Olin tukevassa humalassa, mutta muistan silti elävästi, miten keltainen taksi nousi mutkaista maalaistietä kohti boutique-hotellin pihaa. Rankkasade ropisi auton ikkunoihin, ja etupenkillä kuski rupatteli intialaisella korostuksella. Sateen äänet yhdistettynä kuskin puhetapaan loivat autoon taianomaisen tunnelman.

Oli syksy 2011, lento Helsingistä New Yorkiin oli laskeutunut myöhään illalla ja kolmen tunnin taksimatka Woodstockiin oli alkanut terminaalin pihasta illan vaihduttua yöksi.

Istuin taksissa Lapko-yhtyeen bändikavereideni kanssa. Olimme matkalla Woodstockiin äänittämään uutta levyämme. Lentomatkan aikana olin ehtinyt nauttia reilusti yli kymmenen annosta alkoholia ja tunsin oloni kuolemattomaksi.

Kun taksi pysähtyi hotellin pihaan, nousin takapenkiltä ja ilma Woodstockin yössä oli romanttisen raskas. Auton valoissa eteemme ilmestyi alusvaatteisillaan kaksi iloista, tuntematonta nuorta naista, jotka kutsuivat meidät uimaan.

Juotu viina tuntui suhinana korvissa, ja lukemattomien muiden iltojen tapaan tuona pimeänä hetkenä kaikki yksinkertaisesti toimi.

Kunnes ei enää toiminut.

Olen 41-vuotias lähestulkoon heteromies, ammatiltani valokuvaaja ja rocktähti, kummassakin jossain määrin tunnustettu myös Suomen rajojen ulkopuolella, ja viimeiset kolme vuotta olen elänyt täysraittiina. Jätin kertaheitolla kaikki päihdyttävät aineet, mutta ennen kaikkea alkoholin.

Vartuin Harjavallassa. Vahvimpia lapsuusmuistojani on se, kun isäni kävelee hymyillen perjantai-iltapäivän auringossa töistä kotiin pienelle punaiselle omakotitalollemme johtavaa nurmipolkua pitkin.

Opin tunnistamaan jo kaukaa, milloin hän kantoi päihtymisen näkymätöntä Pandoran lipasta sisällään, kuin arvokkainta lahjaa. Samalla opin, että on olemassa jotakin paljon jännittävämpää kuin rauhallinen viikonloppu perheen parissa.

Minusta kasvoi lapsi, joka mietti elämän suuria kysymyksiä. Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Huomaanko, jos tulen hulluksi? Miksi heräilevään seksuaalisuuteen sekoittuu syyllisyyttä?

Kun ikätoverini teini-iässä katsoivat James Bond -elokuvia, minä janosin jotain muuta. Kärsin kroonisesta miellyttämisen halusta ja kammosin auktoriteetteja. Viihdyin kouluaikani tupakkapaikalla ja lukion lopetin ensimmäisen vuoden jälkeen, koska opiskelu tuntui teennäiseltä. Mieluisin ajanviettotapani oli rullalautailu kavereiden kanssa Outokummun tehtaiden ja suuren mielisairaalan takamailla.

Olin alle 15-vuotias, kun perustimme ystävieni kanssa bändimme Lapkon. Haaveilimme pääsystä musiikkilehtien kansiin ja keikoista ulkomailla, ja olin parikymppinen, kun sen kaiken saimme.

Bändimme oli trio, mutta alusta asti sillä oli myös neljäs jäsen – alkoholi.

Olimme lahjakkaita nuoria miehiä, jotka soittohommien ohessa kävelivät puolihuolimattomasti sisään maamme arvostetuimpiin taidekouluihin ja lopettivat ne kesken. Samalla yksisilmäisellä välittömyydellä omaksuimme myös rock-ympyröissä vakiintuneen tavan, jossa osa palkasta maksetaan alkoholina.

Tuntui komealta istua levy-yhtiön kiiltävässä konttorissa ennen kiertueita ja listata, montako pulloa punaista ja valkoista, kuinka vanhaa viskiä ja mitä tuontiolutta tällä kertaa pyydetään tarjoiltavaksi viileänä ennen työpäivää.

Kun bändimme alkoi herättää kiinnostusta kansainvälisesti, heittäydyin ihan tosissani sekoilun maailmaan ja huomasin olevani juhliin aina lämpimästi tervetullut, varsinainen kunniavieras. Jo vähän alle kolmekymppisenä keikoista tuli minulle sivuseikka: tietenkin Tokiossa oli hauska soittaa, mutta kaupungin legendaarisessa Shibuyan risteyksessä koettu vahva päihtymys alkoi kiinnostaa koko ajan enemmän.

Rocktähteyden ansiosta sain herkässä aikuisuuden alkuvaiheessa osakseni runsaasti huomiota, jopa ihailua. Sain usein kuulla, että liikehdintäni lavalla oli seksikästä, ja tiedän tarkkaan, miltä esineellistäminen tuntuu. Siinä elämänvaiheessa se tuntui vain ja ainoastaan hyvältä.

