Suomalaiset eivät liiku tarpeeksi.

Asia on yleisesti tunnustettu, mutta varmempaa vakuutta kaipaavat voivat tarkistaa asian opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisemasta Liikuntaraportista, jossa asia todetaan yksiselitteisesti sivulla 115.

Enemmistö Suomen aikuisväestöstä ei liiku terveytensä kannalta riittävästi.

Se tuntuu aika hurjalta, etenkin kun viralliset liikuntasuositukset eivät ole kovin vaativia. Niihin pääsemiseksi riittää kevyt liikuskelu arjessa, reilut 20 minuuttia reipasta liikkumista päivässä sekä kaksi lihaskuntoa ja liikehallintaa tukevaa harjoitusta viikossa. 

Luultavasti tiesit jo testin tehdessäsi sen lopputuloksen. Suurin osa suomalaisista kyllä tietää, että pitäisi liikkua enemmän. Silti liikumme vuosi vuodelta yhä vähemmän.

Vielä 50 vuotta sitten oli toisin. Siitä kertoo esimerkiksi varusmiesten kuntotesti, josta on mitattua dataa vuodesta 1975. 

Vuonna 1979 varusmiehistä huonokuntoisia oli 4 prosenttia, vuonna 2022 jo 33. Huonokuntoisten osuus on siis kahdeksankertaistunut.

1990-luvun alusta alokkaiden keskipaino on noussut kahdeksan kiloa.

”On selvää, että moni asia menee nuorten miesten elämässä eri tavoilla kuin 40 vuotta sitten”, kuvaa muutosta sotilaslääketieteen professori Tommi Vasankari. 

Myös syyt ovat pääosin selvillä. Yhteiskunta on vähitellen muuttunut sellaiseksi, ettei ihmisten ole pakko liikkua, elleivät he halua. Ja moni ei halua, eivät nuoret miehet eivätkä muut.

Viime vuosina liikkumista on vähentänyt etenkin etätöiden yleistyminen. Pandemia-aikana työikäisillä tehdyn KunnonKartta-tutkimuksen mukaan suomalaisten keskimääräinen päivittäinen askelmäärä oli pudonnut muutamassa vuodessa 400:lla.

Etätyön vuoksi etenkin tietotyöläisten päivästä häviävät ne vähätkin askeleet, joita ennen otettiin kotoa bussipysäkille, pysäkiltä töihin, töissä palavereihin, syömään, kahville ja taas kotiin. 

Kirjailija Jari Lyytimäen mukaan: ”Digiloikan rinnalle tarvitaan hikiloikka.”

Miljardin euron kysymys onkin, miten se tehdään.

Jos yksi ihminen osaa vastata tähän kysymykseen, se on luultavasti juuri Vasankari. Hän on suomalaisten liikkumista tutkivan UKK-instituutin johtaja. Vasankari oli myös mukana kirjoittamassa Liikuntaraporttia.

Helppoa vastausta odottava joutuu kuitenkin pettymään. Vasankarin keskeisin viesti onkin, että yhtä ratkaisua ei ole.

”Liikkumattomuus on laaja-alainen ongelma, joka kohdistuu niin lapsiin, työikäisiin kuin eläkeläisiin. Keino, joka edistää yhden ryhmän liikkumista, voi hyvin olla toisen kohdalla hyödytön.”

Siksi tässä jutussa listataan peräti 33 ratkaisua, jotka voisivat saada meidät liikkeelle.

Liikkumattomuudesta puhuttaessa kannattaa tehdä selväksi pari muutakin lähtökohtaa. Ensinnäkin lääkärit ja liikuntatieteilijät puhuvat liikunnan sijaan yhä enemmän liikkumisesta. 

Kaikista ei tule urheilijoita, mutta jokainen voisi liikkua enemmän. Kaiken lihasvoimin tehtävän liikkeen lisääminen, oli se kauppareissuja, koulumatkoja tai diskotanssia, olisi hyvästä, (1) Vasankari selittää. 

Se voidaan samalla listata jutun ensimmäiseksi ratkaisuksi.

Toisekseen kyse on yhteiskunnallisesta ongelmasta. Niinpä yksilöihin keskittyminen ei ole kovinkaan tehokasta, Vasankari huomauttaa. 

Jos liikkumisen määrää halutaan lisätä, ratkaisut pitää tehdä yhteiskunnan tasolla. (2)

”Nyt kannustamme monin huomaamattomin tavoin liikkumattomaan elämäntapaan”, Vasankari huomauttaa.

Moniin kauppoihin pääsee helpoimmin autolla. Parkkihallista kauppaan vie hissi tai rullaportaat. Ja jos kauppareissu tuntuu vaivalloiselta, ruoan voi tilata suoraan kotiovelle.

