SOTAAN VAIKKA VÄKISIN

Ukrainassa leviää nyt uudenlainen kauhu. Edessä on uusi valtaisa liikekannallepano. Vapaaehtoisia ei ole. Siksi miehiä viedään väkisin rintamalle.

Lvivin paikallisella kutsuntatoimistolla on arkisena torstaina hiljaista. Näin ei ollut aina. Venäjän suurhyökkäyksen alussa keväällä 2022 tuhannet vapaaehtoiset jonottivat asepalvelukseen eri puolilla Ukrainaa.

Nyt rakennuksen edessä ei jonota kukaan.

Ulos tulee mies univormussa. Olemme pyytäneet haastattelua sotilaalta, jonka tehtävä on värvätä uusia miehiä rintamalle. Hän ei saisi puhua työstään julkisesti, mutta sotilas on suostunut Helsingin Sanomien haastatteluun yhdestä syystä.

Hän vihaa työtään. Värväämisestä on tullut pakottamista. Vapaaehtoisia lähtijöitä ei hänen mukaansa enää ole.

Lain mukaan kutsuntaviranomaiset eivät saa ottaa miehiä kiinni kaduilla ja viedä heitä väkisin mukanaan. Sotilaat eivät edes saisi kysyä papereita ilman, että paikalla on poliisi.

Käytännössä tätä tapahtuu jatkuvasti.

Sotilas vahvistaa tiedot siitä, että ihmisiä värvätään suoraan kaduilta ja heille annetaan käsky ilmoittautua.

Kysyn, miten se käytännössä tapahtuu.

Sotilas kertoo heidän partioivan julkisilla paikoilla. He katsovat silmämääräisesti, kuka voisi olla palvelusiässä.

”Ja normaalissa fyysisessä kunnossa. Emme lähesty alkoholisteja tai narkomaaneja.”

Kun sopiva ehdokas osuu kohdalle, häntä lähestytään. Jos tällä ei ole näyttää tarvittavia dokumentteja terveydentilastaan ja aiemmasta käynnistä kutsuntatoimistolla, hänelle annetaan käsky käydä ilmoittautumassa.

Kutsuntatoimistolla värvättävän terveydentila ja perhetilanne selvitetään tarkemmin. Käyntiä saattaa seurata pelätty komennus sotilaskoulutukseen ja rintamalle.

Värväyksiä tekevän sotilaan mukaan osa miehistä yrittää välttyä mobilisoinnilta tarjoamalla katupartioille lahjuksia. Yleinen tapa on kysyä, voisiko asevoimille antaa ”lahjoituksen”. Sotilas kuitenkin arvioi, että lahjomista tapahtuu enemmän kutsuntatoimistoissa, joissa värvättävien kohtalo päätetään.

Tapaamamme sotilas on vain viestinviejä, mutta hän vihaa työtään yhdestä selvästä syystä.

”Tiedämme, että lähetämme ihmisiä kuolemaan”, hän sanoo.

Kolmantena sotakeväänä Venäjän suurhyökkäyksen jälkeen Ukrainassa leviää uudenlainen kauhu, joka koskee erityisesti miehiä:

Koska tahansa voi olla oma vuoro joutua rintamalle.

Kaksi vuotta juoksuhaudoissa ja rintamalla viettäneet ukrainalaissotilaat tarvitsevat lepoa. Sodan alkuvaiheessa riitti vapaaehtoisia, vuonna 2014 alkaneen Itä-Ukrainan sodan veteraaneja ja jo sotakoulutuksen saaneita. Nyt tarvitaan muitakin.

Ukraina yrittää käynnistää uutta valtaisaa liikekannallepanoa, mutta tilanne on sekava.

Maan asevoimat haluaa mobilisoida jopa 500 000 uutta ihmistä taisteluun Venäjää vastaan. Määrä on valtava ja päätös poliittisesti äärimmäisen vaikea.

Presidentti Volodymyr Zelenskyi on kyseenalaistanut asevoimien luvun, mikä on osaltaan hiertänyt poliittisen ja sotilaallisen johdon välejä. Zelenskyi vaihtoi jo helmikuussa asevoimien komentajan Valeri Zalužnyin uuteen. Yhtenä syynä pidettiin erimielisyyksiä mobilisaatiosta.

Uusi mobilisaatiolaki on kuitenkin tulossa ja sen käsittely on loppusuoralla Ukrainan parlamentissa. Mobilisoitavien ikärajaa ollaan laskemassa 27:stä 25 vuoteen.

Osana lakiuudistusta mobilisaatiota yritetään selkeyttää ja sujuvoittaa. Nyt se on sekavaa, tehotonta ja usein sattumanvaraista.