Ihailu hiveli egoa. Kaikki katsoivat minua – minua, joka olen lapsesta asti punastunut helposti ja pelännyt kiihtyessäni avata suuni, koska kiihtymys saa ääneni värisemään. Paniikkihäiriö­diagnoosin sain 15 vuotta sitten, vaikka ensimmäiset kohtaukseni kärsin jo kymmenvuotiaana. Sen aikaisissa tutkimuksissa syyksi arveltiin sokeritautia.

Esiintyessä, muutamien alkoholiannosten jälkeen, kaikki tuo unohtui ja tuuli oli myötäinen. Osasin olla aito, liike ja ääni tulivat annettuina.

Hieman yli parikymppisenä olin osakeyhtiömuotoisen bändimme toimitusjohtaja. Sain käytettyä aamupäivät helposti kulukuittien ja muiden juoksevien asioiden hoitamiseen. Kiertuehenkilökunnan palkat maksettiin ajallaan, minkä jälkeen käynti kantakuppilassa tuntuikin jo ansaitulta. Tuttu tiskinpääty baarimikkoineen toivotti lämpimästi tervetulleeksi.

Ymmärsin pian, että alkoholi on parhaimmillaan korjatessaan omia jälkiään. Päivän ensimmäinen paranteleva annos laskee olalle lämmittävän viltin ja kolmannen jälkeen huomaakin jo soittelevansa puolitutuille uusista työprojekteista. Hommat luistavat.  Sen aikaisessa työyhteisössäni kukaan ei nähnyt tilanteessa mitään tavallisuudesta poikkeavaa, saati hälyttävää.

Näin kului vuosikymmen.

Minulla ei ole mitään syytä kierrellä asiaa: alkoholi on antanut minulle valtavan paljon.

Suurimpaan osaan puhelimeeni tallentamistani nimistä olen tutustunut päihdyttävän aineen alaisena. Tavatessamme olemme hetken olleet kuin kaksi toisilleen tuntematonta lasta: silmäkulmassa vilahtava epävarma, kokeileva hymy, hiljainen hyväksyntä ja sitä seuraava aseistariisuva kehonkieli.

Kun olemme suorittaneet pyhän tutustumisriittimme, olemme jatkaneet yhdessä hetken matkaa elämän polkua vierekkäin. Uskon, että ilman päihteitä suuri osa näistä ainutlaatuisista ihmissuhteista olisi jäänyt syntymättä.

Ilman päihteitä ei myöskään olisi syntynyt yli sataa levytettyä kappaletta, kansainvälisiä mainosprojekteja, dokumentteja ja taidenäyttelyitä. Olen esiintynyt, säveltänyt, sanoittanut, sovittanut, käsikirjoittanut, kuvannut ja ohjannut humalassa, ja jälki on ollut priimaa. Luovuus ei kuki kaaoksessa, se syntyy siellä. Tämä unohdetaan nykyajan kunnollisuuden ikeessä.

Humalaisen hurmion hetkinä tunsin kuuluvani valittuihin. Olin ylivertainen, mutta samalla antamassa itseni pois.

Muutaman vuoden ajan ennen raitistumistani rakensin kalenterini täysin juomisen ympärille. Olen suorittajaluonne, eikä päivittäinen työaikani ole koskaan jäänyt alle kahdeksaan tuntiin, vaikka aloittaisin hommat vasta lounasaikaan – paitsi krapulassa.

Hiljalleen palautuminen kovasta juomisesta alkoi venyä parista päivästä viikkoon. Krapulan akuutissa vaiheessa näkökentän reunoilla sirisi. Tuntui, kun olisin tullut pahasti taklatuksi.

Maailman paino asettui rinnan päälle kuin lyijyinen lankakerä. Pahinta oli tunne, etten päässyt kehostani pakoon, ja samaan aikaan tiesin piinan kestävän päiväkausia. Liikunta on aina ollut henkireikäni, mutta noina hetkinä pelkkä lyhyt lenkki koiran kanssa tuntui mahdottomalta.

En koskaan käyttäytynyt humalassa aggressiivisesti, mutta puolisoni ja ystävien puheista ymmärsin, että käytökseni oli boheemissakin mittakaavassa hälyttävää ja riskialtista.

Yhä useammin halusin kytkeä itseni pois päältä.

Syksyllä 2019 istuin autossa parkkihallissa ja näin tuntemattoman lauttasaarelaisen perheen pakkaamassa viikonloppuostoksiaan valkoiseen citymaasturiin. Halusin oksentaa. Ohut, opeteltu onnellisuus kuvotti. Podin sanoinkuvaamatonta vihaa kaikkea keskiluokkaista, keski-ikäistä keskinkertaisuutta kohtaan.

Vihani antoi hyvän syyn marssia baariin, päihtyvien kasarmille muiden sammuvien sotilaiden sekaan.

Olin juuri kuullut ison kuvausprojektin peruuntumisesta Yhdysvalloissa, mutta en ollut pettynyt. Päinvastoin huomasinkin olevani helpottunut. Olin pelännyt lähteä reissuun ja selitin asiaa itselleni sillä, että viihdyin kotona.

