”Jos voisin huomenna herätä lapsettomassa elämässäni, valitsisin sen. Olen kokenut äitiyden ja ajattelen, että ei kiitos, tämä ei ole minua varten.”

Näin kuvaa ajatuksiaan kolmekymppinen Pauliina, joka sai esikoisensa puolitoista vuotta sitten. Lapsi oli Pauliinalle ja hänen puolisolleen yhteinen haave, joka toteutui nopeasti. 

Pauliinalla ei ollut etukäteen sen kummempia ajatuksia äitiydestä. Sen hän tiesi, ettei halua jäädä kotiin vuosikausiksi vaan palata vaativiin asiantuntijatehtäviinsä pian vanhempainvapaan jälkeen.

”Ajattelin, että jos lapsi on terve ja normaali, pätevänä tyyppinä selviän vauva-arjesta hyvin.”

Pauliina ymmärsi, että lapsen myötä hän joutuisi luopumaan monesta asiasta, mutta uskoi kuulemansa perusteella lapsen olevan sen kaiken arvoista. Olisihan vuolas rakkaus lasta kohtaan jotain niin mullistavaa.

”Lapsen syntymän jälkeen tuli olo, että tiesivätkö kaikki, että tämä onkin tällaista. Miksei kukaan ollut sanonut, että ei kannata?”

Pauliinan nimi on muutettu asian arkaluontoisuuden vuoksi ja lapsen yksityisyyden suojelemiseksi. 

Katumus on äitiyden kielletyin tunne, ja se jää usein näkymättömäksi. Näin toteavat tutkijat Armi Mustosmäki ja Tiina Sihto, jotka kuvasivat katumuksen ilmentymistä verkon keskustelupalstalla vuonna 2019 ilmestyneessä tutkimusartikkelissaan.

Sihdon ja Mustosmäen mukaan aihetta on alettu tutkia enemmän vasta viime vuosina. He viittaavat kansainvälisiin tutkimuksiin, joissa kysymystavasta riippuen noin 2–12 prosenttia vanhemmista kertoo katuvansa vanhemmuutta. Tutkimuksissa ei tosin ole kysytty katumuksesta suoraan vaan esimerkiksi sitä, hankkisivatko vastaajat lapsia, jos saisivat päättää uudelleen.

Sihdon ja Mustosmäen omien havaintojen mukaan katumus syntyy usein äitiyden odotusten ja todellisuuden välisessä ristiriidassa. Onnellisuuden ja tyydyttävyyden sijaan verkkokeskusteluun osallistuneet äidit kokivat uupumusta, joka syntyi esimerkiksi intensiivisen äitiyden vaatimusten vuoksi.

Havainnot kuulostavat tutuilta, toteaa perheisiin ja parisuhteisiin erikoistunut psykologi ja psykoterapeutti Sirpa Pitkäniitty Helsingin kaupungin perheneuvolasta. Hänellä on ollut asiakkaina naisia, joille äitiyden realiteetit ovat tulleet yllätyksenä.

”Ajatellaan, että äitiyden pitäisi olla vaaleanpunaista ja ruusuista ja sujua helposti. Todellisuudessa esimerkiksi koko perhe voi kärsiä univaikeuksista ja syntyy kaikenlaisia ikäviä tunteita. Se voi olla yllättävää ja tuottaa pettymyksen”, Pitkäniitty sanoo.

Pauliinalle katumuksen tunne iski heti synnytyslaitokselta kotiutumisen jälkeen. Aika tärkeille asioille, kuten työlle, urheilulle ja ystäville katosi yhdessä yössä, ja yhtäkkiä edes tiskikonetta ei saanut tyhjentää rauhassa.

”Lapsi oli tosi intensiivinen ja tarvitseva. Hän myös nukkui todella huonosti. Tuntui kuin vieras ihminen olisi tullut ja vienyt elämästäni kaiken, mikä oli tuottanut vähääkään iloa. Minulla ei ollut enää valtaa päättää omista asioistani”, Pauliina kuvaa.