Jutun alussa esitelty, Lvivissä maaliskuussa levinnyt video, jossa Kyrylo Taran värvättiin suoraan kadulta, ei ole ainoa laatuaan. Samana päivänä, kun teemme Lvivissä haastatteluita, paikallisessa Telegram-ryhmässä alkaa levitä toinen vastaava video:

Videolla sotilaat pakottavat miehen pakettiautoon. Viranomaiset vahvistavat myöhemmin, että univormupukuiset miehet olivat värvääjiä ja että tapausta selvitetään.

Videolla ei näy koko tilanne, eikä miehen kiinnioton syytä voida aukottomasti vahvistaa.

Minibussiin pakotetun Kyrylo Taranin tapauksessa julkisuus auttoi. Ukrainan parlamentin ihmisoikeusvaltuutettu sanoi, ettei hänen kohtelunsa ollut asiallista.

Hänet oli viety kadulta suoraan sotilaskoulutukseen. Taran päästettiin pois ihmisoikeusvaltuutetun väliintulon jälkeen, mutta myöhemmin aloitettiin rikostutkinta: hän ei saapunut takaisin kutsuntatoimistoon, vaikka oli käsketty.

Pienessä kaupungissa asuva 41-vuotias ”Vanja” on poikkeuksellinen ukrainalaismies. Hän asuu yhä samassa osoitteessa, jossa on kirjoilla.

Moni palvelusiässä oleva mies piileskelee ja majailee siksi muualla kuin kotonaan.

Vanja on saanut kutsuntalapun käteensä jo kaksi kertaa. Viime vuonna hän oli puistossa ulkoiluttamassa koiraansa, kun kaksi sotilasta tuli juttelemaan hänelle. He olivat paikallisia kutsuntaviranomaisia.

Toisen kerran hän sai käskyn kutsuntatoimistoon juna-asemalla keskellä yötä. Hän oli joutunut paikallisjunassa tappeluun, ja viranomaiset tulivat paikalle. Molemmat tappelijat saivat kutsuntalaput käteensä.

Riehakas löytökoira häärää omakotitalon keittiössä, kun Vanja keittää kahvia mutteripannulla.

Hän ei ole totellut käskyjä käydä ilmoittautumassa kutsuntatoimistossa. Sen vuoksi häneen viitataan tässä jutussa vain lempinimellä.

Eniten Vanjalla on ongelmia sen kanssa, miten mobilisointi tällä hetkellä hoidetaan. Miehiä pysäytetään sattumanvaraisesti kaduilla, metroasemilla ja muilla julkisilla paikoilla. Vanja kutsuu värväystapaa jälkineuvostoliittolaiseksi, jossa viranomaiset yrittävät vain täyttää ylhäältä määrättyjä kiintiöitä.

Hän ei silti ole mennyt piiloon vaan odottaa kotonaan, jos hänet halutaan noutaa. Maasta pakenevia hän paheksuu.

”Sotaa on kestänyt kaksi vuotta. Ymmärrän, että meistä jokaisen on mentävä armeijaan”, Vanja sanoo.

Se ei silti tarkoita, että hän haluaisi tai olisi valmis sotaan. Hän ei ole koskaan ampunut tai pitänyt asetta kädessään.

Tuoreen kyselyn mukaan yleisin syy vältellä mobilisaatiota on pelko siitä, että invalidisoituu tai kuolee. Tai että joutuu rintamalle ilman riittävää koulutusta tai huonon päällystön komennettavaksi. Ukrainan asevoimissa on yhä neuvostoaikaista kulttuuria.

Vaikka vapaaehtoisista on pulaa, osa kotona olevista on valmiita rintamalle. Saman kyselyn mukaan noin 35 prosenttia palveluksen ulkopuolella olevista miehistä ilmaisi olevansa valmiita mobilisoitavaksi. Tärkeimpänä syynä on halu puolustaa Ukrainaa ja sen asukkaita. Kakkosena oli halu kostaa viholliselle.

Kuolleiden ukrainalaisten sotilaiden määrä on ollut koko suurhyökkäyksen ajan yksi tarkimmin varjeltuja salaisuuksia.

Presidentti Zelenskyi sanoi helmikuun lopussa ensimmäistä kertaa, että kuolleita ukrainalaistaistelijoita olisi 31 000. Todellista lukua pidetään huomattavasti suurempana, amerikkalaisarviot ovat yli kaksinkertaisia.

Lvivissä asuva 28-vuotias ukrainalaismies on terve, toimintakykyinen ja kutsuntaiässä, mutta hän ei aio suostua rintamalle. Hän haluaa pysyä hengissä.

Psykologiksi opiskellut mies on aloittanut uuden tutkinnon opiskelun vain siksi, että välttyisi värväykseltä.

