Kun suomalaiset syyllistyivät myöhäiskeskiajalla rikoksiin, niistä vakavimpia käsiteltiin Vatikaanissa asti. 

Katolisen kirkon arkistot paljastavat, että Turun hiippakunnan alueella tehtiin myöhäiskeskiajalla monenlaisia rikoksia.

Yksi esimerkki on Naantalista. Siellä munkki ja pappi Johannes Philippi toimi Naantalin nunnaluostarin nunnien rippi-isänä. Hän oli siinä roolissaan kuunnellut nunnien rippejä useaan kertaan. 

Vatikaaniin lähetetyssä synnin­päästö­anomuksessa kerrotaan kuitenkin, että Philippi oli myös harrastanut seksiä kahden nunnan kanssa. Asiakirjassa kuvataan, että ”Philippi oli tuntenut kaksi Naantalin nunnaluostarin nunnaa useaan otteeseen lihallisesti”.

Kirjeessä Johannes Philippi anoi vapautusta muun muassa insestin ja haureuden synneistä. Hänelle myönnettiin synninpäästö. 

Vatikaanissa toimi katolisen kirkon penitentiariaatti eli niin sanottu katumustuomioistuin.

”Nimi on hieman harhaanjohtava, sillä paavillinen penitentiariaatti ei järjestänyt istuntoja tai langettanut kuoleman­rangaistuksia. Paavit kuitenkin pitivät itsellään oikeuden myöntää synnin­päästöjä vakavista rikoksista”, kertoo Turun yliopiston digitaalisen kielen­tutkimuksen väitös­kirja­tutkija Hanna-Mari Kupari.

Hän on tutkinut penitentiariaatti­arkiston aineistoja vuosilta 1410–1526 ja selvittänyt, millä sanoilla keskiaikaisia rikoksia on asiakirjoissa kuvattu. Kuparin tutkimista tapauksista 127 on peräisin Turun hiippakunnasta. 

Asiakirjat kertovat useimmiten tapauksista, joissa rikoksen uhri tai tekijä on pappi. Paljon on myös tapauksia, jotka koskevat avioliiton laillisuuteen liittyviä epäselvyyksiä tai kirkolliselle uralle pyrkivän ihmisen asemaa aviottomana lapsena. 

Kupari on rajannut tutkimuksensa koskemaan lähinnä väkivalta- ja henkirikoksia. Hän rakentaa asiakirjoista tietokantaa, jossa teksti on kieliopillisesti oikein jäsennettyä ja hakusanoilla etsittävää.

Kupari käyttää lähteenään tutkijakaksikko Kirsi Salosen ja Sara Risbergin 2000-luvun alkupuolella Vatikaanin arkistoista käsin kaivamia tapauksia ja Auctoritate Papae -kirjassa (2008) esiteltyjä tapauksia.

Tavallisten suomalaisten tekemiä rikoksia käsiteltiin keskiajalla usein kahdessa tuomioistuimessa: paikallisessa maallisessa tuomioistuimessa ja Vatikaanin penitentiariaatissa.

Maallinen tuomioistuin toimi kuninkaan vallan alla ja pystyi määräämään koviakin rangaistuksia, jopa kuoleman­tuomioita. Paavillinen penitentiariaatti taas toimi paavin vallan alla eikä määrännyt käytännössä muita oikeudellisia rangaistuksia kuin sakkoja. Sen päärooli oli toimia eräänlaisena sielullisena synninpäästäjänä.

”Pimeä keskiaika on täysi myytti”, Kupari sanoo.

”Tuolloin on toimittu tarkkaan lain kirjaimen mukaan ja kuultu todistajia. Siinä ei ollut mitään hämäräperäistä, vaan kaikki oli tiukasti lakiin nojaavaa toimintaa.”

Maallisessa tuomioistuimessa ei käsitelty kirkonmiesten rikoksia. Siitä heidät oli vapautettu: heidän rikoksiinsa riitti pelkkä kirkollisen katumustuomioistuimen käsittely. Käytännössä se tarkoitti synninpäästöä, syyttömäksi julistamista tai erilaisten erityislupien myöntämistä.

1200-luvun lopulla syntynyt Turku on Suomen vanhin kaupunki. Myöhäiskeskiajalla kaupungissa on arvioitu asuneen tuhatkunta ihmistä tai kenties hieman enemmän.

Tuohon aikaan Turun keskusta oli rakentunut Aurajoen rannalle, nykyisen Tuomiokirkon välittömään läheisyyteen. Tuomiokirkko itsessään oli pieni ja puinen, ja se rakennettiin todennäköisesti aivan 1200-luvun lopulla. Mahtikirkoksi Turun tuomiokirkko tehtiin 1400-luvulla, joka oli katolista kulta-aikaa. 

