Kun eräänä sunnuntai-iltana lojuin raukeana kylpyammeessa, aloin miettiä, miten valtavasti käsitykseni parisuhteista ovatkaan muuttuneet muutaman viime vuoden aikana.

En vaadi kumppanilta enää “kaikkea”. En etsi enää jalat alta vievää rakkautta.

Mutta miksi en?

Yksi syy lienee se, että olen viime vuosina käynyt läpi suhteita, joiden tarkoitus ei ole ollut lisääntyä, vakiintua tai kiinnittyä pysyvästi enää kehenkään. Kevytsuhteilla, friends with benefits, tarkoitetaan sitä, että ollaan ystäviä, viihdytään yhdessä ja niin, harrastetaan seksiä.

Sama muutos on käynnissä ympärilläni, vaikka tuo muutos on yhä hauras ja vähäinen. Perinteistä loppuelämän suurta rakkautta, monogaamista parisuhdetta, haastavat nyt uudenlaiset suhdemallit. Eritoten nuorempia kiinnostavat yhä useammin fwb-suhteet ja avoimet liitot, pientä osaa jopa polyamoria eli monisuhteisuus. 

Ehkä tämä on osaltaan sopeutumista parisuhdemarkkinoiden kylmään ja epävarmaan maailmaan, jossa ihmisyys mitataan ulkonäön kaltaisilla suureilla ja jokainen tuntuu olevan korvattavissa.

Samaan aikaan moni ylistää uusien suhteiden vapautta ja nautintoa, ja ovathan ne minunkin keskeisiä yllykkeitäni. Epäilevänä luonteena en silti voi olla kysymättä, onko muutos parisuhdeajattelussa yksinomaan hyvästä.

Voisiko suhteiden uudistuminen olla sittenkin huijausta, jonkinlainen uuspatriarkaatin silmänkääntötemppu, jonka ansalankaan minäkin olen nyt höveliyttäni astunut?

Vastikään edesmennyt filosofi Mari Ruti kritisoi kovin sanoin avioliittoinstituutiota. Ruti ei voinut ymmärtää kuviota, jonka näki ympärillään: liitto, pitkä sitoutunut parisuhde, näytti tuottavan osapuolille toisinaan enemmän tuskaa kuin iloa. Nalkutettiin, mitätöitiin, kuoltiin sisältä. Silti pysyttiin yhdessä, ennen muuta siksi, että yleisen näkemyksen mukaan vain tällainen suhde takasi onnellisen elämän. 

Onnellisuus edellytti aina myös liiton pitkäkestoisuutta – varsinkaan tätä Ruti ei ymmärtänyt.

Miksi lyhyt rakkaussuhde ei nauttinut samaa arvoa? Hetken roihuava intohimon hurja liekki oli Rutista yhtä kallis. Toki hän ei kieltänyt, etteikö ollut monia onnellisia liittoja. Mutta paljon oli myös sellaisia, jotka eivät tuottaneet enää hippuakaan hehkua.

Suhteen eteen olikin tehtävä jatkuvasti töitä, tätähän kaikki ihmissuhdepalstat ovat pullollaan. Ruti kuitenkin uskoi, että työ ei toimi rakkaudessa (“work doesn’t work in love”).

Hän peräänkuulutti muita narratiiveja, sillä onni ei saa olla vain parisuhteen varassa. Se on vaarallista ja riskialtista, kuin satsaisi kaikki yhden kortin varaan.

Juuri tällaisten päättelyiden ajamana minäkin ryhdyin haastamaan suhdeajatteluani. Mutta vain tietyin ehdoin: muutos tapahtui vasta, kun lapseni olivat aikuistuneet. 

Ruti pohtii kuitenkin niukalti lasten osuutta parisuhteissa, vaikka minusta se on aivan olennaista. “Lasten tähden” pysytään kelottuneessakin liitossa.

Hippiaikoina, 60–70-luvuilla, kun avoimia liittoja ja polysuhteita koetettiin edellisen kerran, toisen aallon feminismi teki väkevää nousuaan. Yksi sen pioneereista, jenkkiläinen radikaalifeministi Shulamith Firestone, oli sitä mieltä, että naiset ja miehet voivat olla yhdenvertaisia vasta sitten, kun lisääntyminen keinotekoistetaan. Nainen oli Firestonen ajattelussa heikompi nimenomaan lapsia saavana oliona.

Uskon, että uudet suhdemuodot vaativat erityisesti lapsiperheissä vastuiden tarkkaa jakoa. Kummankaan osapuolen ei pidä niellä toisen vapautta omansa kustannuksella.

Toinen mieltäni häiritsevä seikka on tämä: sosiologi Eva Illouzin mukaan seksistä on muodostunut perheen pään aseman menettäneen miehen moderni statusareena.

