Lady Godiva ratsastaa englantilaisen Coventryn kaupungin halki vain pitkät hiuksensa verhonaan. Kaupungin asukkaita on kielletty katsomasta sulojaan peittelemätöntä aatelisnaista, mutta räätäli Tom uhmaa kieltoa ja tiirailee ikkunastaan, kun alaston kaunotar ratsastaa ohi. Tämä on kohtalokas virhe: yliluonnollinen voima iskee Tomin sokeaksi.

Tuhat vuotta vanha legenda opettaa, että toisten yksityiselämän luvaton tarkkailu on rangaistava teko. Englannin kielessä ”peeping tom” tarkoittaakin henkilöä, joka syyllistyy voyerismiin eli ihmisten intiimien puuhien tirkistelyyn heidän tietämättään.

Meidän aikanamme tietynlaista tirkistelyä pidetään kuitenkin hyväksyttävänä. Moukaroimme yksityisyyden suojamuureihin ammottavia aukkoja: moni syöttää itsestään henkilökohtaisia paljastuksia ja kuvia sosiaaliseen mediaan, ja Big Brother -tyyppiset ohjelmaformaatit tarjoavat ikkunan ventovieraiden elämään.

Mutta haluammeko todella elää yhteiskunnassa, jossa lähes kaikki on paljastettu tuntemattomien katseille? Ja miten tähän on tultu?

Oma vuode vain harvoilla

Mahdollisuus yksityisyyteen on aina riippunut varallisuudesta. Pitkään se oli vain varakkaimpien saavutettavissa olevaa luksusta – jos heidänkään.

Raharikkaat saattoivat kyllä piiloutua uteliaiden kyttäämiseltä korkeiden muurien ympäröimiin linnoihinsa ja palatseihinsa.

Toisaalta muurien ja puutarhojen sisäpuolella jopa aristokraattien ja kuninkaallisten yksityisyys rakoili. Esiteollisissa sääty-yhteiskunnissa palvelijat kuuntelivat ja kurkkivat salaa ovien takana ja juoruilivat isäntäväkensä intiimielämän mehukkaista yksityiskohdista toisilleen.

Yksinolosta ei päässyt nauttimaan etenkään rahvas. Perheet olivat suuria, ja useat sukupolvet saattoivat asua samassa taloudessa. Vuode oli usein kodin kallein huonekalu, ja tilanpuutteen vuoksi varsinkin köyhimpien oli nukuttava samassa sängyssä.

Yksityistä rauhaa ei ollut majataloissakaan, joissa matkalaisten oli jaettava vuode tuntemattomien kanssa ja asioitava yhteisessä käymälässä. Edes kuolema ei välttämättä suonut yksityistä lepoa, sillä köyhimpien maalliset jäännökset heitettiin joukkohautoihin.

Sairaaloissa vuoteiden jakamisen epähygieenisyyteen havahduttiin 1500-luvulla. Tappavat tartuntataudit levisivät kulovalkean tavoin, eikä ihme. Jopa kaksitoista lapsipotilasta oli saattanut joutua nukkumaan samassa sängyssä, jossa joku oli juuri kuollut ruttoon.

Muut kuin vuodepotilaat saivat kuitenkin vielä odottaa petirauhaa. Kulttuurikriitikko Ivan Illichin mukaan länsimaissa alettiin vasta vuonna 1789 puhjenneen Ranskan vallankumouksen jälkeen toden teolla vaatia, että jokaisella tuli olla oikeus omaan vuoteeseen.

Käytännössä tämä oli kuitenkin vielä pitkään mahdotonta suurelle osalle ihmisistä. Asunnot olivat edelleen pieniä, eikä erillisiä huoneita ollut. Jokapäiväiset rutiinit nukkumisesta syömiseen ja peseytymiseen hoidettiin usein samassa huoneessa – yhdessä toisten kanssa.

Vastaanotto käymäläistuimella

Menneisiin vuosisatoihin on mahtunut monenlaisia käsityksiä siitä, mitä on syytä jakaa ja mitä kätkeä toisten katseilta. Toisinaan intiimielämää saatettiin jopa tarkoituksella levitellä uteliaille silmille.