Yhä useammin työnteko tarkoittaa istumista joko työpöydän ääressä tai koneen ohjaimissa.

Lisäksi jokaisella on taskussaan viihdekeskus, ja elokuviin tai virtuaalimaailman seikkailuihin pääsee kotisohvalta ottamatta askeltakaan. 

Liikkumattomuudesta puhuttaessa esiin nousevat etenkin koululaiset. Koska tapa liikkua opitaan lapsena, lapsuuden liike lisää todennäköisyyttä liikkua myös aikuisena. (3)

Koululaisten liikuntasuositus on myös ikuisia korkeampi – ihanteellista olisi liikkua tunti joka päivä. Ekaluokkalaisista siihen pääsee noin 70 prosenttia, mutta yhdeksäsluokkalaisista enää joka kymmenes.

Lapsia on kuitenkin turha syyttää laiskuudesta. Maailma, jossa lapset elävät on yksikertaisesti muuttunut, huomauttaa apulaisprofessori Sami Kokko Jyväskylän yliopistosta.

”Kun itse olin kymmenvuotias 1980-luvun Espoossa, poljin pyörällä viisi kilometriä soittamaan kaverin ovikelloa, josko tämä olisi päässyt ulos. Jos kaveri ei ollut kotona, poljin takaisin.”

Nyt nuorilla on kännykät, ja tapaamiset voi sopia ja usein hoitaakin etänä, esimerkiksi verkkopelissä. 

Ongelmaa on pyritty ratkaisemaan ulkoistamalla lasten liikunta harrastuksiin ja seuroihin. 

Usein ohjattu liikunta on kuitenkin tehotonta: tunnin harjoituksesta varsinaista liikuntaa voi hyvinkin olla vain 20 minuuttia. Harrastukseen kuljetaan usein auton takapenkillä.

Parempi olisi, jos lapset kulkisivat harrastuksiinsa itse. (4)

Kokko kertoo Jyväskylässä tehdystä interventiosta, jossa JYP:n kiekkojuniorit ohjattiin kulkemaan hallille pyörillä. Se vaati organisointia: nuoret tarvitsivat hallille paikan säilyttää painavia jääkiekkovarusteita, ja pitkäksi koetulle matkalle järjestettiin yhteislähtö.

Lopputulos oli kuitenkin menestys. Liikkumisen määrä kasvoi, vireystila treeneissä parani, ja nuoret tykkäsivät itsekin, kun saivat lisää hallintaa omaan arkeensa.

Työelämäprofessori Sami Kalaja ehdotti toukokuun Tiede-lehdessä, että jokaiseen koulupäivään kuuluisi pakollinen liikuntatunti. (5) Kokko tai Vasankari eivät vastusta ajatusta, mutta heidän mielestään se ei ole ensisijainen ratkaisu. 

Koulussa merkitystä on etenkin sillä, mitä tapahtuu varsinaisten oppituntien ulkopuolella. Vasankari kertoo esimerkin koulusta, jossa rehtori oli päättänyt, ettei välitunneilla tarvinnut enää mennä ulos.

”Luokkiin jääneet oppilaat menettivät satoja askelia joka välitunti. Mikään muu koulussa tehtävä ratkaisu ei voi paikata tästä syntyvää liikkumisen vajetta.”

Siispä lapset ulos välitunneilla. (6)

Kokon mielestä liikkuminen pitäisi saada osaksi koululaisten arkea, koulumatkoja ja nuorten yhdessäoloa.

”Itse lähtisin miettimään ympäristöjä. Voiko kouluun kävellä tai mennä pyörällä? Onko nuorilla luontevia paikkoja, joissa tavata toisiaan ulkona? Voisiko olla liikuntaseuroja, joissa ei panostettaisi tuloksiin vaan ihan vaan liikkumiseen mahdollisimman matalalla kynnyksellä?” (7)

Elinympäristöt kiinnostavat myös tulevaisuudentutkimuksen professori Petri Tapiota. Hän on Kokon ja Vasankarin kanssa mukana Style-tutkimushankkeessa, jossa pohditaan tapoja saada ihmiset liikkumaan enemmän.

Liikennejärjestelmiä tutkineen Tapion mukaan yksi iso syyllinen liikkumattomuuteen ovat autot, joilla kulkeminen on muihin liikkumismuotoihin verrattuna liian helppoa. 

Julkisen liikenteen käyttämisen tiedetään lisäävän askelia. (8) Tapio kertoo esimerkin omasta elämästään. Hän asuu Vantaalla mutta käy säännöllisesti Turun yliopistolla.

