Talo oli saaristolaiseen tapaan sivelty punamullalla. Se sijaitsi Sandholmissa, Nauvon eteläisessä saaristossa. 

Talossa Alfred Lundström majoitti kaupunkilaisvieraita. Hän oli saaren ainoa ympärivuotinen asukas. 

Kesällä 1974 taloon saapui lomalle Eklundhin perhe. Isä, äiti ja neljä poikaa. Pojista nuorin oli yhdeksänvuotias Riko.

Sen kesän aikana äiti taisi jo varoitella Rikoa Alfredista. Vanhan miehen kanssa piti olla varovainen, varsinkin jos oli kahdestaan. Mies oli ”vähän sellainen”, äiti sanoi.

Millainen, sitä ei koskaan sanottu ääneen. Mutta pienellekin pojalle oli selvää, että Alfred Lundström oli jotenkin erilainen.

Kesä oli silti ikimuistoinen. Kaikki viihtyivät. Niin hyvin, että kun Alfred sitten ehdotti, että Eklundhin perhe voisi ostaa saaresta tontin ja rakentaa sille oman mökin, he päättivät tarttua tarjoukseen. 

Mökki kohosi kapean salmen vastarannalle vain vajaata vuotta myöhemmin. 

Tulevina vuosina saaristo antoi parastaan. Lokit kirkuivat, merestä nousi lihavia kaloja, vesi oli kirkasta. Auringossa hikoilleet silokalliot lämmittivät paljaita jalkapohjia.

Sitten Alfred Lundström sairastui vakavasti ja kuoli. Hän oli 88-vuotias.

Alfredilla ei ollut lapsia. Mitä hänen talolleen tapahtuisi? Ennen kuolemaansa Alfred oli antanut siitä pieniä vihjeitä. 

Toistakymmentä vuotta aiemmin hän oli kuin ohimennen maininnut Eklundhin perheen vanhemmille, että oli käynyt Turussa asianajotoimistossa. Siellä oli tehty testamentti. 

Kenen hyväksi, sitä Alfred ei kertonut. Mutta että he kyllä tuntisivat erittäin hyvin tämän nuoren miehen.

Suunnilleen vuosi ennen Alfredin kuolemaa oli ollut toinenkin erikoinen tapahtuma. Riko muistaa sen hyvin.

He olivat istuneet Alfredin keittiön pöydän äärellä kahvia juoden, Alfred ja hän. Äkkiä Alfred oli pompannut ylös. Viittonut ikkunaan ja selittänyt, että tuolta tontin rajat alkavat ja tuonne ne päättyvät. 

Kohtaus oli ollut ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Eikä asiasta ollut puhuttu sanaakaan enempää.

Alfredin kuoleman jälkeen Riko Eklundh seisoi asianajotoimiston oven takana. Sen saman, jossa Alfred kertoi käyneensä. Tuijotti tammioveen kiinnitettyä messinkikylttiä ja soitti ovikelloa.

Oven avasi mies. Riko esitteli asiansa. Alfredilla oli ilmeisesti ollut testamentti. Saattoi olla, että Riko oli merkitty sen edunsaajaksi. 

Mies johdatti hänet ohi tammikalusteiden ja arvokkaiden nahkasohvien mahtipontiselle kassakaapille, avasi jykevän oven ja otti sisältä paperin. 

Siinä se oli, Alfredin testamentti. 

”Olin 29-vuotias ja saanut perintönä hänen koko Sandholmin-kotinsa. Minä, pelkkä kesävieras.”

Mieleen hiipi kysymys. Miksi minä?

Hän aavisti kyllä vastauksen.

Riko Eklundh kertoo erikoista tarinaansa Alfredilta perimänsä punaisen talon pienessä tupakeittiössä. Puuhellassa rätisee tuli. Ikkunalaudalla kukkii vaaleanpunaisia pelargonioita, vaikka on jo joulukuu.

Kun Alfredista tuli Sandholmin saaren ainoa ympärivuotinen asukas vuonna 1972, hänestä alettiin tehdä juttuja lehtiin ja radioon. Niissä häntä kutsuttiin erakoksi tai Sandholmin kreiviksi. 

Syyskuussa 1975 Ilta-Sanomissa 

Ihmeellinen mies tämä Alfred, mieleltään nuori ja eläväinen, mutta silti erakko aina niistä päivistä lähtien, jolloin hän taivalsi jääsiltaa pitkin kotiin Sandholmiin. 