Vielä 1600-luvulla pidettiin esimerkiksi täysin luonnollisena, että häävieraat saattelivat vastanaineet vuoteeseen osana avioliittoseremoniaa. Seuraavana päivänä pari esitteli ylpeänä tahriintuneita lakanoita perheelleen ja ystävilleen todisteeksi siitä, että avioliitto oli pantu täytäntöön.

Kainostelematonta oli myös luonnollisilla tarpeilla käyminen. Ranskaa 1600-luvulla hallinnut Ludvig XIV, Aurinkokuningas, tapasi äheltää käymäläistuimellaan ottaessaan vastaan korkea-arvoisia vieraita ja jopa ulkovaltojen lähettiläitä.

Vaikka tavallisia kuolevaisia rajoittivat tietyt häveliäisyyden normit, Euroopan mahtavinta yksinvaltiasta ne eivät kahlinneet. Aurinkokuningas saattoi ilmestyä hoviväkensä eteen ilman rihman kiertämää, eikä moista ekshibitionismia paheksuttu loukkaavana. Päinvastoin oli suuri kunnia päästä seuraamaan kuningasta näin intiimisti.

Turha häveliäisyys ei vaivannut myöskään brittikuninkaallisia, ainakaan Englantia 1500-luvulla hallinneen Henrik VIII:n toista vaimoa. Tarinan mukaan Anna Boleyn ei omilla kruunajaispäivällisillään vaivautunut poistumaan pöydästä, kun häneen iski tarve tyhjentää suolensa. Kuningatar jatkoi kaikessa rauhassa juhla-aterian nauttimista samalla kun pusersi pökäleensä pellavakankaisen näkösuojan takana, arvovieraiden läsnä ollessa.

Koskettamisesta tulee tabu

Vähitellen Euroopan hovipiireissä virisi ajatus, että intiimejä ruumiintoimintoja oli sivistymätöntä ja vastenmielistä suorittaa kaikkien nähden.

Valistuksen ajan käytösoppaissa annettiin ohjeita kohteliaista käytöstavoista. Niiden mukaan sivistynyt ihminen ei saanut näyttää julkisesti intohimojaan tai aggressioitaan, saati ulostaa muiden nähden.

Paheksuttavaa oli myös ”päästää ilmaa ruumiistaan muiden seurassa”, kuten ranskalainen pappi ja kasvattaja Jean-Baptiste de La Salle ohjeisti vuonna 1729 ilmestyneessä suositussa käytösoppaassaan.

quote: Valistuksen aikana alettiin pitää täysin moukkamaisena ja brutaalina esimerkiksi sitä, että mies kävi kiinni vieraan naisen rintoihin.

Tunteiden kätkemisen ja itsehillinnän vaatimukseen sisältyi myös toisen ihmisen yksityisen reviirin kunnioittaminen. Koskettamista ilman lupaa ei enää pidetty sopivana. Täysin moukkamaisena ja brutaalina alettiin pitää esimerkiksi sitä, että mies kävi yhtäkkiä kiinni vieraan naisen rintoihin.

Myös pöytätavat jalostuivat. Toisin kuin keskiajalla, 1600- ja 1700-luvuilla valistunut ihminen ei enää kahminut ruokaansa käsin yhteiseltä tarjoilulautaselta. Myöskään keittoa ei enää ryystetty samasta kulhosta muiden ruokailijoiden kanssa. Oma annos siirrettiin tarjoiluvälineillä siististi omalle lautaselle.

Pikkuhiljaa muotoutuivat tätä nykyä itsestään selvinä pidetyt käsitykset puhtaudesta, terveydestä, hygieniasta ja yksityisyydestä. Ihmiset alkoivat eristäytyä yhä tiukemmin omiin kupliinsa.

Miehellä oikeus yksityisyyteen

Hienostuneet käytöstavat omaksunut ihminen kaipasi yksityistä rauhaa myös syventyäkseen mietiskelemään, rukoilemaan tai lukemaan.

Ensimmäinen kirjapaino oli perustettu 1400-luvun puolivälissä, ja painettua tekstiä alkoi olla yhä runsaammin saatavilla.

