Sodanjälkeisessä 1960- ja -70-luvun Suomessa podettiin kotihäpeää. Ilmiötä ei tunnettu vielä sillä nimellä, mutta sitä se käytännössä oli.

”Oli ihmisiä, jotka inhosivat vanhoja talojaan. Ne edustivat heille köyhyyttä ja surkeutta, ja ne piti hävittää ja saada nykyaika ja tasakatto tilalle”, Panu Kaila kuvailee.

Oli käynnissä asumisen suuri muutos. Oltiin siirtymässä käsityövaltaisesta rakentamisesta teolliseen rakentamiseen, ja vanhaa purettiin uuden tieltä.

Panu Kaila syntyi juuri ennen sotaa vuonna 1939, ja hän joutui jättämään pienenä taakseen monta kotia.

”Neljään kertaan lähdettiin evakkoon. Aina lähdettiin, eikä koskaan tultu takaisin. Minulle jäi varmasti kaipuu menneisiin lapsuuden maailmoihin, vanhaan Viipuriin.”

Muistoihin jäivät lapsuuden tunnelmat rakennuksissa, jotka olisivat nyt vanhoja, jos ne olisivat kaikki vielä pystyssä. 

Yksi niistä oli Vääksyssä sijaitseva Ritvala, kolmikerroksinen puuhuvila, jossa perhe vietti kesiä muiden perheiden kanssa.

”Se oli kesän ihmemaa, jossa meitä oli useampi samanikäinen lapsi.”

Käynnit Ritvalassa jäivät lapsuuteen, ja talo vaihtoi omistajaa. Lopulta Ritvala palasi Kailan elämään yllättävällä tavalla.

Nuorena arkkitehtiopiskelijana Kaila oli ensimmäisenä opiskelukesänään töissä arkkitehtitoimistossa ja sai tehtäväkseen suunnitella erääseen pihapiiriin mattotelineen ja lipputangon.

”En käynyt edes paikalla, mutta minulle selvisi, että paikka oli Ritvala.”

Yksityinen omistaja oli testamentannut talon Pelastakaa lapset ry:lle. Yhdistys oli purkanut kesähuvilan ja rakentanut tontille lasten kesäsiirtolaksi paremmin soveltuvan rakennuksen. 

Kyllähän Kaila sen ymmärsi. Ei kolmikerroksiseen puutaloon lasten lomanviettopaikkaa perusteta, eihän se olisi ollut paloturvallinenkaan. Mutta pettymys on silminnähtävä vielä 60 vuotta myöhemmin.

”Kyllä se riipoo vieläkin”, hän myöntää.

”Kun ajamme ohi, näen autosta lituskan talon, mutta en voi mennä katsomaan, onko minun lipputankoni vielä siellä pihalla.” 

Niin pahalta huvilan hävittäminen tuntuu edelleen.

Nyt Panu Kaila miettii, miten paljon rakkaan talon purkaminen vaikutti nuoreen opiskelijaan. Silloinko häneen iskostui, että tällaiseen hän ei ainakaan haluaisi osallistua?

84-vuotias Panu Kaila on Suomen tunnetuin perinnerakentamisen puolestapuhuja ja neuvonantaja, jota kutsutaan myös talotohtoriksi. 

Nimitys tulee hänen järkälemäisestä tietoteoksestaan Talotohtori – Rakentamisen pikkujättiläinen, joka on eräänlainen rakennusten lääkärikirja. Se ilmestyi vuonna 1997.

Ennen kirjan julkaisua Kaila oli kerännyt vuosikymmenten työkokemuksen arkkitehtinä, Museoviraston korjaustoiminnan neuvojana ja opettajana.

Syntyi ymmärrys siitä, miten vanhoista rakennuksista voisi pitää vanhaa kunnioittaen niin hyvää huolta, että ne pysyvät kunnossa tulevatkin vuosikymmenet. Sitä tiedotustyötä Kaila on jatkanut kirjoittamalla lisää teoksia ja kolumneja ja osallistumalla tilaisuuksiin, joissa jaetaan tietoa rakentamisesta ja kunnostamisesta.

Panu Kaila on paljon siteerattu asiantuntija, jonka nimi mainitaan tiheään vaikkapa sosiaalisen median vanhoja taloja koskevissa keskusteluissa. Jos joku perinnerakentamisesta kyselevä ei ole vielä löytänyt Kailan teosten äärelle, häntä neuvotaan tutustumaan niihin pikimmiten.

Talotohtoria myydään edelleen muutaman sadan kappaleen tasaista vuositahtia. 