Seuraavaksi hän aikoo lähteä maasta. Äiti on sairastunut, ja mies hakee äitinsä omaishoitajaksi, jotta pääsisi tämän mukana ulkomaille. Pakosuunnitelmansa vuoksi mies ei esiinny jutussa nimellään tai kasvoillaan.

”Ennen sotaa matkustelin paljon. Olen aina pitänyt lämpimästä ilmastosta”, mies sanoo Lvivissä puistossa, jonne hän on saapunut haastattelua varten.

Miehellä ei ole omien sanojensa mukaan yhtään huono omatunto siitä, että hän aikoo lähteä maasta ja moni muu samanikäinen joutuu sotaan.

”Olen ihan levollinen. Jokainen tekee omat päätöksensä.”

Ystävätkään eivät ole tuominneet, päinvastoin. ”Rintamalla olevat tuttuni sanovat: tee kaikkesi, ettet joudu tänne.”

Lvivin keskustan hautausmaalla hautakivien päivämääristä näkyy, kuinka paikallisia miehiä kuolee rintamalla lähes päivittäin. Haudoilla liehuvat Ukrainan liput.

Tälle yhdelle hautausmaalle on kahdessa vuodessa kaivettu satoja sotilashautoja. Vieressä on rakennustyömaa. Hautausmaata laajennetaan jo tulevan varalle.

Uusimmat haudat kuuluvat kahdelle paikalliselle nuorelle miehelle. Vitali Nežinskyi ja Viktor Kravets olivat kuollessaan 27- ja 25-vuotiaita. Ruumiit on siunattu keskustan kirkossa ja tuotu ruumisautoilla kaupungin läpi hautausmaalle.

Lviv sijaitsee aivan Ukrainan länsireunassa kaukana rintamasta. Sodan jäljet näkyvät silti täälläkin. Amputaatiot ovat silmiinpistävän yleisiä.

Sota näkyy myös kotona perheissä. Monen vanhempi tai puoliso on poissa.

Lvivissä asuvan näyttelijän Svitlana Fedešovan lapsi täyttää huhtikuun puolivälissä kaksi vuotta. Lähes yhtä pitkään hänen puolisonsa on ollut rintamalla.

Kun Les-poika syntyi, pojan isä sai viettää vauvan kanssa kymmenen päivää. Sitten hänet lähetettiin rintamalle.

Isä on jäänyt Lesille hahmoksi puhelimen ruudulla. Fedešova kertoo, miten poika yrittää videopuheluiden aikana katsoa puhelimen taakse. Hän etsii isää.

Aluksi Les saattoi pelästyä isäänsä, kun tämä pääsi käymään kotona. Lomapäiviä on vuodessa 30, yleensä viisi päivää kerrallaan.

Pahin hetki oli Fedešovan mukaan ensimmäisen loman jälkeen. Perhe oli saanut hetken olla yhdessä.

”Tajusin, minkälainen elämä lapsella olisi voinut olla.”

”Luoja, kysy keneltä tahansa naiselta. Haluamme miehet kotiin.”

Fedešova ei silti usko rotaation tapahtuvan, vaikka uusi mobilisaatiolaki tulee voimaan. Hänen miehensä on puhunut samaa: miten hän voisi päästä rintamalta kotiin, jos tilalle ei löydy päteviä ja halukkaita sotilaita.

Pahinta on se, ettei sodalle näy loppu. Kukaan ei tiedä, milloin kaikki rintamalla olevat voivat taas olla kotona.

”Olen jo tottunut ajatukseen, että emme saa normaalia elämää perheenä”, Fedešova sanoo.

Vastuu ei sodassa jakaudu tasaisesti. Toisaalta kaikilla on vain yksi elämä. Näin ajattelee Lvivissä asuva 28-vuotias mies, joka aikoo ulkomaille.

Hän ei usko, että tämä sota on hänen henkensä arvoinen. Mies pitää sotaa ylätason poliitikkojen ja rahamiesten taisteluna.

”En edes tajua, miksi sodimme.”

Hän ei ole Venäjä-mielinen. Mutta vaikuttaa siltä, että miehen ajattelussa kaikki muut vaihtoehdot ovat parempia kuin se, että hän joutuisi itse rintamalle.

Mies nostaa yllättäen esiin Valko-Venäjän, Euroopan keskellä sijaitsevan sortovaltion. Hänen mukaansa sotaa parempi vaihtoehto voisi olla antautuminen Venäjän ohjailemaksi alusvaltioksi.

Hän sanoo ymmärtävänsä, että elämä Venäjän vallan alla olisi tietysti huonompaa kuin vapaassa Ukrainassa. Eikö vapaa ja itsenäinen Ukraina olisi sen vuoksi taistelemisen arvoinen asia?

”Sanoisin, että suhde on 50–50.”