Tilannetta pahensi se, ettei Pauliina tuntenut kiintymystä vauvaa kohtaan. Päivät ja kuukaudet kuluivat, mutta pakahduttavaa rakkaudentunnetta ei tullutkaan.

”Syntyi noidankehä, jossa kiintymystä oli entistä vaikeampi muodostaa, koska lapsi tuntui huutavalta despootilta. Oli vaikea rakastua ihmiseen, joka oli syyllinen siihen, että elämäni oli käytännössä mennyt pilalle.”

Arki vauvan kanssa synnytti Pauliinassa pakokauhua: tätä tämä nyt on eikä lasta voi palauttaa minnekään.

”Ei ollut mitään takaporttia vaan koin olevani helvetissä.”

Pauliina on alusta asti puhunut tunteistaan suoraan niin neuvolassa kuin läheisille. Neuvolapsykologin mielestä Pauliinalla oli selvästi synnytyksen jälkeinen masennus, ja samaa epäili lääkäri, jonka Pauliina tapasi neuvolan jälkitarkastuksessa. Ajoittainen vaikeus tuntea kiintymystä vauvaa kohtaan on yksi synnytyksen jälkeisen masennuksen oire.

Pauliina itsekin uskoo, että vauvan syntymää seuranneet vaikeimmat ajat johtuivat todennäköisesti masennuksesta. Asiasta puhuminen ei kuitenkaan poistanut katumuksen tunnetta eikä Pauliina halunnut aloittaa masennuslääkitystä. 

Nyt masennus on hänen mukaansa mennyt jo ohi. 

”Ärsyttää, että katumukseni laitetaan yhä niin helposti masennusoireiden piikkiin. On varmasti olemassa myös äitejä, joita kaduttaa, vaikkei heillä ole koskaan ollut masennusta.”

Sirpa Pitkäniitty muistuttaa, että vauvaan ja omaan vanhemmuuteen tottuminen voi kestää pitkäänkin. Vastasyntynyt on aivan uusi ihminen, johon tutustuminen vie aikaa. Samaan aikaan äidin vointi voi olla huono ja synnytyksestä toipuminen hidasta. Myös parisuhde ja muut ihmissuhteet mullistuvat ja väsymys voi tuntua lamauttavalta.

”Etenkin pitkäkestoinen univaje kapeuttaa kenen tahansa ajattelua”, Pitkäniitty muistuttaa.

Pitkäniityn mukaan tärkeintä on, ettei jää yksin vatvomaan vauvaan ja äitiyteen liittyviä kielteisiä ajatuksia. Se, että äitiys ei ole toivotunlaista, ei tee äidistä huonoa eikä sitä tarvitse hävetä.

”Ajattelen, että kaikilla on mahdollisuus luoda kiintymyssuhde lapseen, jonka on synnyttänyt”, hän sanoo. 

Vanhempaa saattaa mietityttää, näkyykö oma kiintymyksen puute tai katumus lapselle. Huoli oli vahva myös Sihdon ja Mustosmäen tutkimassa verkkokeskustelussa. Moni pelkäsi, että väärät tunteet tai oikeiden tunteiden puute paljastuisi lapselle ja vaurioittaisi esimerkiksi kiintymyssuhdetta.

Turvallinen kiintymyssuhde on tärkeä lapsen hyvinvoinnille: lapsi muun muassa oppii, että hänen tarpeisiinsa vastataan ja hänen tunteensa huomioidaan. 

Pitkäniityn mukaan olennaista on se, miten omat tunteet näyttää lapselle. Haitallista on, jos äiti purkaa katumustaan esimerkiksi moittimalla lasta jatkuvasti.

"En suosittelisi kertomaan lapselle äitiyteen liittyvistä huonoista fiiliksistä, ne voi puhua läheiselle luotettavalle ihmiselle. Lapselle olisi todella surullista kuulla, että tämän äiti katuu häntä”, Pitkäniitty sanoo.