Saattaisiko uusien parisuhdeihanteiden takana olla sama kuvio kuin vaikkapa naisten keho- ja seksipositiivisuuskäytännöissä? Minusta voimaantuminen nude-kuvilla ja seksikkäillä vermeillä on paradoksaalisesti lisännyt monien naisten ulkonäköpaineita ja satanut tilanteesta nauttivien katsojien laariin.

On täysin mahdollista, että suhteiden irtonaisuus ja seksuaalinen vapaus noudattaa samaa kaavaa.

Niin taitaa ajatella ainakin feministisistä teoksistaan tunnettu sarjakuvataiteilija Liv Strömquist. Kirjassaan Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (2019) hänen naishahmonsa ilakoi: ”Nyt olen aivan itse vapauttanut itseni sosiaalisista rakenteista omalla, yksilöllisellä toiminnallani! Olen nyt supervälinpitämätön mimmi ja makaan tasan kenen kanssa ITSE haluan, enkä ole kiinnostunut olemaan ’tyttöystävä’ tai ’äiti’ tai muuta stereotyyppistä skeidaa!”

Siinäpä ironinen kuvaus naisen sisäistämästä uuspatriarkaatin maailmankuvasta.

Totta onkin, että kevytsuhde saattaa vaatia mitä ankarinta tunnekontrollia. Lisäksi sen keveys voi vain korostaa elämän onttoa tarkoituksettomuutta. Ja huh, se vasta raskasta on.

On hyvä syy kysyä: entä rakkaus?

Kulttuurintutkija Todd McGowan, joka on tutkinut rakkautta ja halua lacanilaisen psykoanalyysin kautta, muistuttaa, että rakkaus on nykyisessä neoliberalistisessa yhteiskunnassa aidosti radikaali voima. Rakkautta on mahdotonta valjastaa kaupallisesti, sillä se paljastaa sisimmässämme majailevan ikuisen puutteen ja samalla haavoittuvuutemme. Olemme paljaita rakkauden edessä – ja siksi se pelottaa.

Toisin on romantiikan laita, sillä kyllä myydään. Romantiikkahan on mielikuva siitä, millaista rakkauden pitäisi olla. Silloin ei olla rakastuneita ihmiseen, vaan ideaaliin, useimmiten siihen, joka on syötetty meille markkinamielessä: ruusut, kynttilät…

Samalla itse rakastumisesta tuntuu tulleen yhä vaikeampaa. Sekoitamme siihen usein halun “saada” toinen –  haluamme enemmän ylitettävää estettä, rajoitusta, tabua kuin niiden takana olevaa ihmistä, eli luulemme oman egomme kaikua rakkaudeksi. Haluamme olla haluttavia: haluamme olla se, joka valitsee, se, joka käyttää, se, joka jättää. Juuri näin toimii kuluttaja.

Rakastuminen vaatii aivan muuta. Se vaatii pysähtymistä, katsetta, joka palaa toiseen yhä uudelleen. Rakastuminen ei syty vilkaisusta, joka siirtyy suit sait seuraavaan kohteeseen, vaan lukittuvasta, kiinteästä katseesta, joka ei väisty.

Vain silloin on mahdollista pudota merkityksellisesti toiseen (falling in love).

Tällaista rakkautta myös Mari Ruti puolustaa. Ennen muuta siksi, että se suistaa ihmisen tottumuksesta ja arjen turvallisesta sileydestä. Se ei myöskään toista elämän merkityksettömyyttä, päinvastoin: rakastunut näkee kaiken ihmeen merkityksellisenä ja kirkkaana.

Ruti muistuttaa, että rakkauden luonteeseen kuuluu kärsimys ja että sitä on mahdoton kesyttää. Mutta juuri tätä me yritämme, kesyttämistä. Turvallisuuden vuoksi olemme valmiit hylkäämään rakkauden villin ytimen.

Ehkä syy kevytsuhteisiin onkin tämän villin ja kesyttömän pelko, pyrkimys hallita sitä.

Ja ehkä näin on käynyt myös minulle.

Tai sitten olen ainoastaan rationaalinen. Rutin mukaan rakkaus on nimittäin hyvin harvinainen vieras. Sen odottaminen olisi järjetöntä tuhlausta. Sillä aivan kuten rakkautta ei voi kesyttää tai pakottaa, se ei tottele myöskään kutsua.

En aio tuhlata elämääni etsimällä jotakin niin harvinaista. Mutten myöskään niele tämän ajan kepeiden suhteiden emotionaalista säätelyä, ihmiskehojen sarjakuluttamista, pelejä. Haluan tuntea edes jotakin, hetken syvää intohimoa toisen ihmisen persoonaan.

En usko, että rakkaus pitäisi hylätä, panna sivuun tai unohtaa. Mutta voisiko sen rinnalle löytyä jotakin muuta, jotakin joka on ehkä pienempää kuin rakkaus, mutta silti suurempaa kuin kaveruus?

Tässä ajassa, minulle, jo tuollainen tunne on ihana lahja.