Carbondale / Järvenpää

Andrew Staff, 42, pyörittelee käsissään peuran pääkalloa.

Hän on puhdistanut sen itse. Haju on kuulemma melkoinen: kalloa keitetään pitkään, kunnes rusto ja kudokset irtoavat helposti.

Se on vaivan arvoista. Operaatiosta tienaa 150 dollaria. 

Neljän lapsen isä haalii lisätuloja milloin mistäkin, kuten Yhdysvalloissa on tapana. Lähes 40 prosenttia amerikkalaisista tekee päivätyönsä ohessa ekstratöitä ulkoiluttamalla koiria, vahtimalla lapsia, ajamalla taksia, jakamalla sanomalehtiä, mitä ikinä. 

Useita töitä eivät tee vain matalapalkkaiset, vaan myös keskiluokkaiset. Sellainen Staffienkin perhe on.

Andrew’lla on kaksi päätyötä. Hän on pastori ja pienen kristillisen koulun opettaja. Sen lisäksi hän antaa yksityistunteja kitaransoitossa ja, niin, tekee kallotrofeita. Parhaillaan hän on innostunut perhokalastuksesta ja miettii, perustaisiko kalastustarvikkeita myyvän yrityksen.

Andrew ei oikein edes tiedä, paljonko hän tienaa, sillä taloudesta pitää huolta hänen puolisonsa Amber Staff, 43.

”Eikö kaikissa parisuhteissa ole niin, että toinen on raha-asioista tilanteen tasalla? Minä tiedän vain, että tarvitsemme rahaa.”

Yhdysvaltojen keskiluokka on kutistunut – ja kurjistunut.

Enää puolet amerikkalaisista asuu keskiluokkaiseksi luokitellussa kotitaloudessa, kun vielä vuonna 1971 heidän osuutensa oli 61 prosenttia.

Samalla keskiluokan osuus yhdysvaltalaisten tuloista on laskenut 1970-luvun 62 prosentista 42 prosenttiin. 

Usko amerikkalaiseen unelmaan on koetuksella. Koulutuksen arvoa on alettu kyseenalaistaa, ja rajusti kohonneet asuntojen hinnat ovat saaneet monet miettimään, onko omistusasuminen tulevaisuudessa nykyistä pienemmän joukon etuoikeus. 

Kyse ei ole puhtaasti tulotasosta vaan myös siitä, mitä rahalla saa. Pandemiaa seurannut raju inflaatio osui poikkeuksellisesti kaikkein kovimmin juuri keskiluokkaan. 

Staffit eivät ole katkeria, mutta arjen pyörittäminen ei ole helppoa. Raha on mielessä koko ajan.

Perheen äiti Amber on häkeltyneenä seurannut, kuinka ruokaostoksiin menee kuukaudessa 200 dollaria enemmän kuin ennen, vaikka ostoslista on pysynyt samana.

Hän on ollut kotona lasten kanssa yli kymmenen vuotta. Päivähoitomaksut olivat niin suuret, ettei päivätöiden tekemisessä ollut järkeä.

Nyt kun nuorinkin lapsi on 6-vuotias, Amber on alkanut tehdä keikkatöitä lastenvahtina. Ja säätää hän vähän muutakin. 

Parhaillaan hän on myyjäisissä kauppaamassa muun muassa itse tehtyjä joulukortteja. Kolmen päivän aikana myyntiä kertyy 518 dollaria.

Järvenpäässä Karhun kolmilapsisessa perheessä on vastikään alkanut uusi ajanjakso.

Vanhemmat siirtyivät marraskuussa tekemään 60-prosenttista työaikaa, jotta perheen pienimmän, puolitoistavuotiaan Ainin, ei tarvitsisi mennä vielä päivähoitoon.

”Ei tuommoista raasua viitsi sinne laittaa”, Antti Karhu, 37, sanoo.

Tähän asti Anita Karhu, 35, on ollut Ainin kanssa kotona. Kun hän palasi osa-aikaisesti farmaseutin töihin, teknisenä asiantuntijana työskentelevä Antti lyhensi omaa työviikkoaan.

Toistaiseksi he elävät lähes joka kuukausi yli varojensa. Rahaa menee joitain satoja enemmän kuin sitä tulee. 

Se ei kuitenkaan ole ongelma, koska puskuria on kerrytetty vuosien ajan. He myös tietävät, että keväällä tilanne tasaantuu, kun molemmat palaavat taas täysiaikaisesti töihin.