Kun Pauliinan lapsi oli noin viisikuinen, neuvolapsykologi ohjasi perheen pikkulapsi- ja perhepsykiatrian asiakkaaksi. Tarkoituksena oli varmistaa, että lapsella oli Pauliinan tunteista huolimatta kaikki hyvin.

”Mietin paljon, näkeekö vauva lävitseni, kun yritän leperrellä hänelle lempeästi. Aistiihan lapsi varmasti, että teeskentelen”, Pauliina sanoo.

Pauliina tapasi varhaiseen vuorovaikutukseen erikoistunutta psykoterapeuttia, ja psykiatrinen sairaanhoitaja kävi perheen luona kotikäynneillä. Asiantuntijat totesivat, että lapsella oli normaalit suhteet vanhempiinsa eikä kehityksessä ollut häiriöitä. Huoli liittyi vain Pauliinan jaksamiseen ja kiintymykseen. Kotikäynnit päättyivät tämän vuoden alussa, mutta Pauliina käy yhä terapeutilla.

Tilanne on parantunut vauva-ajoista. Pauliina kokee, että rakastavan äidin roolia ei enää tarvitse esittää väkisin niin usein. Hassutteleva taapero saa äidin usein nauramaan jutuillaan.

”Lapsi on koko ajan aktiivisempi toimija, ja hänelle alkaa kehittyä selkeä persoonallisuus. Helpottaa, kun vuorovaikutusta on enemmän ja hän osaa jo itsekin tehdä asioita”, Pauliina sanoo.

Pauliinan mielestä mekaaninen lapsen hoitaminen, kuten kylvetys ja syöttäminen, on koko ajan ollut hänelle helppoa. Tunnetasolla äitiys on ollut haastavampaa, ja lapsen varttuessa myös kasvatus tulee suurempaan rooliin.

”Minusta tuntuu, että olisin paljon parempi isän roolissa. Silloin on hyväksyttävämpää, että kiintymyksen muodostuminen vie aikaa ja isä saa myös jatkaa työssäkäyntiä heti vauvan synnyttyä.” 

Pitkäniityn mukaan on hyvin tavallista, että äiti kokee alussa joutuvansa työntämään esimerkiksi naisen, ystävän ja puolison identiteetit hetkeksi syrjään. ”Silloin voi tuntua, että mahtuuko omaan identiteettiin enää muuta kuin vaipanvaihtoa ja tuttipulloja. Jos on vaikea löytää tapaa olla omanlainen äiti, voisi olla hyvä työstää sitä, mikä arjessa tuntuu niin kuormittavalta”, Pitkäniitty pohtii.

Hänen mukaansa jokaisella on mahdollisuus luoda vanhemman identiteetti, jos on saanut lapsena hoivaa omalta vanhemmalta tai muulta aikuiselta. Vauvan syntyessä hoivan muisto aktivoituu. 

Identiteetin löytymistä voi vaikeuttaa muun muassa se, jos vanhemmalla itsellään on ollut vaikea suhde omiin vanhempiinsa. Esimerkiksi lapsena sijoitetut tai adoptoidut voivat kipuilla vanhemman roolin kanssa.

”Jos ei ole itse kokenut turvaa, sitä voi olla vaikea antaa omalle lapselle.”

Silloin auttaa, kun omia lapsuuskokemuksia käy läpi ammattilaisen tai esimerkiksi vertaistuen avulla. Joskus Pitkäniityn mukaan voi auttaa jo se, että kuulee muiden käyneen läpi samanlaisia kokemuksia.

Intensiivisestä äitiydestä ahdistuvalle Pitkäniitty muistuttaa, ettei lapselle tarvitse olla koko ajan läsnäoleva. Esimerkiksi harrastuksissa tai ystävien seurassa voi olla välillä jossain täysin muussa kuin äidin roolissa. 

Sihto ja Mustosmäki kuitenkin huomauttavat tutkimuksessaan, että käytännössä tämä on vaikeaa, sillä lapsen asettaminen ensisijaiseksi on äideille niin vahva moraalinen pakko. Intensiivistä äitiyttä toteutettiin oman hyvinvoinnin hinnalla.