Kupari sanoo, että tutkimusta tehdessään ja rikostarinoihin tutustuessaan hän kuvitteli tapahtumat mielessään nykypäivän Tuomiokirkkoon, Vanhalle suurtorille ja Aurajokirannassa sijaitsevaan arkeologiseen Aboa Vetus -museoon, jossa on esillä keskiaikaisten kivitalojen raunioita. 

”Tuttujen paikkojen lisäksi monet Turussa tuohon aikaan tehdyistä rikoksista ovat samaistuttavissa tänäkin päivänä. Riitelyjä, humalassa törttöilyjä ja kiusaamista on ollut keskiajallakin.”

Kupari kertoo eräästä turkulaisesta, joka oli lähtenyt iltamyöhään hoipertelemaan kapakasta kaverinsa kanssa. Toinen kaveruksista oli kantanut soihtua Turun pimeillä kaduilla. Soihduton mies hoiperteli missä sattui, kompastui ja satutti itsensä.

”Sitten hän asiakirjojen mukaan huusi soihdunkantajalle, että ’jos et tuo minulle valoa, niin saatana tuo sinulle oman valonsa’.”

Tilanne johti väkivaltaiseen selkkaukseen, josta myöhemmin anottiin synninpäästöä penitentiariaatilta.

Lisäksi on humalaisten nahisteluja traagisempiakin tapauksia, kuten pappi Ericus Balkin tapaus, joka sattui Viipurissa.

Turun hiippakunnan alueella pappina toimineella Balkilla oli kiinteistössään jonkinlainen ase. Kuparin mukaan aseen omistaminen oli perusteltavissa, koska Viipuri sijaitsi levottomalla rajaseudulla.

Eräänä päivänä Balk halusi testata aseensa tehokkuutta ja voimaa, jos puolustautuminen osoittautuisi jossain tilanteessa välttämättömäksi. Balk latasi pyssynsä ruudilla ja lyijykuulalla. Sen jälkeen hän ampui talon suljetun portin tai oven läpi ”varmistaen etukäteen kaikin tavoin, ettei kenellekään tapahtuisi vahinkoa”.

”Suureksi epäonnekseen hän kuitenkin huomasi surukseen ja vastoin tahtoaan, että kuusivuotias poika, joka oli sattumalta tullut paikalle, oli saanut surmansa”, Kupari kertoo anomustekstissä lukeneen.

Katumustuomioistuin myönsi pappi Ericukselle synninpäästön tapaturmaisesta kuolemantuottamuksesta.

Eräässä asiakirjassa taas kerrotaan Henricus Bellasta, joka toimi pappina Turun tuomiokirkossa. Hän menetti hermonsa, kun kirkon urut eivät soineet riittävän kauniisti.

Papin mielestä syypää huonoon sointiin oli kirkon apupoikana toiminut maallikko, joka oli ollut liian laiska puhaltaessaan palkeilla ilmaa urkuihin. Pappi päätti ojentaa maallikkoa ja löi häntä viisi kertaa puisella kepillä. 

Henricus Bellan epäonneksi apupoika sai kolme päivää myöhemmin paiseen ja märkivää vuotoa vasempaan kainaloonsa, todennäköisesti ruton seurauksena. Hän kuoli muutaman päivän päästä.

Paikallisen tutkinnan jälkeen selvisi, että apupojan kehossa ei näkynyt merkkejä kepillä hakkaamisesta. Pappi Henricus kääntyi Vatikaanin puoleen saadakseen synninpäästön. Hänet todettiin syyttömäksi henkirikokseen, ja hän sai jatkaa työtään pappina.

Synninpäästöanomusta varten keskiajan suomalaisten tuli yleensä joko matkustaa Vatikaaniin tai kirjoittaa tuomioistuimelle kirje.

Suomalaiset kääntyivät Kuparin mukaan useimmiten latinaa taitavan, kirjoitustaitoisen toimitsijan puoleen. Hänen avustuksellaan katumustuomioistuimelle laadittiin kirje, joissa tapahtumat kuvattiin Kuparin mukaan hyvin yksityiskohtaisesti.

”Kirjeiden latinankieliset tekstit ovat polveilevia, kryptisiä ja pitkiä. Tälläkin hetkellä käsittelyssäni on yksi 142-sanainen virke, joka rönsyilee joka suuntaan.”

Kirjuri laati tekstin usein niin, että synninpäästöanomus menisi läpi kaikissa mahdollisissa tapauksissa. Tämä näkyi esimerkiksi avioliittoihin liittyvissä anomuskirjeissä.