Luku- ja kirjoitustaidon vähitellen yleistyessä monet tarttuivat myös itse sulkakynään ja varsinkin 1700-luvulla purkivat tunteita sentimentaalisiin kirjeisiin ystäville ja rakastetuille. Itsetutkiskelun myötä myös päiväkirjojen ja omaelämäkerrallisten tunnustusten kirjoittaminen tuli muotiin.

Kaikilla ei kuitenkaan ollut paikkaa, johon sulkeutua vain omat ajatukset seuranaan – varsinkaan naisilla.

Jos naisella olikin käytössään jonkinlainen luku- ja kirjoituskamari, aviomiehellä oli oikeus astua sisään koska tahansa, lupaa kysymättä. Vaimolla vastaavaa pääsyä miehensä lukittavaan työhuoneeseen ei ollut. Näin kertoo englantilainen professori Ronald Huebert, joka on kirjoittanut laajalti 1500–1600-luvuilla vallinneista yksityisyyttä koskevista käsityksistä.

quote: Miehet loivat uraa kodin ulkopuolella julkisessa elämässä. Naiset viettivät suurimman osan ajastaan kodin seinien sisäpuolella.

Asumisjärjestelyt peilaavat sitä, että vaimon katsottiin olevan aviomiehensä yksityistä omaisuutta siinä missä huonekalut ja muu irtaimisto.

Edes elintason koheneminen ja mukavuuksien yleistyminen eivät lisänneet naisten yksityisyyttä.

Kuten englantilainen kirjailija ja feministi Virginia Woolf huomauttaa klassikkoteoksessaan Oma huone (1928), kirjoittavan naisen oli tehtävä työtään ilman minkäänlaista omaa rauhaa ja jouduttava sietämään mielivaltaisia keskeytyksiä. Tällaisissa oloissa muun muassa Jane Austen loi menestysromaaninsa.

Naisilla ei ollut kotona yksityisyyttä, mutta heillä ei ollut asiaa myöskään julkisuuteen. Heidän roolinsa vaimoina ja äiteinä vieläpä korostui, kun modernit ydinperheet alkoivat vähitellen syrjäyttää menneisyyden suurtalouksia. Miehet loivat uraa kodin ulkopuolella julkisessa elämässä, naiset taas viettivät suurimman osan ajastaan kodin seinien sisäpuolella.

Kotini on linnani

Fraasi ”kotini on linnani” muotoiltiin ensimmäisen kerran 1600-luvun Englannissa. Se tiivisti ihanteen kodista jokaisen ihmisen – jopa kaikkein köyhimmän – turvasatamana, johon kenelläkään ulkopuolisella ei ollut oikeutta tulla ilman lupaa.

1800-luvulla yksityiselämä rakentui kodin ja perheen pyhyyden ympärille, mutta viktoriaanisella aikakaudella myös kaksinaismoralismi kukoisti. Tekopyhät kulissiavioliitot kätkivät usein tarkoin varjeltuja salaisuuksia, kuten lehtolapsia ja kiellettyjä rakkaussuhteita.

Mitä korkeampi ihmisen yhteiskunnallinen asema oli, sitä kiihkeämmin näennäisen puhtoisen julkisivun takana muhivien skandaalien haluttiin paljastuvan. Rikkaiden ja kuuluisien yksityiselämän penkomisesta tuli kaupallista viihdettä ja aikansa sensaatiolehtien vakiomateriaalia.

Yksityiselämä alistettiin entistä enemmän myös viranomaisten valvonnan kohteeksi, kun moderni hyvinvointiyhteiskunta alkoi muotoutua 1900-luvun Euroopassa.

Aiemmin viranomaisilla oli ollut lupa puuttua lähinnä vain yhteiskunnan marginaaliryhmien, kuten irtolaisten tai rikoksista epäiltyjen, yksityiselämään. Nyt sosiaali- ja terveysviranomaiset saattoivat tehdä yllätysvierailuja myös parempiosaisten koteihin, varsinkin jos perheen ilmapiiri vaaransi lasten hyvinvoinnin ja terveyden.