Staffien tapaan Karhut edustavat keskiluokkaa.

Suomessa keskiluokkaan kuuluu isompi osa ihmisistä kuin Yhdysvalloissa, käytetystä mittarista riippuen noin 67 prosenttia väestöstä. 

Joskus kuulee sanottavan, että Suomi on Euroopan keskiluokkaisin maa. Sillä pyritään korostamaan suomalaisten verraten pieniä tuloeroja.

Keskiluokkaisuus ei kuitenkaan typisty tulorajoiksi vaan on myös subjektiivinen kokemus omasta tilanteesta. Historioitsija Juha Siltala on kuvaillut, että tärkeintä keskiluokalle on suunta: Kesätyöstä vakityöhön, vuokra-asunnosta omaan kotiin. Eteenpäin, ylöspäin, aina kohti jotain parempaa.

Karhun perhe on edennyt juuri näin, uskollisesti askeleelta toiselle.

Opiskeluaikana rahat olivat tiukalla, varsinkin kun Antin opintotuet oli käytetty loppuun ja pariskunta eli Anitan palkalla. He kuitenkin luottivat siihen, että vaihe oli väliaikainen.

Ovat he joutuneet tekemään kompromissejakin. Antti on paperitekniikan diplomi-insinööri, ja paperiteollisuus Suomessa alkoi sukeltaa juuri opintojen alettua. Vakityötä oli vaikea saada, ja he muuttivat työn perässä monta kertaa paikkakunnalta toiselle.

Sen seurauksena he pääsivät ensimmäiseen omistusasuntoonsa kiinni vasta yli 30-vuotiaina.

Mihin Karhujen ja Staffien rahat sitten menevät?

Laskelmista piirtyvät hyvin esiin suomalaisen ja amerikkalaisen yhteiskunnan erot.

Suomalaiset ensinnäkin maksavat paljon veroja. Suomen ansiotuloverotus on kaikissa tuloluokissa korkeampaa kuin Yhdysvalloissa.

Amerikkalaiset toisaalta joutuvat usein itse maksamaan sellaisista asioista, joita Suomessa katetaan verorahoin. Tällaisia ovat esimerkiksi terveydenhuolto ja koulutus. Myös eläkesäästäminen on Yhdysvalloissa yleistä. 

Staffien ja Karhujen perheissä yksi huomiota herättävä ero on luottokorttivelka.

Opiskeluvuosina Staffeille ei myönnetty luottokorttia, vaikka he olisivat sellaisen halunneet. Se johtui Yhdysvalloissa käytössä olevasta yksityishenkilöiden luottoluokitusjärjestelmästä. Mitä parempi luottoluokitus, sitä helpompi lainaa ja luottoa on saada – ja sitä paremmilla ehdoilla.

Vähävarainen opiskelijapariskunta ei yksinkertaisesti ollut pankin silmissä tarpeeksi luotettava. 

Nyt kun Staffeilla on luottokortti, he toivovat, etteivät olisi joutuneet turvautumaan siihen niin paljon. Korollista velkaa on kertynyt noin 12 000 dollaria, ja pelkkiin korkoihin uppoaa 300 dollaria kuukaudessa.

Tänä vuonna velka pääsi paisumaan, kun perhe vietti poikkeuksellisesti kesäloman – ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. He matkailivat ympäri Yhdysvaltoja ja kävivät Kanadassakin.

Se oli kuluista huolimatta tärkeä irtiotto.

”En ollut niin stressaantunut kuin yleensä. Normaalisti pääni olisi räjähtänyt ja olisin saanut paniikkikohtauksen, kun auto hajosi matkalla Kansasiin. Nyt odotimme pari tuntia parkkipaikalla ja söimme kiinalaista”, Andrew sanoo.

Amber on samaa mieltä, mutta velka painaa.

”En haluaisi elää näin. Tilanne voi karata helposti hallinnasta”, hän sanoo.

Moni on samassa tilanteessa. 46 prosentilla amerikkalaisista luottokortinomistajista on korollista velkaa, jota he eivät pysty maksamaan pois. 

Kuluvana vuonna amerikkalaisten yhteenlaskettu luottokorttivelka kasvoi ensimmäistä kertaa yli yhden biljoonan eli tuhannen miljardin dollarin. Keskimääräisellä kotitaloudella on lähes neljä luottokorttia ja noin 8 000 dollarin velka. 