Kirjan pitkään muhinut jatko-osa, Talotohtorin rakenneopas, ilmestyi vuonna 2022. Sekin on tuhti 600-sivuinen teos, joka ei ole pelkästään opas, vaan se sisältää myös paljon rakentamisen historiaa, filosofiaa ja kirjoittajan omakohtaisia muistelmia.

Internetin syövereistä löytyy toki soraääniäkin. Kailaa on moitittu keskustelupalstoilla poppaukoksi, huuhaa-tyypiksi ja kaheliksi yhden asian hokijaksi. Perusteita nimittelijät eivät useinkaan tule kertoneeksi, mutta syyn voi lukea rivien välistä: he kuuluvat siihen toiseen klaaniin.

Kailan klaani on perinnerakentajain klaani. Kailan lähtökohta on siinä, että perinnerakentaminen tuotti jo aikoinaan kestäviä, homeettomia taloja, jotka voivat hyvin ja joiden asukkaat voivat hyvin. Toisen klaanin mielestä perinnerakentamisen opeista on päästävä eteenpäin kohti nykyaikaisempia ratkaisuja.

Yksi perinteisen rakennustavan valtti on seinärakenne, jossa vesi saa liikkua seinärakenteen läpi niin nestemäisessä kuin kaasumaisessa muodossa. Talon sanotaan tällöin hengittävän. 

”Tällainen rakenne pystyy kastumaan ja kuivumaan vaikkapa sateen jälkeen”, Kaila selittää.

Hengittävässä rakenteessa ei ole kastepistettä, jossa höyry tiivistyy pisaroiksi. Puu pystyy keräämään suuren määrän vesimolekyylejä, jotka eivät pääse kasautumaan ja tiivistymään nesteeksi. 

Tämä perinteinen tekotapa muuttui, kun muovi tuli mukaan rakennuskuvioihin. Seiniin alettiin rakentaa höyrysulkuja, jotta vesi ei kulje rakenteissa edes höyrymäisessä muodossa. Monet nykymateriaalit tarvitsevatkin tällaisen sulun, koska ne eivät kestäisi homehtumatta sisäilman kosteutta toisin kuin vaikkapa perinnerakennuksissa suosittu hirsi yleensä kestää. 

Kaila huomauttaa, että nykyään myydään muun muassa hengittäväksi markkinoituja muovimaaleja, jotka läpäisevät höyryä, mutta eivät vettä. Ne eivät vastaa hänen ajatustaan hengittävyydestä. 

Kailan vinkkelistä ei ole tarpeen heittää roskakoriin hyväksi todettuja perinneoppeja, kun on nähty, miten paljon homeongelmia muovit ja esimerkiksi mineraalivillat ja lateksimaali ovat tuoneet rakennuksiin.

Nykyisin omaksutuista ratkaisuista Kaila kyseenalaistaa myös muun muassa koneellisen ilmanvaihdon ja salaojittamisen vain varmuuden varalta silloin kun se on turhaa. Tontin maaperä voi vaikkapa olla sellainen, että kallista ojitusta ei tarvittaisi. Jokainen projekti kannattaa hänestä ratkaista sen olosuhteiden mukaisesti, ei yksisilmäisesti suosituksia tuijottaen.

Jo uran alkuvaiheessa hänelle valkeni tärkeä missio:

”Täytyi todistaa, miten hyviä vanhat talot ovat. Ja nyt on hämmästyttävää, miten paljon parempia ne ovat kuin uudet.”

Siksi Kaila iloitsee, että nykyrakentajat ovat löytäneet uudestaan luonnonmateriaalit, joiden avulla talot voivat voida paremmin. Hänen oma elämäntyönsä kietoutuukin hyvin pitkälti materiaalien tuntemukseen.

Kaila kertoo, että kerran jollain luennolla muuan lääninarkkitehti puuttui Kailan punamaalioppeihin ja väitti Kailan puhuvan palturia. Miehet löivät vetoa, kestääkö punamaali seinässä. 

”Kymmenen vuoden päästä hän palasi asiaan ja totesi, että maali on pysynyt hyvin. Voitin vedosta viskipullon”, Kaila kertoo ja virnistää.

Karkeasti jakaen toisessa klaanissa ovat siis ne, joiden mielestä riittää, että seuraa rakennusmääräyksiä ja ostaa rautakaupasta tarkoitukseen tarkoitetun maalipurkin sen kummempia syynäämättä.

Kuului kumman ajatustavan suosijoihin hyvänsä, mielensä pahoittamisen vaara on ilmeinen rakennusmaailmassa, jossa monilla on eriäviä mielipiteitä oikeasta tekotavasta. Aiheeseen liittyy valtavasti tunteita.

