Aamuvarhaisella kylpyhuoneen lattialla vastaan vipeltää vanha tuttu.

Siivetön, hopeanhohtoinen hyönteinen on etupäästään leveämpi kuin takapäästään. Vikkelästi kiemurtelevalla otuksella on myös pitkät tuntosarvet ja peräpäätä koristavat kolme sukasta.

Kyllä, kyseessä on kolmesukahäntäisiin kuuluva sokeritoukka, tieteelliseltä nimeltään Lepisma saccharina. Laji on varmasti lähes kaikille suomalaisille tuttu, arvelee Oulun yliopiston yli-intendentti, hyönteistutkija Marko Mutanen.

”Sokeritoukkaa tavataan ympäri Suomen. Ne ovat myös kosmopoliitteja eli laji on levinnyt lähes kaikkialle maailmaan.”

Täysikasvuisena noin sentin mittaiset sokeritoukat ovat niin ikään kolmesukahäntäisiin kuuluvien paperitoukkien tavoin synantrooppeja eli ne elävät ihmisten kanssa.

Alun perin ne ovat toki eläneet luonnossa. Tarkkaa alkuperää on vaikea jäljittää juuri sen vuoksi, että ne ovat levinneet niin laajalle, Mutanen kertoo.

Mutasen mukaan trooppiseen alkuperään viittaa se, että laji ei menesty luonnossa täällä ja tarvitsee lisääntyäkseen melko korkeita lämpötiloja. Sokeritoukka saattaa elää kolmevuotiaaksi, mikä on hyönteismaailmassa todella pitkä ikä.

Tyypilliset lisääntymispaikat ovat alhaalla lattiarakenteissa ja kosteissa olosuhteissa. Kylpyhuoneisiin johtavien ovien ovilistojen aluset ovat myös tyypillinen paikka, jossa ne pitävät majaa, samoin vesilukot ja viemärijärjestelmät.

”Ne tykkäävät kosteista tiloista. Siksi niitä näkee usein vessojen ja kylpyhuoneiden lattioilla. Mutta niitä voi löytää kyllä mistä vain. Ne osaavat myös kiivetä, joten niitä voi löytää vaikka vaatekaapeista.”

Nirsoksi ei sokeritoukkaa voi ainakaan syyttää. Ravinnokseen se käyttää kaikenlaista hiilihydraattipitoisesta jätteestä selluloosaan. Sille kelpaa tyypillisesti myös vähän kostea ja hajoava kasvipitoinen materiaali.

Toisaalta se pystyy myös paastoamaan kuukausien ajan, aivan kuten paperitoukka. Se lienee myös yksi syy, miksi laji on niin laajalti levinnyt. Sokeritoukka selviytyy pitkistäkin matkoista ilman ravintoa.

”Sokeritoukka leviää tehokkaasti. Niitä siirtyy paikasta toiseen muuttolastin tai muiden tavaroiden mukana. Aaltopahvilaatikko on kuin tehty sokeritoukan matkustamista varten. Siinä on sopivia pieniä onkaloita, joihin sokeritoukka voi pujahtaa”, Mutanen sanoo.

Mutasen mukaan sokeritoukan leviäminen esimerkiksi kerrostalossa tapahtuu varmasti. Talojen rakenteet läpivienteineen eivät ole niin tiiviitä, etteikö sokeritoukka löytäisi aina reitin.

”Läpi menee, että hujahtaa”, Mutanen kuvailee.

Jos leviäminen kerrostalossa ei ulotu jokaiseen asuntoon, johtuu se yksinkertaisesti siitä, että elinympäristö sattuu olemaan toisaalla sopivampi. Silti edes raivokkaalla siivoamisella ei voi välttyä sokeritoukan vierailulta, jos se niin päättää.

”Mutta totta kai ihmisten elintavatkin vaikuttavat sokeritoukan viihtymiseen. Esimerkiksi kylpyhuonehygienialla on vaikutusta. Joku kuivaa suihkun jälkeen lattian tarkasti, toinen ei. Kuten sanottua, kosteus vetää niitä puoleensa.”