Viranomaiskontrollin kiristymisestä huolimatta Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuksien julistus vuodelta 1948 korostaa, että jokaisella on oikeus lain suojaan, jos hänen oikeuttaan yksityisyyteen loukataan: ”Älköön mielivaltaisesti puututtako kenenkään yksityiselämään, perheeseen, kotiin tai kirjeenvaihtoon älköönkä loukattako kenenkään kunniaa ja mainetta.”

Näin artiklan määrittelemä yksityisyyden suoja kattoi sekä henkilön fyysisen koskemattomuuden että hänestä levitetyn informaation.

Tarkkailuteknologia kehittyy

Informaatio on kuitenkin valtaa, ja juuri sitä ihmiset ovat kautta vuosisatojen tavoitelleet esimerkiksi nuuskimalla toisten yksityisasioita ja kantelemalla mahdollisista sopimattomuuksista viranomaisille. Tähän ovat turvautuneet erityisesti ne, joilla ei ole ollut muita vaikutusmahdollisuuksia.

Ilmiannoilla on voitu tavoitella taloudellista hyötyä tai sitten niihin motivoi silkka pahansuopuus ja kateus. 1500- ja 1600-luvuilla moni syytön oli päätynyt noitaroviolle perättömän ilmiannon vuoksi. Natsi-Saksassa taas siviilejä käytettiin järjestelmällisesti poliisin informaatiokanavina. Itä-Saksan salainen poliisi Stasi jatkoi käytäntöä vielä toisen maailmansodan jälkeen.

Yksityiselämän historian tutkijan David Vincentin mukaan 1960-luvun puolivälissä lehdistössä ja julkisissa keskusteluissa alettiin puhua ”yksityisyyden lopusta” tai ”yksityisyyden kuolemasta”. Liberaaleissa demokratioissa elävät länsimaalaiset tunsivat anonymiteettinsä ja yksityisyytensä entistä uhatummaksi.

Huoli ei ollut täysin tuulesta temmattu, sillä tarkkailuun oli kehitetty entistä tehokkaampaa teknologiaa, kuten valvontakameroita ja kuuntelulaitteita.

Tätä nykyä kenestä tahansa voidaan kerätä valtavia tietomääriä muutamalla klikkauksella, kiitos 1960-luvulta lähtien kiihtyneen digitaalisen vallankumouksen. Internetin tulo 1980-luvun alkupuolella ja sen laajeneminen maailmanlaajuiseksi tietoverkoksi kymmenen vuotta myöhemmin kavensivat yksityisyyden suojaa ennennäkemättömällä tavalla.

Tuntemattomuudesta tähdeksi

Ajallemme on tyypillistä, että luovumme yksityisyydestä täysin vapaaehtoisesti. Sosiaalisen median ansiosta yksityisen ja julkisen raja on helpompi ylittää kuin ehkä koskaan aikaisemmin.

quote: Some on tehnyt entistä helpommiksi esimerkiksi yksityiselämän äärimmäiset loukkaukset, tietomurrot ja identiteettivarkaudet.

Monet syöttävät itsestään hyvinkin intiimejä tietoja ja kuvamateriaalia eri kanaville ja alustoille. Some onkin tehnyt entistä helpommiksi esimerkiksi yksityiselämän äärimmäiset loukkaukset, tietomurrot ja identiteettivarkaudet.

Kesti vuosisatoja ennen kuin yksityisyyden suojasta tuli jokaisen ihmisen perusoikeus. Mikä saa meidät nyt sankoin joukoin luopumaan vaivalla rakennetuista suojamuureista?

Taustalla voi olla monenlaisia motiiveja aina julkisuudenkipeydestä yritykseen ansaita helppoa rahaa. Houkutus on suuri, kun miltei kuka tahansa voi ponkaista tuntemattomuudesta puolijulkkikseksi tosi-tv:n tai sosiaalisen median kautta.

Tällainen julkisuuskulttuuri otti itse asiassa vauhtia jo 1800-luvun alkupuolella, kun englantilaisen aristokraatin lordi Byronin esikoisrunokokoelma Childe Harold (1812) lennätti tekijänsä kertaheitolla julkisuusmyllytyksen polttopisteeseen. Alettiin puhua ”byromaniasta”.

