Tilanteen kiusallisuus jäi psykoterapeutti Emilia Kujalan mieleen.

Hänet oli joitain vuosia sitten kutsuttu luennoijaksi erään työpaikan kehittämispäivään.  Tunnelma yleisössä oli kireä, ja työntekijät vaikuttivat kuormittuneilta.

Kujala aisti, että hänet oli tilattu ratkomaan työhyvinvoinnin ongelmia, joita ei yhdellä puheenvuorolla ratkaistaisi. 

Hän ohjasi työntekijöille stressiä helpottavan hengitysharjoituksen, mutta tunsi itsensä huijariksi. Jos työolot eivät olleet kunnossa, ne eivät hengittämällä muuksi muuttuisi. 

Esiintymisen jälkeen Kujala päätti lopettaa työhyvinvointiluentojen pitämisen. Päätöksessä oli helppo pysyä, sillä ensin tuli maailmanlaajuinen pandemia ja sitten Kujala jäi vanhempainvapaalle.

Kun Kujala vielä koronarajoitusten päätyttyäkin kieltäytyi puhujakeikoista, eräs kollega piti hänelle puhuttelun. 

Tämä huomautti, että joku muu kyllä ottaa vastaan keikat, joista Kujala kieltäytyy. Eikö hänen mieluummin kannattaisi tarttua tarjouksiin mutta puhua luennoillaan työelämän epäkohdista?

Niin Kujala alkoi tehdä.

Ei se silti ollut ratkaiseva oivallus tai mullistava käänne urallani, hän kirjoittaa tuoreessa Storytel-kirjapalvelun julkaisemassa pamfletissaan Suuri self help -huijaus, jossa hän kuvaa muutaman vuoden takaisia tapahtumia.

Hän nimittäin vastustaa huomiotalouden tapaa kuvata ihmiselämää käännekohtina ja suurina valaistumisen hetkinä, jollaisilla self helpiä myydään. 

Niissä tarinoissa ihminen on kamppaillut vuosia vaikkapa unettomuuden, ylipainon tai ahdistuksen kanssa. 

Sitten hän löytää sen jonkin: jättää ruokavaliostaan hiilihydraatit tai alkaa meditoida puoli tuntia päivittäin, ja kas, elämää varjostaneet ongelmat väistyvät.

Kujalan mukaan nämä tarinat johtavat meitä harhaan.

Termi self help tuo mieleen amerikkalaiset opaskirjat, mutta Kujala viittaa sillä kaikenlaiseen sisältöön, jonka tarkoituksena on auttaa ihmisiä ratkomaan arjen ongelmiaan: podcasteihin, somevideoihin ja hyvinvointijournalismiin, jollaista Helsingin Sanomatkin julkaisee.

Kun Kujala väittää, että self help on huijausta, hän ei tarkoita sitä, että self helpin tekijät antaisivat surkeita vinkkejä tai johtaisivat ihmisiä tahallaan harhaan. 

Self help -kategoriaan toki kuuluu tieteenvastaista huuhaatakin, mutta myös niin sanottua science helpiä, jossa annetaan tutkimusnäyttöön perustuvia vinkkejä. 

Neuvot voivat olla oikein päteviä, kukapa nyt kiistäisi vaikkapa liikunnan harrastamisen tärkeyttä.

Kujalan mukaan self helpin ongelma eivät ole niinkään vinkit vaan yltiöoptimistinen maailmankuva. Se antaa ymmärtää, että kunhan vain tarpeeksi yrittää, ongelmat ratkeavat ja murheet väistyvät.

Kujalan mielestä väite ei ole totta.

Kujala uskoo, että ihmisille luvataan suuria, koska se myy. Kujalan edellisen kirjan nimi kuului Suorittajan mieli – vapaudu ylikontrollista. Nimen loppuosa oli kustantamon ehdotus, johon Kujala myöntyi, vaikka hänen mielestään se lupasi liikaa.