Jutuissa Alfred kertoi, millaista oli elää yksin saarella. Ja muisteli nuoruuttaan maailman merillä ja satamissa. 

Riko Eklundh on ammatiltaan näyttelijä. Siksi hänkin on esiintynyt monissa lehtijutuissa. Niissä hän on kertonut paitsi omasta elämästään myös Alfredista.

Mutta haastatteluissa hän vaikeni pitkään Alfredin mustasta ruutuvihosta ja suuresta salaisuudesta. Se selvisi hänellekin vasta aikuisena.

Vihko oli ollut Alfredin hyllyssä vuosikaudet. Riko oli löytänyt sen muutama vuosi ennen hänen kuolemaansa.

Vihko oli muuten tyhjä, mutta kahdella sivulla oli jonkinlainen Alfredin ansioluettelo.

Kahdella toisella sivulla oli pitkä nimilista. Se oli otsikoitu: Mina goda vänner, Minun hyvät ystäväni. 1926–1931, Helsinki.

Vihko oli ollut Alfredin hyllyssä vuosikaudet. Riko oli löytänyt sen muutama vuosi ennen hänen kuolemaansa. 

Ensin oli titteli ja sen perässä nimi: Maisteri Hjalmar Lenning. Kamreeri John Silén. Muusikko Pentti Arpalahti. Johtaja Gustav Lindholm. Taiteilija Harald Gallen.

Kymmeniä nimiä. Ministereitä, näyttelijöitä, johtajia, professoreita, keittiömestareita, vahtimestareita, kirkkoherroja. Yksi kreivikin.

Tuntui oudolta, että Alfredilla oli näin paljon hyviä ystäviä. Hän kuitenkin eli yksin saarellaan ympäri vuoden. 

Toisaalta nimilista oli ajalta, kun Alfred oli ollut nuori. Silloin hän ei vielä asunut saarella. Hän oli ollut muun muassa matruusina valtion edustuslaivalla, sitten merivartijana Porkkalassa ja myöhemmin laivakokkina eri puolilla maailmaa. 

Riko luki listaa pidemmälle. 

2 musikanter vid Karelska Gardets musikkår. 2 musiikintekijää Karjalan Kaartin soittokunnassa. Heitä ei ollut nimetty. 

Vähän myöhemmin listassa luki: 1 Dansk diplomat, namnet okänt, tanskalainen diplomaatti, nimi tuntematon.

Yleensä ystävät tunnetaan nimeltä, ainakin hyvät ystävät.

Sitten hän ymmärsi.

Sillä hetkellä moni asia kirkastui. 

Eräänä talvena he olivat viettäneet yhdessä iltaa saaressa Eklundhin perheen luona. He olivat puhuneet ruotsalaisesta komediasta nimeltä Tyttöjen Alfred (Flickornas Alfred). 

Lähtiessään Alfred oli kirjoittanut vieraskirjaan elokuvan nimen, Tyttöjen Alfred. Sanan ”Tyttöjen” viereen hän oli kirjoittanut näin: ”Tai poikien”. 

Siis Poikien Alfred.

Tarina keskeytyy. Äkisti tuntuu, kuin ulapalta noussut tuuli olisi pyyhkinyt pois kaiken puheen. On vain syvä, painava hiljaisuus. 

Kun Riko jälleen puhuu, tuntuu kuin hän puhuisi suoraan Alfredille.

”Tämä koskettaa minua. Muutoin et uskaltanut kertoa homoudesta, mutta sitten vähän humalapäissäsi laitat tällaisia viestejä vieraskirjaan.”

Selityksen saivat Alfred Lundströmin valokuva-albumien muutamat valokuvat alastomista miehistä. Tällaisia taidekuviksi kutsuttuja alastonkuvia sai ostaa Helsingistäkin.

Ja ne makuuhuoneen seinällä kultaraameissa olleet isot valokuvat kahdesta nuoresta miehestä, toinen vakavailmeinen, toisella pilkettä silmäkulmassa. Siihen aikaan, etenkään ulkosaaristossa, ei ollut mitenkään tavanomaista, että miehellä oli seinällään sukuun kuulumattomien miesten valokuvia.