”Heräsin eräänä aamuna ja tajusin olevani kuuluisa”, Byronin väitetään itse kuvailleen yllättävää megasuosiotaan. Kuten monet nykyjulkkikset, Byron sai ihailijansa villiintymään säteilevän karismansa ja skandaalinkäryisten rakkausseikkailujensa takia – ei niinkään ammatillisten saavutustensa.

Haluamme määrätä brändimme

Julkisuuden valokeilasta haaveilu ei tarkoita sitä, että ihminen olisi valmis jakamaan koko elämänsä sellaisenaan, vaan ainoastaan itse valitsemansa palaset. Jo esimerkiksi 1500-luvulla elänyt Englannin ”neitsytkuningatar” Elisabet I oli hyvin tarkka brändistään, kuten historioitsija Tracy Borman kuvaa teoksessaan The Private Lives of the Tudors (2017).

Elisabet I oli Henrik VIII:n ja Anna Boleynin tytär. Hän ei suhtautunut yksityiselämänsä esittelemiseen lainkaan yhtä mutkattomasti kuin äitinsä, joka ulosti kaikkien nähden omissa kruunajaisjuhlissaan.

”Tuhat silmää näkee kaiken mitä teen”, Elisabet I:n väitetään tuskitelleen.

Hovin virallisissa juhlissa turhamaisuudestaan tunnettu neitsytkuningatar näyttäytyi aina viimeisen päälle meikattuna, kammattuna ja jalokivistä kimalteleviin pukuihin verhottuna.

Taiteilijat imartelivat ikääntyvää valtiatarta loihtimalla siveltimellään sädehtivän ”nuoruusnaamion”. Julkisen imagon mukaan Elisabet oli ikuisesti nuori, pyhimyksen kaltainen ylimaallinen olento, jota ikääntyminen, sairaudet tai minkäänlaiset heikkoudet eivät koskettaneet.

”Elisabetin julkisen ja yksityisen persoonan erottaminen toisistaan oli yhtä olennaista hänen auktoriteetilleen kuningattarena kuin se oli hänen turhamaisuudelleen naisena, ja ainoastaan Elisabetin luotetuimpien naisten sallittiin nähdä molemmat”, Borman kuvailee.

quote: Salaperäisyyden aura lisäsi uteliaisuutta ja nosti kuninkaalliset alamaistensa mielikuvissa tavallisten kuolevaisten yläpuolelle.

Kypsän iän saavuttaneen Elisabetin ylpeys sai kovan kolauksen, kun eräs hänen nuorista ihailijoistaan, Essexin jaarli Robert Devereux, ryntäsi kerran lupaa kysymättä hänen makuuhuoneeseensa.

Nuorukainen tuijotti tyrmistyneenä edessään seisovaa harmaahiuksista ja ryppyistä naista. Tämä kun ei muistuttanut lainkaan hänen hovin tanssiaisissa liehittelemäänsä hehkeää kaunotarta. Jaarli pakeni paikalta kauhun vallassa nähtyään palvontansa kohteen riisuttuna ”nuoruuden naamiosta”, ilman meikkiä ja muita koristuksia.

Illuusio oli särkynyt. Bormanin mielestä juuri Elisabetin persoonaan liittynyt jyrkkä ero yksityisen ja julkisen minän välillä oli luonut perustan tätä ympäröineelle mystiikalle.

Kuninkaalliset kohosivat alamaistensa mielikuvituksessa tavallisten kuolevaisten yläpuolelle juuri siksi, etteivät he esitelleet koko elämäänsä, vaan jättivät jotain myös arvailujen varaan. Salaperäisyyden aura lisäsi heihin kohdistuvaa uteliaisuutta entisestään.

Nykyisin julkisuuskuvan kiillottaminen on yleisempää kuin koskaan. Sosiaalinen media luo illuusion, että voisimme itse valita, mitä jätämme visusti piiloon ja mitä avaamme maailmalle. Moni rakentaakin henkilöbrändiään hyvin harkitusti, vaikka todellisuudessa kaikkea on mahdotonta pitää omissa käsissä. Harva brändi säästyy täysin kupruilta, somesta huolimatta.