”Kirjan otsikossa luvataan vapautumista, mutta kerron jo melkein toisella sivulla, että ylikontrolli on ilmiö, josta ei voi vapautua.”

Kujalaa häiritsee self helpin myymä fantasia, jossa vaikeuksista edetään voittoon ja valaistumiseen.

Oikeassa elämässä sitä kuuluisaa onnellista loppua saa jahdata loputtomiin, sillä kun yksi ongelma on ratkaistu, tilalle tulee kaikella todennäköisyydellä jokin toinen. 

Kujalan tarkoitus ei ole lannistaa tai sanoa, ettei kannata edes yrittää. Totta kai ongelmia kannattaa ratkoa ja unelmia tavoitella.

Kujalan mielestä olisi kuitenkin tärkeää hyväksyä, että kaikkeen ei voi vaikuttaa eikä kaikki ole vain itsestä kiinni.

Loputon usko omiin vaikutus­mahdollisuuksiin voi pahimmillaan kääntyä itseään vastaan. 

Kujala on esimerkiksi kärsinyt lapsesta asti univaikeuksista. Psykoterapiaopintojensa aikaan Kujala sai univajeesta tarpeekseen ja päätti ”ottaa unettomuudesta niskalenkin”. 

Hän alkoi noudattaa pilkuntarkasti kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan perustuvaa unettomuuden hoito-ohjelmaa.

Unettomuus kuitenkin jatkui. Lopulta Kujala varasi ajan unettomuuteen erikoistuneelle psykoterapeutille. Kujala esitteli tälle unipäiväkirjojaan, joihin hän oli merkinnyt muun muassa nukkumaanmeno- ja heräämisaikansa.

”Hän katsoi minua ja katsoi päiväkirjojani ja sanoi, että sinä et tee näillä yhtään mitään.”

Yliyrittäminen oli vain ruokkinut valvomisen kierrettä.

Kujalan kuvaama kierre on hänen mielestään yksi self helpin kuluttamisen riskeistä. Pahimmassa tapauksessa ihminen käyttää valtavasti aikaa ja rahaa yrittäessään löytää ongelmaansa ratkaisun, mutta lopputuloksena onkin epäonnistumisen kokemus.

Ilmiö näkyy myös Kujalan vastaanotolla. Toisinaan hänen psykoterapia-asiakkaansa ovat pettyneet, kun heille on valjennut, ettei terapia aina poistakaan heidän ongelmiaan, tekivät he terapeutin antamat tehtävät miten tunnollisesti tahansa.

Kujalan mielestä on hyvä ymmärtää, että elämään kuuluu kärsimystä.

Siksi hänestä on usein rakentavampaa opetella tulemaan toimeen vaikkapa ahdistuksen tai uniongelmien kanssa kuin pyrkiä pääsemään niistä eroon.

Sama pätee masennukseen, josta Kujala itsekin kärsii. Kujalalla todettiin masennus ensi kertaa jo teini-iässä, ja sairaus on sittemmin aaltoillut. 

Pari vuotta sitten, pian lapsen syntymän jälkeen, masennus syventyi niin, että Kujala huomasi ajattelevansa itsetuhoisia ajatuksia. Synkin vaihe väistyi, mutta vaikeaa vaihetta ei seurannut voitto, ihmeparantuminen masennuksen otteesta.

Päin vastoin, tänä syksynä Kujala on kertonut Instagramissaan havainneensa masennuksen uusiutumiseen viittaavia merkkejä.

Masennus on hyvä esimerkki siitä, että elämä ei useinkaan noudata self helpistä tuttua vaikeuksista voittoon -kaavaa.

Iso osa masentuneista nimittäin sairastuu tutkimusten mukaan uudestaan.

”Masennus on samalla lailla krooninen sairaus kuin vaikkapa diabetes”, Kujala huomauttaa.