”Kun teen matkan julkisilla, tulee pysäkeille kävelystä ja vaihdoista 4 000 askelta, joka on jo iso osa päivän liikuntasuosituksesta.”

Autolla mennessä askeleet jäisivät kävelyyn parkkipaikalta toimistoon.

Tapio huomauttaa, että rakennettu ympäristö on autoistunut Suomessa sotien jälkeen – käytännössä siis saman ajan kuin lihasvoimalla liikkuminen on vähentynyt.

”Tämä ei ehkä ole suosittu mielipide, mutta minusta autoilua tulisi hankaloittaa. (9) Jos julkiset liikennevälineet, pyöräily ja kävely olisivat luontevin tapa liikkua, niitä käytettäisiin enemmän.”

Samaan tyyliin esimerkiksi rappukäytävät voisi suunnitella niin, että portaat olisivat tarjolla heti sisään astuessa ja hissi vähän syrjemmällä. (10) Nyt tilanne on usein päinvastainen.

Myös lähiympäristöt tulisi rakentaa niin, että kävely olisi luonteva tapa liikkua paikasta toiseen. 

Tämä tarkoittaisi asuinalueita, joissa palveluihin ja työpaikkoihin pääsisi kävellen tai pyörällä, (11) ja tiheää koulujen ja päiväkotien verkostoa, jolloin niihin voisi kulkea lihasvoimin. (12)

Lisäksi kävelyreitit tulisi pitää auki talvisin, ja niitä pitkin pitäisi voida kulkea myös rakennustyömaiden ohi. (13)

Esimerkiksi Vantaalla Tikkurilan aluetta on Tapion mielestä kehitetty oikeaan suuntaan. Asuintalot ovat lähellä kauppoja ja joukkoliikennettä.

”Aviapoliksessa on sitten tehty ihan päinvastoin: alue on parkkipaikkojen ja ramppien hallitsemaa toimistoaluetta, jossa ideana selvästi on, että sinne saavutaan aamulla autolla, pysytään yhdessä paikassa ja poistutaan muualle”, Tapio kuvaa.

Tapiosta olisi hyvä myös kysyä, onko perusteltua tarjota kaikki palvelut verkossa.

”Jos pitää käydä paikan päällä, ihmiset lähtevät liikkeelle ja käyttävät jalkojaan.” (14)

Pelkkä ympäristö ei kuitenkaan yksin auta, toteaa Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan yliopistonlehtori Mikko Simula. 

Hän oli mukana äskettäin päättyneessä Yhdenvertainen liikunnallinen lähiö -hankkeessa, jossa pohdittiin, miksi ihmiset eivät liikkuneet tutkimuksen kohteina olleissa lähiössä Jyväskylän Huhtasuolla ja Helsingin Kontulassa, vaikka he olisivat voineet mennä pururadalle ja ulkokuntosalille.

Tutkijat selvittivät asiaa haastattelemalla ihmisiä. Neljä tärkeintä syytä liikkumattomuuteen olivat apea mieliala tai yleinen väsymys, ajan puute, oma sairaus tai vamma sekä liikuntakavereiden puute. 

”Näistä yhtäkään ei voi ratkaista rakentamalla liikuntapaikkoja”, Simula huomauttaa. 

Hänestä vähäinen liikkuminen palaa pitkälti epätasa-arvoon.

”Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on osoitettu kerran toisensa jälkeen, että huono-osaisuus kasaantuu. Jos ihmisellä menee muuten huonosti, hän luultavasti myös liikkuu vähemmän.”

Havainto johtaa helposti ajatukseen, että huono-osaiset eivät ymmärrä omaa parastaan ja heidät tulisi patistaa liikkumaan.

Simulasta se on väärä lähestymistapa. Hänestä vähäisen liikkumisen ongelma ei ratkea pelkällä liikuntapolitiikalla. Liikkumisen esteiden poistaminen edellyttää laajempaa yhteiskunnallista tarkastelua. 

”Jos me nyt ajattelemme vaikka noita neljää liikunnan estettä, niin on helppo ajatella, että jos ihminen voi hyvin (15) ja hänellä on rakkaita ihmisiä ympärillään, (16) niin hän voi hyvinkin aktivoitua harrastamaan liikuntaa tai liikkumaan arjessaan.”

Mitä Simula sitten itse tekisi?

”Tulonjakopolitiikka (17) on yleensä ollut hyvin toimiva ratkaisu hyvinvointierojen tasoitukseen”, Simula vastaa. 