Niin kuin koteihin ylipäänsä. Kuten se kotihäpeä. Se on sitä, kun kodit koetaan niin sotkuisiksi ja tyylittömiksi, ettei haluta kutsua ketään kylään. 

Juuri nyt voi olla ilmoilla muunkinlaista asumiseen liittyvää häpeää. Ehkä pandemian asuntobuumin aikaan ostettiin taloja, joita ei olekaan jaksettu ja ehditty laittaa Instagram-kelpoiseen kuntoon. 

Kaila syyttää mainoksia: ne saavat ihmisen kuvittelemaan, että kotien tulisi olla tietynlaisia, ja trendit kasvattavat remonttilistaa.

Hänellä on kuitenkin vinkki, joka voi auttaa asujaa kiintymään kotiinsa tai taloonsa: hoida sitä itse ja mielellään omin käsin. 

Mitä enemmän asukas puuhailee kotonaan, sitä tutummaksi se tulee: ”siinä alkaa kaikua muistoja, se muuttuu vähitellen kuin ystäväksi tai rakkaaksi, ja sen vuoksi puuhailusta tulee entistä miellyttävämpää”, Kaila kirjoittaa Talotohtorin rakenneoppaassa.

Oman käden jälkien näkeminen tuo tekijälleen tyydytystä ja ”vahvistaa minuutta”.

Kaila myös kannustaa unohtamaan voivottelun keskeneräisyyden ja tekemättömien töiden äärellä. 

Kannattaa pikemminkin ajatella, että ”tuokin tarjoaa vielä pitkään mukavaa tekemistä, valmistuu jouluksi mutta en sano minä vuonna, jännittävää nähdä miten se sitten minulle hymyilee”.

Hän peräänkuuluttaa malttia. Jos on hankkinut uuden kodin, sen kanssa kannattaa mahdollisuuksien mukaan elellä useampi vuosi tietääkseen, mitä se tarvitsee. 

Maltti kantaa harkitumpaa hedelmää kuin jos masinoi jättiläisremontin heti kynnyksen yli astuttuaan silloin, kun se ei ole asuinkelpoisuuden takia välttämätöntä. 

Tällainen puhe voi olla lohdullista kuultavaa ihmiselle, joka on kerännyt itselleen pitkän to do -listan ja potee syyllisyyttä tehottomuudestaan. Kuin terapiaa. 

Panu Kaila onkin paitsi kävelevä tietopankki myös eräänlainen taloterapeutti, jonka lempeä suhtautuminen itse tekemiseen voi kannustaa kodinomistajaa käsitöiden pariin. Kaikenlaista voi opetella itse, jos haluaa. Kaila vaalii vanhaa kliseetä: tekemällä oppii.

”Ei mistään hyvää saa, jos ei tee ja pura. Täytyy olla valmis purkamaan ja tekemään uudestaan. Kun olet kerran tehnyt jotain, tiedät, miten se olisi pitänyt tehdä.”

Kaila sanoo, että tällaista hänen oma toimintansakin on edelleen. Kädentaitoja hän pääsee harjoittamaan etenkin Pohjois-Pohjanmaalla hänen ja hänen puolisonsa Arietta Kailan kakkoskodissa, joka on vanha kauppiaan talo. Tilan vanhimmat osat ovat 1700-luvulta. Kailat ovat korjanneet taloa nyt toistakymmentä vuotta.

Vanhoissa taloissa itse tekemisen mahdollisuuksia vielä on.

”Mutta mitä ihminen osaa nykykerrostalossa itse tehdä?” Kaila kysyy.

Ja vaikka osaisikin, taloyhtiöt voivat vaatia osakasta palkkaamaan tekijät sellaisiin töihin, jotka pientaloasuja voi tehdä itse.

Jos usko omiin taitoihin ei riitä, talonomistaja voi onneksi ostaa apua kodin kunnostamiseen ammattilaisilta, kuten puusepiltä, muurareilta ja maalareilta. 

Tällaisia kädentaitajia Kaila arvostaa suunnattomasti, ja heidän työtään seuraamalla hänkin on omaksunut suuren osan siitä tietotaidosta, jota nyt jakelee eteenpäin. Paljon tietoa on kertynyt myös verkostoitumalla kansainvälisten asiantuntijoiden kanssa.

Kailan mielestä yksi isoimmista virheistä, joita kodinomistaja voi tehdä, on käynnistää suuri mutta turha remontti, joka tuhoaa vanhan ja kauniin. 

Tällaisiin saattaa antaa yllykkeitä kuntotarkastus, joka listaa armotta rakennuksen viat ja puutteet. Aina ne viat ja puutteet eivät vain ole todellisia, Kaila sanoo.

