastoin tahtoaan Suomeen jatkosotaan. Elokuva ei kuitenkaan kerro tästä saksalaisesta sotilaasta, vaan Majidista, joka haluaisi tehdä tarinasta elokuvan, vaikka se osoittautuu todella vaikeaksi. Hänellä ei ole budjettia, näyttelijöitä, ei mitään. Tarinan elokuvantekijä masentuu.

Majid tekee indie-elokuvaansa kaiken itse: näyttelee, leikkaa, tekee musiikin ja kuvaa puhelimella, kuten suuressa maailmassa ovat tehneet jo muutamat nimekkäätkin elokuvantekijät.

The Soldier -elokuvan on tarkoitus valmistua vuoden 2023 loppuun mennessä.

Hoveidan oli alkujaan määrä äänittää Majidin elokuvan puheosuudet. Suhteesta tuli kuitenkin jotain aivan muuta kuin työkumppanuus.

”Meille syntyy syyskuussa tytär”, Hoveida kertoo ja laskee kätensä vatsalleen.

Toisin kuin Majidi 16 vuotta sitten, Hoveida tietää jo nyt haluavansa jäädä Suomeen asumaan.

Majidin tullessa aikoinaan Suomeen oli talvi ja miehen mielestä liian kylmää ja ankeaa. Hän oli matkustellut paljon ja työskennellyt eri puolilla maailmaa, eikä hänellä ollut aikeita jäädä Suomeen. Siksi hän ei viitsinyt nähdä vaivaa suomen kielen opiskeluun. Kun viivähdys Suomessa venyi, hän muutti mieltään. Nyt hän puhuu hyvää suomea.

Hoveidalla suomen kielen opiskelu on suunnitelmissa. Hänen toiveissaan on elää täällä rauhallista ja hyvää elämää.

Majidi kertoo, että ulkomailta Suomeen muuttaneen ihmisen on vaikea unohtaa täällä taustaansa. Kun Majidi tekee baarimikon töitä, häntä saatetaan tulla kehumaan.

”Sanotaan, että hyvä kun sinulla on töitä.”

Ei sellaista tulla sanomaan suomalaistaustaisen oloisille työntekijöille. Samaan aikaan Majidi on pannut merkille, kuinka köyhyys on kasvattanut ruokajonoa vaikkapa Helsingin Kalliossa, missä hän ennen asui.

Kenties juuri pandemian aikana lisääntynyt köyhyys on lisännyt maahanmuuttovastaista puhetta, hän miettii.

”Ennen ei ollut tällaista.”

Pariskunnan seuraava ohjelmanumero on käydä ottamassa Hoveidasta passikuva, jotta hän saa haettua uuden passin.

Hyvästien jälkeen palaan kyltteineni kahvilan edustalle.

Kuten monet muut ohikulkijat, Nely Keinänenkin on matkalla Ateneumiin.

”Minun pitää olla siellä parinkymmenen minuutin päästä. Ehtisinkö juoda silti kanssasi kahvit?” hän kysyy.

Totta kai! Pujahdamme sisälle kahvilaan.

Vasta kahvijonossa huomaan Keinäsen aksentin. Onko nyt todellakin niin, että vain ulkomaalaistaustaiset ihmiset tulevat puhumaan tuntemattomille?

Keinänen kertoo syntyneensä Yhdysvalloissa, mutta hänen isänsä on suomalainen. Hän vitsailee pysähtyneensä kylttini eteen ilmaisen kahvin toivossa.

”On ollut pitkä työrupeama ja yritän rentoutua. Ajattelin, että voisi olla aika hauskaa puhua ventovieraiden kanssa”, hän selittää.

Keinänen kertoo pitävänsä jutustelusta ihmisten kanssa.

”Se on suuri ero amerikkalaisten ja suomalaisten välillä, että tällainen keskustelu on minulle hyvin helppoa ja mielekästä. Monille suomalaisille ei ehkä ihan samalla tavalla.”

Hän ei pidä ”small talkia” lainkaan pinnallisena tapana puhua, vaan lyhyidenkin keskustelujen aikana voi löytää syvän yhteyden toiseen ihmiseen.

Keinänen toimii Helsingin yliopistossa lehtorina ja kirjallisuudentutkijana.

Puhumme tovin kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja siitä, miten päädyin toimittajaksi. Keinänen ajattelee, että toisessa elämässä hänkin olisi voinut olla toimittaja. Jo aivan tapaamisen aluksi hän on varoittanut, että on kova kyselemään kysymyksiä. Se pitää paikkansa, sillä lopuksi huomaankin kertoneeni hänelle ummet ja lammet omasta elämästäni.

Ja nyt Keinäsen pitää rientää. Palaan takaisin kadulle.

Ohikäveleviä ihmisiä on lystikästä katsella. Joillakuilla on silmiinpistävän persoonallinen pukeutumistyyli. Huomaan yhtäläisyyksiä: eläkeläisillä on leppoisa askel, nuoremmalla väellä usein kädessään energiajuoma. Rautatieaseman tienoolla liikkuu myös paljon turisteja. Joku pysähtyy kysymään lähimmän pankkiautomaatin sijaintia.

Yhtäkkiä huomaan, että ikään kuin valikoin katseella seuraavia haastateltavia: etsin hanakammin katsekontaktia niiden kanssa, jotka kuvittelen hyviksi haastateltaviksi, ja käännän katseen nopeammin pois sellaisista, joiden en usko tai halua pysähtyvän. Tämän hoksattuani opettelen tietoisesti joka suuntaan avointa katsetta: kyllä, olen kiinnostunut juuri sinusta!