Siis tuloerojen tasaaminen erilaisten tukien ja toisaalta progressiivisen verotuksen keinoin. Jos estämme ihmistä syrjäytymästä, hän liikkuu todennäköisemmin, Simula sanoo.

Mutta palataan hetkeksi yhteiskuntapolitiikasta lähemmäs yksilöä. Entä jos tietää itse liikkuvansa liian vähän ja haluaisi  muuttaa elämäänsä? Mitä kannattaisi tehdä?

Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professori Nelli Hankonen on tutkinut aihetta useissa hankkeissa.

Elämäntapamuutoksissa viisainta on lähteä pienestä. (18) Kevyt liikuntakin, vaikka koiran ulkoiluttaminen tai kävely töihin, on parempi kuin ei mitään, Hankonen muistuttaa.

”Pitää päästä ohi ajatuksesta, että liikkuminen kuuluu vain hyvässä kunnossa oleville ja urheilullisille ihmisille.”(19)

Juoksemisen sijaan voi kävellä, (20) ja esimerkiksi työmatkasta voi kulkea jalkaisin edes muutaman pysäkinvälin. (21) 

”Ihminen on kuitenkin oman elämänsä ekspertti. Turha siihen on tulla ulkopuolelta sanomaan, miten pitäisi liikkua, vaan pitäisi miettiä hänen kanssaan yhdessä, miten voisi lisätä liikettä arkeen.” (22)

Onko liikkumattomuus siis valistuskysymys? Osittain, (23) Hankonen kertoo. Kaikki eivät aina tiedä, miten vähäisillä muutoksilla tilannetta voi parantaa.

Hankosen ammattioppilaitoksissa tekemässä Let’s Move It -interventiotutkimuksessa liikkumista tuotiin esille monin tavoin. 

Liikunnan hyödyistä kertomisen lisäksi pohdittiin liikkujaidentiteettiä, (24) murrettiin liikuntamyyttejä (25) ja annettiin konkreettisia vinkkejä arkiliikkumisen lisäämiseen. (26) Ideana oli aktivoida nuoret ajattelemaan itse.

Lisäksi heille tarjottiin mahdollisuuksia muuttaa arkea (27): tunneille tuotiin seisomapöytiä ja taukoliikuntavälineistöä, ja opettajat pyrkivät aktivoimaan nuoria muun muassa taukojumppavideoilla sekä aktiivista tekemistä sisältävillä opetusmenetelmillä.

Tutkimuksessa huomattiin, että pelkät harjoitukset eivät toimineet ilman, että niitä perusteltiin.

”Osa opettajista yritti innostaa myös intervention ulkopuolisia luokkia liikkumaan samoilla harjoitteilla, mutta tulokset olivat selvästi heikompia. Ne nuoret, joiden kanssa liikkumista ei ollut pohdittu, eivät olleet siitä yhtä innostuneita.” 

Eivätkä keinot toki tähän lopu. Liikuntatutkijat ovat tehneet hallitusneuvotteluja varten politiikkapaperin, jossa luetellaan useita muitakin suosituksia. 

Esimerkiksi verokannustimia sähköpyörien hankintaan, (28) korkeakoulututkintoihin pakollista toimintakyvyn ylläpidon kurssia, (29) terveyskeskusten antamaa elintapaohjausta, (30) liikkumiseen kannustavia työympäristöjä. (31) Ja niin edespäin.

Keskeisin viesti mainitaan paperissa ensimmäisenä. Sen mukaan liikkumattomuus ratkeaa yhteistyöllä. (32)

”Toimenpiteitä liikkumisen lisäämiseksi pitäisi tehdä samanaikaisesti monella hallinnonalalla. Näitä toimenpiteitä pitäisi johtaa yhdeltä pöydältä. Tuon pöydän tulisi kansallisesti sijaita valtioneuvoston kansliassa ja paikallisesti kaupungin tai kunnan sekä hyvinvointialueen johdon kansliassa”, Vasankari sanoo.

”Muuten olemme nopeasti tilanteessa, jossa yhdellä sektorilla tehty liikkumista vähentävä päätös kumoaa toisaalla tehdyn myönteisen päätöksen.”

Esimerkiksi sähköpyörien tuesta on vähän iloa, jos kevyen liikenteen väylät puuttuvat tai niistä huolehditaan huonosti.

Siksi liikkumattomuuden hoitoa ei parane Vasankarin mielestä jättää yksin kouluille, liikuntapalveluille tai kaupunkisuunnittelulle.

”Liikkumattomuuden hoitoa tulisi ajatella kuin ilmastonmuutosta. Liikkuvuusvaikutusten arvioinnin pitäisi olla osa päätöksentekoa, ihan ilmastovaikutusten tapaan.” (33)