: Valvonnan äärimuoto kantoi totalitarismin siementä. 

Yhteiskunnat ovat kautta aikojen joutuneet ratkaisemaan yksityisyyden ja valvonnan suhteen ja valvontaan käytettävät keinot.

1700-luvulla oman ideansa esitti englantilainen seurausetiikasta kiinnostunut filosofi ja yhteiskuntareformisti Jeremy Bentham, jota pidetään modernin utilitarismin perustajana. Kyseessä oli arkkitehtoninen ratkaisu kansalaisten tarkkailuun.

Benthamin mallissa, panoptikonissa, vartijat voivat pitää asukkaita silmällä ympäri vuorokauden rakennuksen keskuksessa olevasta tornista. Kreikkalaisessa mytologiassa panoptes tarkoittaa kaikkinäkevää.

Ideana oli, että panoptikonia voitaisiin käyttää epäsosiaalisten ja erityistä kurinpitoa vaativien ihmisryhmien valvonnassa vankiloissa, mutta myös esimerkiksi mielisairaaloissa, kouluissa ja tehtaissa.

Tällainen valvonta on tehokasta, koska ihminen ei voi koskaan tietää tarkkaillaanko häntä jollain tietyllä hetkellä. Ilmiö on tuttu meille internetin käyttäjille: jos googlaat jotain asiaa, niin eipä aikaakaan, kun kone heittää eteesi aiheeseen liittyviä mainoksia. Verkossa isoveli valvoo, ja ”kaikkinäkevä silmä” vahtii jokaista liikettäsi. Jotkut ovatkin nimittäneet somea digitaaliseksi panoptikoniksi.

Benthamin pettymykseksi panoptikonia ei toteutettu hänen elinaikanaan. Totaalisen valvonnan mahdollisuus kuitenkin kiinnosti, ja siitä käytiin vilkasta keskustelua.

Monet 1900-luvun kirjoittajat väittivät Benthamin pohjustaneen tietä totalitaarisille valtioille, joissa valvontakoneisto toimii mielivaltaisen alistamisen välineenä. Tällainen järjestelmä ei jätä tilaa yksityisyydelle eikä suvaitsevaisuudelle normista poikkeavia ihmisiä kohtaan.

Varsinkin ranskalainen filosofi Michel Foucault nosti panoptikonin käsitteen näkyvästi esille 1975 ilmestyneessä teoksessaan Tarkkailla ja rangaista.

Panoptikonin voi rinnastaa myös englantilaisen kirjailijan George Orwellin hyytävään dystopiaan tulevaisuuden yhteiskunnasta. Orwell esitti kuvauksensa vuonna 1949 ilmestyneessä romaanissa Vuonna 1984.

Kommunistisissa valtioissa aikanaan kielletty teos esittää kauhuskenaarion totalitaarisesta valvontayhteiskunnasta, jossa yksityisyys on täydellisesti tuhottu ja jonka iskulauseita ovat ”Salaisuudet ovat valheita” ja ”Yksityisyys on varastamista”.

Riikka Forsström on vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2023.

Vartijan katse ulottui joka selliin Kuuban Presidio Modelo -vankilassa.

Palvelijat juoruilivat toisilleen mehukkaimpia paloja isäntäväen yksityiselämästä.

Aurinkokuningas ei turhia kainostellut, ei edes käymäläistuimella.

Nainen ei päässyt pakoon uteliailta katseilta edes kirjettä kirjoittaessaan.

Noidaksi epäilty nainen voitiin 1600-luvulla riisua julkisesti niin sanotun noidanmerkin paljastamiseksi.

Englannissa 1500-luvulla hallinnut Elisabet I oli hyvin tarkka brändistään.

Jeremy Bentham ei ehtinyt nähdä valvontamalliaan toteutettuna.

Panoptikon-mallin mukaan rakennettu Presidio Modelo oli käytössä vuosina 1936–1967.