Jos lukee toistuvasti vain onnellisesti päättyviä selviytymistarinoita, saattaa pettyä tai syyttää itseään, kun yhtä masennusjaksoa seuraa toinen.

Sama pätee moniin muihinkin vaivoihin. Unettomuus tai ahdistus saattaa helpottaa ja palata sitten takaisin. 

Valheellisen optimismin lisäksi Kujala näkee self helpissä muitakin ongelmia. Yksi niistä on kehotus ratkoa yhteiskunnallisia ongelmia yksilötasolla.

Self help pyrkii ensisijaisesti muuttamaan yksilöä, vaikka Kujalan mielestä muuttaa pitäisi maailmaa.

Juuri tämä ajatus Kujalaa vaivasi silloin, kun hänet ennen pandemiaa kutsuttiin luennoimaan työhyvinvoinnista. Jos ihmiset uupuvat kohtuuttomien tuottavuusodotusten alle, ongelma ei poistu kahden minuutin hengitystauoilla.

Kujala vertaa työelämää portaikkoon, jossa ihmiset kaatuvat, koska portaikko on hajonnut.

”Jos meillä olisi julkisessa tilassa portaat, jotka olisivat rikki ja joissa joka neljäs kaatuisi tai vähintään kompuroisi, niin olisiko meidän ratkaisu se, että lähetetään nämä kaikki ihmiset päivystykseen ja fysioterapiaan?” 

Hänen mielestään ihmisten sijaan pitäisi korjata portaita.

Samasta syystä Kujala ei jaa usein toisteltua näkemystä, jonka mukaan Suomeen tarvitaan lisää terapeutteja. Hänen mielestään pitäisi muuttaa yhteiskuntaa, joka saa ihmiset uupumaan, ahdistumaan ja masentumaan. 

Eihän ratkaisu kaatumisia aiheuttaviin portaisiinkaan olisi palkata lisää lääkäreitä.

”Syyt siihen pahoinvointiin ovat toisaalla, ja on aika pelottavakin kuva meidän yhteiskunnasta, että yhtäkkiä kaikki tarvitsevat terapiaa.”

Mitä mielenterveyskriisille pitäisi sitten tehdä? Kujala ei edes yritä tarjota monimutkaisiin ongelmiin yksinkertaisia ratkaisuja. 

Kuvainnollisten portaiden korjaaminen on hänen mielestään ensisijaisesti poliittinen kysymys,  johon tavallinen ihminen voi pyrkiä vaikuttamaan ainakin yhdellä tavalla: äänestämällä.

Lisäksi hän kannustaa ihmisiä kapinoimaan yhdessä loputonta itsensä kehittämistä vastaan.

Vaikka Kujala on kirjoittanut self helpiä kritisoivan kirjan, oikeastaan hän on itsekin hyötynyt vastikään neuvosta, jota voisi kutsua self help -henkiseksi.

Kujala oli jokin aikaa sitten tunnemyrskyn keskellä, ja hän kysyi psykotera­peuttiystävältään neuvoa. Tämä kysyi, miten Kujala käsittelisi samanlaista tilannetta asiakkaansa kanssa.

”Kysyin itseltäni kysymyksen, jota käytetään hyväksymis- ja omistautumisterapiassa: jos tämä paha olo ei menisi pois, miten eläisin sen kanssa?” 

Kujala lakkasi taistelemasta ahdistustaan vastaan, ja sen ote alkoi hellittää. 

Mutta koska Kujala ajattelee yksinkertaisista vinkeistä kuten ajattelee, hän kiirehtii jatkamaan, ettei tämäkään oivallus ole hänen elämänsä suuri käänne. On todennäköistä, että jossain vaiheessa hän huomaa jälleen kamppailevansa samojen kysymysten kanssa.

”En halua, että tästä kirjoitetaan simsalabim-tarina, koska en usko sellaisiin narratiiveihin.”