”Kohtaan ’käyttöikä ylitetty’ saatetaan laittaa raksi ilman, että kuntotarkastaja tutkii mitään”, hän sanoo.

Kun siis katto on vaikkapa tietyn ikäinen, kohta saatetaan rastittaa, vaikka katossa ei olisikaan mitään vikaa. Tavallinen asiaa tuntematon asukas voi kuitenkin tulkita, että on katon uusimisen aika.

Jokin aika sitten Kaila kävi katsomassa Helsingin Kumpulassa taloa, jossa kuntotarkastaja oli katsonut olevan paljon korjattavaa: julkisivu ja maalaus oli uusittava, samoin kaikki ikkunat.

”Katselin talon läpi. Niin hyvää puuta kuin se julkisivu on, ei nykyään oikeastaan ole saatavissa. Öljymaalaus oli pidetty täydellisesti kunnossa. Ikkunoista jos puhaltaa, laitetaan tiiviste – ei niitä ole mitään tarvetta uusia.”

Kuntotarkastuksen tilaajalle jäi käteen iso lasku suosituksista, joita Kaila ei nähnyt tarpeellisiksi.

Toisenlaisin periaattein toimivia kuntotarkastusyrityksiäkin toki on, Kaila toteaa. Niitä löytää Kailan mukaan parhaiten puskaradion ja vaikkapa erilaisten foorumeiden suositusten perusteella. Jos suosittu tekijä on kovin buukattu, hän osaa ehkä suositella seuraavaa.

Rakennus- ja remontointimaailmassa tunteet käyvät kuumina juuri senkin takia, että siellä liikkuu paljon rahaa. Mitä isommin päästään remontoimaan, sitä kannattavampi projekti on remonttiin ryhtyvälle yritykselle, Kaila sanoo.

Tästä Kailalla on esimerkki nykyisestä naapurustostaan Helsingin Kruununhaasta. Kaila asuu vuonna 1890 rakennetussa talossa, josta tuli hänen kotinsa vaimon kautta.

Isännöitsijä toi kerran peltiasiantuntijan arvioimaan läheisen talon peltikaton kuntoa. Tuomio oli, että katto pitää uusia. Taloyhtiön puheenjohtaja pyysi paikalle kuitenkin Kailan sanoin ”todellisen asiantuntijan Porvoosta”. 

Tämä totesi, että saumoja pitäisi kiristää, mutta katto kyllä palvelisi muuten sellaisenaan parikymmentä vuotta.

Tavalliselle kuluttajalle oikean tiedon tavoittaminen on tietysti miltei mahdoton tehtävä. Jos suuret rahasummat ovat tekemässä lähtöään tililtä, voi ainakin yrittää pyytää vielä toisen tai useamman mielipiteen.

Mutta helppoa ei asiaa tuntemattomalla välttämättä ole, Kaila myöntää.

Kun Kaila aloitti uransa, rakennussuojelu ja siihen ohjaava lainsäädäntö oli heikkoa. Vanhojen talojen suojeluun ei annettu avustuksia eikä valtiokaan innostunut sitä tukemaan. Nyt tilanne on onneksi jo toinen.

Usein raha ratkaisee. Jos uudisrakentamista harjoittava sijoittaja haluaa ostaa tontin, houkutus myydä voi olla suuri.

”Ei se, joka myy tienatakseen, ole roisto”, Kaila sanoo. 

Siksi tuhoamisvimmaa on tehokkainta ohjata lainsäädännöllä, hän sanoo.

Niitäkin ihmisiä onneksi on, jotka ymmärtävät vaikkapa lapsuudenkotinsa arvon ja haluavat säilyttää sen.

”Ei juuri koskaan kukaan ole sanonut katuvansa, että säilytti jotain vanhaa. Pakollakin suojelluista kohteista tulee kommenttia, että kyllä oli onni, ettei revitty.”

Kadulla Kailan saattaa pysäyttää joku, joka on ollut kuulolla jossakin seminaarissa. Nyt hän kiittää, kun sai vinkin säilyttää vanhat ikkunat ja säästyi monen tonnin remontilta.

Halvimmillaan voidaan pärjätä liimapaperilla, jolla tilkitään vetoisat saumat. Ja maisema saa vääristyä kauniiseen tapaansa vanhojen lasien läpi.

Oikaisu 19.6.2023 klo 10.33: Koerakennetta koskevassa kuvatekstissä sanottiin virheellisesti, että rakenteessa ei käytetty myrkkyjä. Rakenteeseen kokeiltiin myrkkyjä, jotka todettiin vuosien saatossa turhiksi ja vaarallisiksi.