Toistaiseksi Staffit tuntevat vielä olevansa tilanteen tasalla. Amber korostaa, että heillä on kyllä rahaa kaikkeen tarpeelliseen – ostoksia on vain harkittava tarkkaan.

”Meidän lapsemme eivät ole koskaan kokeneet todellista köyhyyttä. Lapsena minä kyllä tiesin, kun rahaa ei ollut.”

Pelkkä ajatus isosta luottokorttivelasta saa Anita Karhun irvistämään. Hänet on kasvatettu koko ikänsä ajattelemaan, että luotto on pahasta.

”Ei meillä ole tapana lainata rahaa oikein mihinkään”, hän sanoo.

”Se tulee sieltä 90-luvun lamasta”, Antti jatkaa.

Molemmilla on kyllä luottokortti, kaksikin, mutta he eivät koskaan jätä velkaa seisoskelemaan. Joskus Anita menee niin pitkälle, että hän lyhentää luottoa tarkoituksella ”liikaa” siten, että kortin saldo jää plussan puolelle.

”Sillä tavalla ei sitten tarvitse erikseen maksaa esimerkiksi suoratoistopalveluiden kuukausimaksuja”, hän sanoo ja nauraa omalle logiikalleen.

Taloudellinen turvallisuus on etenkin Anitalle tärkeää, ja hän on tehnyt sen eteen töitä koko ikänsä. Hän on työläisperheestä ja muistaa hyvin, miltä niukkuus tuntuu.

Eivät hänen vanhempansa varsinaisesti korostaneet niitä hetkiä, kun rahaa ei ollut. Lapsena sen enemmän vaistosi kuin tiesi.

”Pidän yhä todella suurena asiana sitä, että voin ruokakaupasta ostaa mitä vain. Voin ostaa lohta, voin ostaa juustoa. Emme syö niitä koko ajan, mutta ne ovat vaihtoehtoja.”

Turvallisuutta tuo iso käteiskassa. Karhuilla on noin 20 000 euroa, joita voi tarvittaessa käyttää yllättäviin menoihin.

”Jos pesukone hajoaisi, olisin kahden tunnin päästä Gigantissa ostamassa uutta”, Antti sanoo.

Andrew Staff muistaa nuoruutensa varsin huolettomana ajanjaksona. Hän arvioi vanhempiensa olleen keskiluokkaa, jopa ylempää sellaista. 

Andrew oli rahasta autuaan tietämätön eikä miettinyt sitä edes koulutuspäätöksiä tehdessään. Tuntui, ettei tarvinnut. 

Amberin perhetausta on vaatimattomampi, mutta hänellä oli vankkumaton usko parempaan tulevaisuuteen. Hän valitsi pääaineensa puhtaasti mielenkiinnon pohjalta eikä kavahtanut opintolainaa. 

”Se oli sellaista... epäkypsää ja ajattelematonta. Seurasin sydäntäni”, taideaineita ja psykologiaa opiskellut Amber sanoo. 

Staffit menisivät naimisiin 24-vuotiaina. Heidän johtava ajatuksensa oli vain rakentaa mukava elämä, eikä tulevaisuuden raha-asioista murehdittu.

"Näin jälkikäteen ajatellen se oli tosi amerikkalainen ajatus, että kaikki vain jotenkin järjestyy.”

Molemmat sanovat turvallisuudentunteensa järkkyneen toden teolla vasta 2000-luvulla. Syyskuun 11. päivän terrori-iskut vuonna 2001 ja vuoden 2008 pörssiromahdus jättivät pysyvän loven.

Vaikka terrori-iskut eivät vaikuttaneet suoraan Staffien talouteen, ne saivat ajattelemaan, ettei maailma ehkä ollutkaan sellainen kuin he olivat kuvitelleet. 

”9/11 muistutti, että asiat voivat muuttua rajusti lyhyessä ajassa”, Andrew sanoo. 

Vuosien kuluessa Staffin perheen puskurit ovat huvenneet, eikä säästöjä ole. Yllättäviä menoja varten on pakko lainata rahaa, ja tänä vuonna yllättäviä menoja on ollut paljon.

Auto hajosi. 

Amber joutui käymään magneettikuvauksessa. 