Myöhäiskeskiajalla avioliittosäännöt olivat tiukempia kuin nykyisin. Tuolloin esimerkiksi oman serkkunsa kanssa ei saanut mennä naimisiin, ei myöskään pikkuserkkujen.

Avioliiton esti myös hengellinen sukulaisuus: liittoa ei saanut solmia esimerkiksi oman kummitädin kanssa.

Tällaisia vääriksi määriteltyjä avioliittoja solmittiin kuitenkin ajoittain. Kupari uskoo, että se on usein ollut tahatonta.

”Ihmisillä ei ole ollut mahdollisuutta tarkistaa asioita väestörekisteristä kuten nykyisin. Asia on voinut tulla ilmi vuosien kuluttua, jos siitä on kertonut vaikkapa joku vanha sukulainen.”

Kun asioiden oikea laita selvisi pariskunnille, he yleensä Kuparin mukaan anoivat synninpäästöä Vatikaanin katumus­tuomio­istuimelta. Ilman sitä avioliitto olisi ollut mitätön ja pariskunnan lapset olisivat jääneet ilman perintöä.

Tällaisissa tapauksissa anomuskirjeitä kirjoittaneet, asioiden todellisesta laidasta mahdollisesti epätietoiset kirjurit saattoivat kirjeissä käyttää monitulkintaisia ilmaisuja. 

”Kirjeessä saattoi lukea, että avioliitto oli ehkä täytäntöönpantu tai sitten ei. Siis että pariskunta oli ehkä harrastanut hääyönään seksiä tai sitten ei.”

Kupari muistuttaa, että katolinen kirkko ei tunnustanut avioeroa, joten käytännössä myös väärin perustein solmitut liitot saivat usein jatkua. Seksin harrastamisella ei ollut asiaan vaikutusta.

Jokainen synninpäästöä keskiajalla anonut suomalainen näyttäisi sellaisen myös saaneen. Penitentiariaatti on vastannut myönteisesti kaikkiin Kuparin lukemiin synninpäästö- ja muihin anomuksiin.

”Se on kuitenkin lähteistä nouseva vääristymä. Olen saanut tutkia Vatikaanin arkiston rekisteröimiä hyväksyttyjä tapauksia. Hylätyistä tapauksista ei ole yhtään esimerkkiä.”

Joissain anomuksissa on viitteitä vakavimmistakin rikoksista.

Arkistoaineistot kertovat esimerkiksi synninpäästöä anoneesta miehestä, joka oli heittäytynyt vuonna 1481 raivokkaaseen nyrkkitappeluun Turun torilla tavattuaan siellä toisen miehen. Kirjeessä kerrotaan kuitenkin tapahtuman taustoista, että eräs kirkon piirissä toiminut maallikkoveli oli piilotellut nuorta poikaa huoneessaan.

Pojan setä oli kyseenalaistanut tämän menettelyn. Sitten hän oli sattumalta tavannut poikaa piilotelleen maallikkoveljen torilla ja hyökännyt tämän kimppuun. 

Keskiaikaisella kirkonmiehellä oli vain yksi keino saada synninpäästö, jos hän oli mennyt tekemään henkirikoksen. 

Kirkonmiehen tuli kyetä näyttämään, että hän oli toiminut itsepuolustustarkoituksessa. Tätä ennen hänen oli pitänyt yrittää paeta paikalta. Lisäksi oli tärkeää osoittaa, että kirkonmies oli käyttänyt tilanteesta päästäkseen korkeintaan pienimuotoista voimaa. 

Kupari kertoo, että pienimuotoisen voiman vaatimuksen vuoksi kirkonmiehet ja papit saivat kantaa mukanaan enintään pientä asetta, kuten leipäveistä.

Papin tuli siis olla kaikin puolin moitteeton ja rauhan asialla. 

”Papin voitiin katsoa toimineen väärin, jos hän oli vaikkapa ainoana lukutaitoisena ihmisenä lukenut ääneen maallisen oikeuden jollekulle antaman kuolemantuomion esimerkiksi oikeussalissa”, Kupari toteaa.

Koska vaatimukset olivat tiukat, penitentiariaattiin tulleissa anomuksissa yleensä kaunisteltiin ja vähäteltiin kirkonmiesten roolia. Papin aiheuttama kuolema kuitattiin usein ”kuten Herra halusi” -tyyppisillä sanamuodoilla. Ihmisen kuolemasta saatettiin kertoa esimerkiksi näin:

”Kuten Herra halusi, maksoi velkansa luonnolle. Astui kaikkien lihallisten polulle.”