Pian edessäni on rouva käsi ojossa. Hän ojentaa minulle kolikoita.

”Minulle tuli paha mieli, kun en ehdi kanssasi kahville, mutta tässä rahaa, niin voit mennä yksin”, hän sanoo.

Olen otettu ystävällisyydestä ja selitän, että tänään kahvit juodaan Helsingin Sanomien piikkiin. Hyväntekijä jatkaa ystävänsä kanssa matkaa – hekin ovat menossa Ateneumiin.

HS:n valokuvaaja käy välillä kuvaamassa seisoskeluani kahvilan edustalla. Huomaamme kuitenkin pian, että kamera ajaa ihmisiä loitommas – muut paitsi Jouni Niemisen. Hän panee ensimmäisenä merkille valokuvaajan pitkän objektiivin, joka osoittaa minua kohti suojatien toiselta puolelta.

”Katsoin sitten, että mitä hän kuvaa ja havaitsin, että sinua. Kauempaa mietin, että onko tämä jokin polttarihomma”, Jouni Nieminen selittää, kun olemme asettuneet kahvilaan.

Nieminen on ensimmäinen kahvikaverini, jolla ei ole ulkomaalaistaustaa. Hän jopa käyttää itsestään sanaa ”perisuomalainen”. Hän on Lahdesta.

Niemisellä on mukanaan matkalaukku, ja hän on tullut lähijunalla Helsinkiin vapaapäivän viettoon. Hän aikoo yöpyä hotellissa, käydä konserteissa ja – yllätys, yllätys – Ateneumissa. Miehen koko olemus huokuu kiireettömyyttä, ja vapaapäivä on hänelle hyvä syy pysähtyä kahville.

”Työpäivän aikana olisi paukut sosiaalisuuteen jo ehkä käytetty”, hän selittää.

Nieminen kuvailee olevansa keski-ikäinen yksinasuva mies, jolla on kaksi lasta. Hän on työskennellyt 2000-luvun julkishallinnossa, ja nyt hän haluaisi suunnata työelämässä toisaalle.

”Muut maksavat nyt palkkani. Haluaisin tulevaisuudessa osallistua enemmän yhteiskunnan pyörittämiseen ja olla sillä puolella, jolla omat veroeurot auttaisivat muita”, sanoo Nieminen, jonka suurimpia yhteiskunnallisia huolia tällä hetkellä on valtion velkataakka.

”Lapsemme eivät tule koskaan pystymään huolehtimaan veloista, jotka olemme ottaneet.”

”Haluaisin tehdä työtä, jonka tuottavuus yhteiskunnalle olisi selkeämmin mitattavissa. Meillä on niin iso vaje työntekijöistä ja julkinen puoli niin iso, että välillä ahdistaa.”

Nieminen toivoo, että Suomessa muutettaisiin suhtautumista työntekijävajeeseen.

”Me tarvitsemme ulkomaista työvoimaa ja ihmisiä tänne. Oma asenteeni tämän suhteen on muuttunut vuosien saatossa. Olen kai aiemmin ollut konservatiivi. Asenne on ehkä johtunut siitä, että minulla on ollut vähänlaisesti maahanmuuttajataustaisia ystäviä ja työkavereita. Ihmisten pitäisi vain kohdata ja kokea enemmän ja sitä kautta muuttaa asennetta”, Nieminen miettii.

Hän muistelee, kuinka aloitti kerran spontaanisti keskustelun vieraan miehen kanssa, jonka moottoripyörästä hän oli kiinnostunut. Mies osoittautui ranskalaiseksi.

”Hän ihmetteli, olenko suomalainen. Olin ensimmäinen suomalainen, joka oli tullut juttelemaan hänelle ilman varsinaista syytä”, Nieminen kertoo.

”Sinä kesänä ajeltiin aika monta prätkälenkkiä yhdessä, kunnes hän lähti seuraavan maahan töihin.”

Kohtaamisten määrä voisi olla isompi, ja kai se on vähän itsestäkin kiinni, Nieminen miettii.

Niemisen kiireettömyys tarttuu, ja keskustelemme lopulta elämästä kahvilan ikkunapöydässä kaksi tuntia.

Kun hotellin check-in-aika lähestyy, Nieminen noukkii matkalaukun vetokahvan käteensä ja kiittää lämpimästi juttutuokiosta.

Kaivokadulla kulkijoiden määrä vain kasvaa iltapäivää kohti. Oma kahvikiintiöni on täynnä, mutta tarjoaisin mielelläni kahvit vielä jollekulle itseäni selvästi nuoremmalle seuralaiselle. Kukaan ei kuitenkaan pysähdy, vaikka kuinka hymyilen ja hihkun perään. Lopulta poskiani pakottaa niin paljon, että hymy alkaa tuntua teennäiseltä ja pakotetulta.

Sitten tapahtuu jotakin.

Nuori mies vilistää ohitseni katse naulittuna kylttiin, mutta vaikuttaa siltä, että hän ei löydä jarruja pysähtyäkseen lukemaan sitä. Pian hän viipottaa päinvastaiseen suuntaan ja kurvaa lähietäisyydelle lukemaan tekstiä.

”Mitä tässä sanotaan?” hän kysyy, ja selitän etsiväni jutteluseuraa kahvin merkeissä.

”Vai niin! Minä olen antikristus”, hän ilmoittaa. 

Ennen kuin ehdin kysyä, tapaavatko antikristukset juoda kahvia, mies on jo tiessään.