10-vuotias Philippa tarvitsi hammasraudat.

Viimeisin aiheutti budjettiin ison loven. Perhe arvioi, että ison hammasremontin kokonaiskulut tulevat nousemaan noin 10 000 dollariin.

Terveysmenoja varten he ovat saaneet korotonta luottoa. Takaisinmaksulla ei ole kiire, mutta raha on kuitenkin pois kaikesta muusta.

Perheellä on terveysvakuutus, mutta se ei kata kaikkea. Amber kutsuu sitä ”wellness-vakuutukseksi”, joka auttaa enemmän ennaltaehkäisyssä kuin hoidossa.

Karhujen kahdella ensimmäisellä lapsella on yksityinen terveysvakuutus, mutta he ovat pohtineet sen irtisanomista.

”Se on ollut vaan niin helppoa. Jos lapsella on korvakipua, on voinut mennä samoin tein lääkäriin sen kummempia miettimättä. Siitähän tässä maksetaan”, Antti sanoo.

Ajatukset koulutuksesta erottavat kaksi perhettä toisistaan. 

Kaikilla aikuisilla kyllä on tutkinto – Staffit ovat valmistuneet kandidaateiksi, Anita  farmaseutiksi ja Antti diplomi-insinööriksi – mutta siihen yhtäläisyydet jäävätkin.

”Koulutus, koulutus, koulutus. Sinä kouluttaudut, kun me emme tehneet sitä”, Anita kertoo kuulleensa koko lapsuutensa, ja se on vaikuttanut hänen ajatuksiinsa.

Antti puolestaan tulee perheestä, jossa koulutuksen arvostaminen on ”syvällä suvussa”. Neljästä veljeksestä kaksi on diplomi-insinöörejä ja kaksi tohtoreita.

”Ei yliopistokoulutus ehkä enää takaa hyvää tulotasoa, mutta antaa se enemmän pelimerkkejä”, Antti sanoo.

Staffit sen sijaan ovat alkaneet kokemustensa perusteella kyseenalaistaa koulutuksen järkevyyttä. Ainakin sitä pitäisi pohtia tarkkaan eikä suunnata sokkona jatko-opintoihin ilman ajatusta tulevasta.

Andrew on jälkikäteen miettinyt, että hänen yksityiskoulun opintonsa olivat ehkä tarpeeton sijoitus, jopa ”rahan tuhlaamista”. Hänellä on virkistys- ja matkailualan tutkinto.

Myös Amberia harmittaa, ettei hän saanut isoihin päätöksiin mitään apua.

”Minulla olisi ollut muitakin vaihtoehtoja kuin yksityiskoulu”, hän sanoo. ”Nyt me maksamme edelleen niistä valinnoista, jotka tein 20 vuotta sitten.”

Staffit uskovat, että amerikkalaisten asenteet muuttuvat vähitellen, kun yhä useammat suvut pääsevät osaksi korkeakoulutusta eikä se ole enää samalla tavalla tärkeä keskiluokkaistumisen virstanpylväs kuin aiemmin. 

”Kokonaisille sukupolville hoettiin, että älä jumiudu sähkö- tai putkimieheksi, hanki korkeakoulutus. Nyt näistä duunareista on pulaa”, Andrew sanoo.

”Ja he saavat hyvin rahaa heti ammattikoulun jälkeen.”

Suomalaisittain Staffin perheen kuukausimenoissa pistänee silmään seurakunnan osuus.

Staffit pyrkivät antamaan tuloistaan aina 5–10 prosenttia kirkolle. Suomeksi puhutaan kymmenyksistä, mutta niiden maksaminen on Suomessa nykyään harvinaista. 

Yhdysvalloissa noin 13 prosenttia evankelikaalisista maksaa kymmenyksiä, mutta heistäkin vain osa pyrkii yhtä suureen lahjoitukseen kuin Staffit. 

Staffit tuntuvat suhtautuvat kymmenyksiin rahana, joka ei oikeastaan edes ole heidän. Kuvaavaa on, että kuukausibudjetista puhuttaessa he eivät edes mainitse kymmenyksiä. Asia tulee ilmi vasta myöhemmin, kun kuvaaja ottaa sen puheeksi.

Kymmenysten maksaminen on vapaaehtoista. Amberin mukaan he eivät joka kuukausi pääse tavoitteeseen, mutta tekevät minkä voivat.