Joskus sokeritoukka voi elää runsaana kantana esimerkiksi viemärin hajulukossa.

”Sinne kertyy mähmää, jota se myös käyttää ravintonaan.”

Sokeritoukka on sen verran sitkeä tapaus, että hyönteistutkija suostuu antamaan oikeastaan vain yhden torjuntavinkin.

Hajulukosta sokeritoukkia voi yrittää häätää kaatamalla kuumaa vettä viemäriin. Mutanen kehottaa kuitenkin varmistamaan ennen manööveriä, että omat putket varmasti kestävät isomman määrän kuumaa vettä.

Lisäksi on melko todennäköistä, että sokeritoukka ilmaantuu uudelleen vielä ajan saatossa.

Mutasen mukaan sokeritoukka näyttäisi viime vuosina jääneen hieman alakynteen sitä muistuttavan paperitoukan vallatessa tilaa.

”Meillä yliopistorakennuksessakin sokeritoukka on hävinnyt ja on jäljellä pelkkää paperitoukkaa. Se voi liittyä siihen, että paperitoukka on yksinkertaisesti lajina vahvempi.”

Toki synantroopeissa lajeissa on myös vaihtelevuutta, mikä puolestaan johtuu monesta tekijästä. Vuosikymmenten saatossa ihmisten kanssa viihtyvät hyönteislajit vaihtuvat toisiin, Mutanen kertoo.

”Se liittyy esimerkiksi asuinolosuhteiden muutokseen. Sata vuotta sitten asuntojen ilmankosteus oli huomattavasti korkeampi. Myös arkkitehtuuri oli erilaista. Nykyään ei ole maapohjia tai olkilattioita, ja ilmanvaihtoon ja -kosteuteen kiinnitetään huomiota. Osa lajeista on sopeutunut ja menestyy paremmin nykyisissä kuivissa ja lämpimissä asunnoissa.”

Joskus kuulee väitteen, jonka mukaan sokeritoukkien runsas ilmaantuminen asuntoon kertoisi kosteusvaurioista. Mutanen ei itse muista törmänneensä uransa aikana yhteenkään tapaukseen, jossa näin olisi ollut. Hänen mukaansa väitteessä voi silti olla perää.

”Toki kostunut puumateriaali on sokeritoukkien ravintoa, eli kyllä se kosteusvauriokin olisi ihan looginen selitys niiden runsaalle esiintymiselle.”

Jos asunnossa vaeltelee poikkeuksellisen paljon sokeritoukkia, kannattaa asiaa ainakin tutkia, Mutanen sanoo.

Yleisesti sokeritoukista ei kuitenkaan tarvitse hänen mielestään olla huolissaan. Ne aiheuttavat hyvin harvoin mitään materiaalista haittaa, eikä niiden tunneta levittävän tauteja. Ennemmin kyse on siis esteettisestä haitasta.

”Joskus aiemmin ne aiheuttivat haittaa, kun ne pystyivät järsimään kirjoja, koska huoneilma oli kosteampi ja kirjat hieman homeessa.”

Tuholaistorjuntafirmat kuitenkin tarjoavat palveluissaan myös sokeritoukkien torjuntaa. Onko palvelu siis turha?

Mutanen ei tyrmää palvelua, vaikkei siihen itse turvautuisikaan. Hän kehottaa jokaista luottamaan asiassa omaan harkintaan.

”Ihmisillä on erilaisia mieltymyksiä. Toisia sokeritoukat häiritsevät, toisia eivät. Kannustaisin kuitenkin hyväksymään sokeritoukkien läsnäolon.”

Mutanen muistuttaa, että torjunta on usein kertaluonteista. Harva esimerkiksi haluaa myrkyttää asuntoaan pysyvästi. Perusongelmaa eli suotuisaa elinympäristöä torjunta ei poista.

”Sokeritoukka löytää kyllä takaisin seuraavan pahvilaatikon tai vaatteen mukana.”

Oikaisu 25.11. kello 15.54: Vaihdettu artikkelin pääkuva. Pääkuvana oli aiemmin virheellisesti kuva paperitoukasta, ei sokeritoukasta.