Tuntui, että moni asia oli aiempaa helpompi ymmärtää, kun ymmärsi Alfred Lundströmin piilotetun elämän.

Talvinen ulkosaaristo on kaunis ja levollinen. Lumikerros on kuorruttanut tomusokerin lailla Sandholmin rantakalliot, tervalepiköt ja punamullatut venevajat. Pakkanen saa merivedessä sinnittelevän lämmön haihtumaan kiehkuroina ilmaan.

Kun oikein pakastaa, käkkärämäntyjen ja tervaleppien oksille syntyy jääkristallia, joka kimmeltää kuun loisteessa. Merenpinta moninkertaistaa vähäisenkin kirkkauden.

”Ja kun meri jäätyy, täällä on niin hiljaista, että pystyn kuulemaan omat sydämenlyöntini. Tu-tum, tu-tum. Se on vähän pelottavaakin, vaikka onkin hienoa.”

Alfredin testamentti oli päivätty syyskuulle 1979. Riko oli ollut silloin 14-vuotias. 

Testamentti oli siis kirjoitettu noin kaksi vuotta sen jälkeen, kun hän kerran oli ollut käymässä Alfredin luona. Kun oli sattunut se, mistä äiti oli häntä varoittanut. 

Miksi hän silloin oli siellä? Ehkä hän oli viemässä Alfredille postia tai sitten hän oli nostanut vettä kaivosta. Alfred oli jo vanha mies, yli seitsemänkymmentä, joten Eklundheilla oli tapana autella häntä pikkutöissä. 

Hän muistaa kuitenkin tarkalleen Alfredin keittiön. Hetekasängyn, kaasujääkaapin ja kaasuhellan. Nurkassa seisovan muuratun puulieden. Kellon joka löi tahtia seinällä. Öljykamiinasta ja tupakansavusta likaisiksi pinttyneet seinät. 

Ja sen, missä kohtaa tuvan keittiössä hän silloin seisoi, kun Alfred aivan yllättäen suuteli häntä kaulalle. 

Hän oli ojentanut Alfredille postia, ja sen sijaan, että olisi vain kiittänyt, Alfred olikin astunut lähemmäs ja tehnyt noin.

”Muistan, miten oudolta märkä suudelma ja parransänki tuntuivat. Muistan, miten hän sitten pyyhki omalla kädellään kaulaltani kaiken sen märkyyden pois.”

Hetki oli nopeasti ohi. 12-vuotias Riko oli hämillään.

Hän ei muista, että Alfred olisi kieltänyt puhumasta. Mutta ei Riko kenellekään kertonut. Hänelle oli tullut omituinen olo, että se oli tapahtuma, joka kannattaisi pitää vain omana tietonaan.

”Minä luulen, että hän on ollut ihastunut minuun. Ei hän taloa muuten olisi minulle jättänyt.”

Perintö herättää Rikossa ristiriitaisia tunteita. 

Toisaalta hän on onnellinen upeasta ja tunnelmallisesta ulkosaariston kodistaan, josta hän on vuosien aikana muokannut omannäköisensä. 

Mutta Alfredissa oli myös puoli, jota hän ei voinut hyväksyä. 

Riko tietää Alfredin lähennelleen muitakin nuoria miehiä. Siksi hän pitää melkoisena ihmeenä, ettei Alfred enää koskaan toiste yrittänyt lähestyä häntä. 

Välillä he kättelivät, se oli tapana. Sanoivat ”God dag”, ja samalla tuskin katsoivat toisiaan silmiin. 

Mutta muuta fyysistä kosketusta heillä ei enää ollut. 

Kun Alfred alkoi pitää listaa seksikumppaneistaan, hän oli parikymppinen matruusi. Pitkä, komea ja karismaattinen. Hyvä seuramies. Hän asui Helsingin Katajanokan Sailor’s Homen merimiesasuntolassa. 

Tämä selvisi, kun Riko uskaltautui kysymään uudelleen mustassa vihossa olleista nimistä. 

Hän sai kuulla, miten Alfred oli joidenkin ystäviensä kanssa asunut kalliissa hotelleissa ja syönyt illallista hienoissa ravintoloissa: Adlonissa, Königissä, Royalissa, Savoyssa, Kämpissä.

Miten nuorella matruusilla oli ollut varaa sellaiseen? 

"Hän vastasi, että ystävät maksoivat. Alfred on saanut jotain, maksavat herrat ovat saaneet jotain muuta.”