Sihdon ja Mustosmäen tutkimalla keskustelupalstalla osa äideistä koki, että katumus oli väliaikaisesta väsymyksestä tai masennuksesta johtuvaa. Osa kuitenkaan ei; heille se oli pysyvä tunne. Kaikki äidit eivät siis koskaan välttämättä sopeudu äitiyteen.

Kun katumus tuntuu kertakaikkisen ylitsepääsemättömältä, voi selviytymiskeinona siihen suhtautua kuin mihin tahansa kriisiin. Sirpa Pitkäniitty ajattelee, että ihmiset voivat sopeutua elämään hyvin hankalilta tuntuvien asioiden kanssa. Joku voi menettää läheisen, toinen ei saa haluamaansa uraa tai ihmissuhdetta. Siitäkin selviää, vaikka se tuntuu aluksi vaikealta.

”Voi pohtia, lähteekö huolta purkamaan niin, että teemme kaiken, minkä voimme ja selviämme tästä, vai niin, että tämä on ihan kamalaa eikä kukaan voi auttaa meitä. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa ei ehkä voikaan auttaa, jos ei näe mahdollisuutta muutokseen”, Pitkäniitty sanoo.

Pauliina päätti puolisonsa kanssa järjestellä arkea uusiksi. Vauva-aikana Pauliinan yrittäjänä työskentelevä puoliso vähensi töitä, jotta Pauliinan kuormitus helpottuisi. Vanhempainvapaan lähestyessä loppuaan Pauliina tajusi, ettei pystyisi palaamaan töihin täyspäiväisesti. Jatkuva väsymys ei sopinut yhteen paljon ajatustyötä vaativien työtehtävien kanssa. Ylityöt sai unohtaa, koska lapsi pitää hakea tiettyyn aikaan päiväkodista.

”Tiettyjä asioita, kuten työn, voi saada takaisin ajasta ennen lasta, mutta ne eivät missään nimessä ole enää samanlaisia. Vanha identiteetti on mennyttä, ja uutta pitää yrittää rakentaa samalla, kun on vastuussa lapsesta”, Pauliina pohtii.

Nykyään Pauliina tekee kolmipäiväistä työviikkoa. Silloin lapsi on hoidossa ja Pauliinalla omaa aikaa. Sen hän haluaa käyttää esimerkiksi lepoon ja urheiluun. Erossaolo on auttanut, eikä lapsen hakeminen hoidosta tunnu enää yhtä vaikealta kuten lapsen ollessa pienempi.

”Ehkä tämä on hidas kehityskulku kohti sitä, että jossain vaiheessa ajattelen, miten ihana on hakea hänet kotiin.”

Lapsettoman elämän unohtaminen, päiväkodin aloittaminen ja lapsen kasvu on vähentänyt Pauliinan kielteisiä tunteita. Nyt hän puhuu jo rakkaudestakin. 

Hän myös tietää, millainen ristiriita katumukseen liittyy. Jos hän ei koskaan olisi saanut toivomaansa lasta, olisi hän silloinkin todennäköisesti ollut onneton.

”Uskon, että lapsen kasvaessa katumus muuttuu hetkittäisemmäksi. Mutta vaikken ajattelisi enää jatkuvasti, että miksi menin hankkimaan lapsen, vaan saattaisin oikeasti rakastaa häntä, saatan myös silti ajatella, että olisin ollut onnellinen ilman häntä.”

Toimittaja on nähnyt pikkulapsi- ja perhepsykiatrian hoitotahon tekemän lausunnon Pauliinan perheen tilanteesta. 

Juttu on tuotettu HS Meidän perhe -lehden toimituksessa. HS Meidän perhe on perhesuhteita käsittelevä aikakauslehti. 

Lue lisää: ”Koen elämäni menneen hukkaan” – Lasten saamista katuvat naiset piilottavat ajatuksensa jopa puolisoiltaan