Oikeasti halusin vain juoda, ja liian suuret haasteet häiritsivät pyhää rituaaliani.

Istuin talvitakissani väsähtäneessä lähibaarissa. Tukeuduin korjaavaan tuoppiin kuin tuttipulloon ja tarkkailin sydäntäni peläten sen jokaisen muljauksen jäävän viimeiseksi. Huuhtelin vessan aina tarkasti lähtiessäni. Pelkäsin kuollakseni jälkeeni jättämää, viemäriin pakenevaa verta.

15. joulukuuta 2019 havahduin aamuhämärässä suihkun lattialta yltä päältä oksennuksessa. Muistin yöllisen väläyksen edellisen vuorokauden juhlista. Seisoin räntäsateessa ilman paitaa. Sisällä taksissa selviteltiin sotkujani.

Jälkeenpäin kumppanini kertoi minun toistelleen mantraa: ”Mä en oo tällainen, mä en oo tällainen, mä en oo tällainen.”

Oli pakko valita, ja valitsin päihteettömyyden.

Valinta ei ollut helppo, ja kyseenalaistan sen joka ikinen päivä – kyseenalaistan, vaikka toinen vaihtoehto olisi ollut vääjäämätön tuho. Mietin kroonisesti jatkoja, joista jään paitsi. Mietin hukattuja mahdollisuuksia. Kaikkea sitä jännittävää, mitä en osaa edes kaivata.

Mietin, vaikka en koe ajautuneeni sosiaalisesti eristyksiin päihteiden käytön lopettamisen jälkeen. Viihdyn ihmisten parissa ja suhtaudun tapaamisiin ja erilaisiin tilaisuuksiin aikuisten leikkinä. Mutta inspiroituneesti kimpoilevia, pidäkkeettömiä dialogeja on nykyään vähemmän. Tilanteet, joissa pienen tunnustelun jälkeen avataan henkinen ylänappi, ovat loistaneet poissaolollaan. Niihin tarvitaan päihteitä.

Siksi uskonkin, että samalla kun moni suomalainen hehkuttaa julkisesti lopettaneensa alkoholinkäytön, uudet huumaavat aineet kasvattavat suosiotaan. Oman kokemukseni mukaan niiden käyttö kulttuurialalla on ollut täydessä käynnissä jo ainakin vuosikymmenen, ja hiljaa ne ovat levittäytyneet työpaikoille ja kaikkialle, missä ihmiset haluavat hurmata toisiaan.

Toisin kuin modernimmat päihteet, alkoholi on siinä mielessä tasa-arvoinen ja reilu masenne, että sen ongelmakäyttö näkyy ja kuuluu. Uskon, että haudomme parhaillaan uutta päihdeongelma­pommia, jonka räjähtäminen on vain ajan kysymys. Toistaiseksi näemme sen, mitä haluamme: raittiuden ylistämisen, josta iloitessamme suljemme silmämme muulta.

Välillä ikävöin kaikkea sitä positiivisen epämääräisyyden mössöä, jonka alkoholi elämääni toi.

Ikävöin nousuhumalan kauneutta, krapulan raastavaa rumuutta, haltioitumisen tunnetta, pelottavan sattumanvaraisia hetkiä ja orgastista inspiroitumista. Ikävän vuoksi juoksen nykyään 200 kilometriä kuukaudessa, otan kylmiä suihkuja, nostan penkistä sata kiloa ja luen klassikoita. Ne auttavat tuntemaan äärimmäisesti, kurkottamaan sinne, minne alkoholi minut aikaisemmin vei.

Toisaalta olen tehnyt viimeisten kolmen vuoden aikana elämäni laadukkaimmat luovat projektini. Ystävyyssuhteeni ovat aitoja, ja pyrin sanomaan niissä myös ääneen asioita, joita ei haluta kuulla. Parisuhteeni on taas tasa-arvoinen, ja sitä leimaa luottamus.

Luovuin taannoin untani analysoivasta älysormuksesta huomatessani, että nukun hyvin ja herään pirteänä – en tarvitse sen toteamiseen laitetta. Uskallan katsoa elämää syvälle silmiin ja pidän vilpittömästi tyypistä, joka vastaa puhelimeen äänelläni. Sisäänhengitys assosioituu lämpimäksi tunteeksi.

Olen onnistunut piirtämään janan syntymästäni tähän päivään, ja vilpitön kiitos siitä kuuluu päihteille. Mutta nykyään pitelen kynää yksin.

Lue lisää: Parhaita timantti­juttuja: Alkoholi vaikuttaa ihmisiin eri tavoin, ja tietyn­tyylinen käytös voi kieliä ongelmasta

Lue lisää: ”Nollaamisen hyvät puolet painavat huonoja enemmän” – Lotta, Laura ja Kalle irtautuvat arjesta alkoholilla, liikunnalla ja seksillä

Lue lisää: Jos nuorella on puhelimessaan tietyt sovellukset, vanhemman hälytyskellojen pitäisi soida