Sittemmin Riko Eklundh on alkanut pitää Alfredin listaa ainutlaatuisena. Näin vanhoja aikalaiskuvauksia queer-historiasta on tullut esiin vain harvakseltaan.

Alfredin elinaikana homomiehen elämä ei ole ollut helppoa. Suomi oli ahdasmielinen. Jossain vaiheessa homous tuomittiin rikoksena ja sairautena.

Kumppaneita saattoi silti löytää, jos tiesi Helsingissä paikat. Tietyt yleiset pisuaarit ja esimerkiksi penkit Pohjoisesplanadin ja Mikonkadun kulmassa.

”Jos menit siihen herrana istumaan ja hetken aikaa odotit, niin ehkä siihen tuli sitten toinen herra viereen istumaan. Ja jos nämä herrat katsoivat toisiaan tietyllä tavalla, niin siitä lähdettiin sitten yhdessä puistoon tai vessaan.”

Sanomalehti-ilmoituksissa vanhempi mies saattoi lupautua tarjoamaan erityisesti sotamiehille tupakat tai ryypyn.

Pitkään aikaan Riko ei halunnut puhua julkisesti Alfredin homoseksuaalisuudesta. Eihän Alfred itsekään ollut sitä kertonut.

Mutta ajat muuttuvat. 

Nykyaikana Alfred ei ehkä olisi yhtä näkymätön. 

Riko Eklundh oli 26-vuotias, kun hän rakastui mieheen. Tunne oli niin järisyttävä, että vaikka ei saanut vastakaikua, hän hyvin ymmärsi, mistä oli kyse.

Hieman myöhemmin hän koki ensimmäisen rakkaussuhteensa miehen kanssa. 

Ja pian hän jo matkusti Sandholmiin ja esitteli Alfredille ensimmäisen poikaystävänsä. 

Hetki oli tärkeä. Hän tarkkaili, kuinka Alfred reagoisi. 

”Sanoin todella ylikorostetusti, että tässä on p-o-i-k-a-ystäväni. Hän ei reagoinut mitenkään. Mietin, mahtoiko hän ymmärtää asian laitaa.” 

Riko lähti ulos hakemaan vettä. Kun hän tuli takaisin, Alfred esitteli taloa hänen poikaystävälleen. 

Alfred ei osannut suomea, mutta siinä esitellessään hän yritti tapailla muutamia suomenkielisiä sanoja.

”Silloin tiesin, että kyllä hän ymmärsi. Mutta ei hän koskaan kommentoinut asiaa millään lailla.”

Alfredin muisto elää Sandholmissa vahvana. Sandholmin perinnettä Riko Eklundh haluaa itsekin jatkaa.

Ensinnäkin lista. 

Sellaista hänkin sanoo leikillään pitävänsä, vaikka ei ole päässyt A-kirjainta pidemmälle. Ensimmäisen poikaystävänsä Akin jälkeen elämään tuli Alberto, sitten nykyinen elämänkumppani, tanssija-koreografi Antton Laine. Uutena vuotena pariskunta juhlii 25-vuotista yhdessäoloaan.

Ja sitten on testamentti Sandholmista. Sen varalle hänellä on jo suunnitelma.

Kun Sandholmin kreivi Alfred Lundström kuoli, Riko Eklundh sai postia. Kirjekuoren päällä luki: ”Nya greven af Sandholm”, Sandholmin uudelle kreiville.

Nykyään hän sanoo olevansa vain pelkkä Sandholmin kreivi, ei enää uusi kreivi.

Tulevaisuudessa Sandholmissa olisi jälleen tilaa uudelle nuorelle kreiville.

”Haluaisin testamentata tämän paikan jollekin nuorelle miehelle. Tärkeintä olisi, että hän haluaisi jatkaa näitä perinteitä, ei remontoisi tätä hirveästi rikki ja heittäisi kaikkia vanhoja esineitä pihalle. Tänne sopisi sellainen uusi kreivi, joka haluaisi kunnioittaa vanhaa, vaikka tekisikin tästä omannäköisensä paikan.”

Ja niin tarina Sandholmin kreiveistä jatkuisi.

Ensi keväänä Riko Eklundh vetäytyy Sandholmiin ja kirjoittaa Alfredin tarinan kirjaksi.