Karhun perhe kuuluu kirkkoon ja maksaa kirkollisveroa, mutta sen suuruus on Järvenpäässä vain 1,25 prosenttia.

Molemmat perheet korostavat turvaverkon merkitystä. Pelkästään tieto siitä, että kovan paikan tullen apua on saatavilla muualtakin kuin pankista, helpottaa.

Ja ovat he saaneet apua ihan käytännössäkin.

Suku maksoi aikanaan Andrew’n opinnot lähes kokonaan, ja tuoretta autolainaa varten vanhemmilta liikeni käsiraha. Hänen vanhempansa auttavat myös lasten menoissa. 14-vuotias William sai vastikään uuden tietokoneen.

”Olen opetellut ottamaan vastaan lahjoja. Minulle oli aiemmin vieras ajatus, että joku maksaisi esimerkiksi opintolainan pois pelkästä rakkaudesta”, Amber sanoo. 

”Minun ajatukseni rahalahjasta oli pikemminkin se, että sain joululahjaksi 10 dollaria.”

Myös Karhut ovat saaneet konkreettista apua, kuten 80 000 euron korottoman lainan Antin vanhemmilta asunnon ostoa varten vuonna 2017. Sitä maksetaan hiljakseen takaisin.

Ilman sitä he olisivat voineet ehkä ostaa nykyisen 450 000 euroa maksaneen kotinsa juuri ja juuri, mutta talous olisi nykyistä tiukemmalla. 

Anitan on vaikea uskoa nykyistä elintasoaan. Joskus hänet valtaa huijarisyndrooma, ikään kuin hänen ei kuuluisi oikeasti elää näin. 

Erityisesti terassin ulkoporeamme on vienyt totuttelua. Se jaksaa hätkähdyttää vieläkin.

”Tämä on sen tason luksusta, ettei tästä osannut pienenä haaveilla. Eihän tällaisia edes ollut! Nyt ne ovat tavallisen keskiluokan saatavilla”, Antti sanoo.

Anita huomauttaa, ettei hän olisi ollut valmis investoimaan porealtaaseen. Se kuitenkin tuli asuntokaupan mukana.

Antti ajattelee, että Järvenpään 125-neliöinen omakotitalo on heidän loppuelämänsä koti. Anita ei ole ihan yhtä varma, mutta arpoo enemmän sijaintia kuin taloa itsessään.

Hän haaveilee elämästä Lappeenrannassa, jota hän kutsuu sydämensä paikaksi. Saimaata on ikävä.

Staffit ostivat nykyisen kotinsa 90 000 dollarilla yksitoista vuotta sitten. He eivät ole uskaltaneet selvittää sen nykyarvoa, mutta eivät usko, että se olisi juuri noussut.

Hiiliteollisuudesta nimensäkin saaneen Carbondalen asukasluku on laskenut ja paikallisen yliopiston opiskelijamäärä pienentynyt. Tehtaita on suljettu. Väkimäärän vähentyessä jäljelle jääneiden kiinteistöverot ovat kasvaneet.

Staffit ovat silti päättäneet jäädä.

”Carbondale on sellainen paikka, että sinun täytyy haluta olla täällä, että viihdyt. Ja me haluamme. Tämä on meidän kotimme.”

Amber ja Andrew ovat säilyttäneet optimisminsa. He eivät ole huolissaan lastensa elintasosta ja uskovat, että näille käy hyvin. 

”Enemmän olen huolissani meistä!” Andrew huudahtaa. ”Jos lapset muuttavat eri puolille Yhdysvaltoja, onko meillä rahaa vierailla heidän luonaan?”

Sitä he ovat pohtineet, onko lapsilla ikinä mahdollisuutta ostaa omaa kotia. Tai mitä koulutus oikein maksaa sitten, kun perheen pienimmänkin on aika lähteä opiskelemaan?

Karhuilla on suunnitelma, kuinkas muuten.

Jokaisella lapsella on jo säästötili, pieni pesämuna vaikka ensimmäistä omaa asuntoa varten. Sukulaiset lahjoittavat niille rahaa silloin tällöin.

Se on valtava ero Yhdysvaltoihin nähden. Suomessa ei tarvitse miettiä, miten lapsen koulutuksesta oikein maksetaan.

Sinänsä molemmat perheet toivovat lapsilleen samaa: mielekästä elämää, jota ei määrittele raha.