Kaikki eivät pysty hillitsemään ja hallitsemaan käyttäytymistään paineen alla. Kun kontrolli pettää jatkuvasti ja aiheuttaa ikäviä seurauksia joko itselle tai muille, on kehittynyt impulssikontrolli- eli hillitsemishäiriö.

Jos reagointi on aggressiivista, väkivaltaista tai rikollista, hillitsemishäiriöinen päätyy tekemisiin virkavallan kanssa. Näin käy, kun häiriön muotona on näpistelyhimo eli kleptomania, tulipalohimo eli pyromania tai raivopuuskaisuus. Hillitsemishäiriöiden laajaan kirjoon sisältyy kuitenkin myös lain rajoissa pysyviä muotoja, kuten peli- tai shoppailuhimo, pakonomainen seksivimma ja nettiriippuvuus.

Vaikka impulssikontrollin horjuminen on ilmiönä tunnettu jo pitkään, sen mekanismi on vasta alkanut valjeta. Hillitsemishäiriöt ovat osa suurempaa vyyhteä, johon sotkeutuvat niin hillintäkyvyttömyys, riippuvuus ja impulsiivisuus kuin persous palkkioille.

Carpe diem ei sovi kaikille

Moni tietää omasta kokemuksestaan, että kovan stressin keskellä esimerkiksi herkuttelu, seksi tai totoaminen tuo hetken helpotuksen. Hillittömälle näistä pikaratkaisuista kehittyy kuitenkin ahmimishimo, seksiaddiktio tai peliriippuvuus.

Sairaalloinen hillinnän menettäminen noudattaa kaavaa, jonka alkutila on yleensä tukala ahdistus, stressi tai hätäännys. Tulen sytyttämisen, näpistyksen ja raivopuuskan alla ihminen on ensin hyvin jännittyneessä tilassa. Teon aikana hän tuntee helpotusta ja mielihyvää, joiden väistyttyä saapuvat katumus, syyllisyys ja ahdistus.

Tämän vuoksi ihminen voi pyrkiä hyvittelemään tekoaan: pyromaani rientää sammutusavuksi, kleptomaani palauttaa varastamansa tavarat vaivihkaa, ja ahmija käy oksentamassa. Ennemmin tai myöhemmin kierros alkaa alusta, kun uusi paine alkaa kasautua, kuvaili kierrettä italialaispsykiatri Bernardo Dell’Osso kollegoineen vuonna 2006 julkaistussa artikkelissaan.

Kierteeseen kuuluvat myös yritykset lopettaa haitallinen toiminta. Ne kuitenkin epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen. Koska teko auttaa edes hetken, ihminen takertuu huojennuksen tavoittelemiseen seurauksista välittämättä. Monin tavoin kuvio on samanlainen kuin päihderiippuvuuksissa.

Nykykäsityksen mukaan hillitsemishäiriön eri muodot ovatkin perimmiltään riippuvuutta tietynlaiseen painetta purkavaan toimintaan.

Quote: Moni törmää hillitsemishäiriöön –  joko omaansa tai läheisen. 

Sitä, kuinka suurta joukkoa impulssikontrollin menetys uhkaa, ei tiedetä. Vuonna 2022 kanadalaispsykologi Daniel Devoen tutkijaryhmä totesi noin viiden prosentin väestöstä kärsivän ainakin jostakin hillitsemishäiriön muodosta. Aiemmin Dell'Osson ja kumppaneiden katsaus oli raportoinut häiriön elinaikaisen esiintymisen vaihtelevan alle prosentista peräti 11 prosenttiin tutkimuksen ja tutkitun muodon mukaan.

Vaikka tiedot häiriön yleisyydestä ovat vielä melkoista haarukointia, moni törmää hillitsemishäiriöön elämänsä aikana, joko omaansa tai läheisen. Todennäköisyyttä lisää pikavoittoja ja välitöntä tyydytystä suosiva kulttuurimme, huomauttavat psykiatrian professorit Jasmin Vassileva ja Patricia Conrod The Philosophical Transactions -lehdessä. Carpe diem ei aina ole fiksuin elämänohje.

Pakko vai himo?

Hillitsemishäiriöisen elämä on taistelua työntäviä ja vetäviä voimia vastaan. Alan tutkijoita onkin hiertänyt kysymys, onko kyseessä enemmän työntö vai veto, pakko vai himo. Sanat tuntuvat samanlaisilta , mutta psyykkisen ongelman kannalta ero on merkittävä.

Addiktiotutkijoina tunnetut yhdysvaltalaispsykiatrit Judson Brewer ja Mark Potenza ovat muotoilleet, että pakko on jotakin, mitä ei pääse pakoon. Pakkotoiminnat herättävät kielteisiä tunteita. Ne ahdistavat, tuskastuttavat ja kuormittavat.

Aiemmin tutkijat pitivät esimerkiksi kleptomaniaa ja pyromaniaa pakkotoiminnan kaltaisena käytöksenä. Ajateltiin, että niissä ihmiselle muodostuu pakonomainen tarve kähveltää kaupoista tavaroita tai sytytellä naapurien roskalaatikoita, eikä hänellä ole mitään keinoja vastustaa sitä.

Tutkimustulosten kerryttyä käsitystä alettiin kritisoida. Impulssikontrollihäiriöissä toiminta nimittäin tuottaa yleensä nautintoa ja helpotusta silloinkin, kun siitä seuraa katumusta tai häpeää. Nykyisin hillintähäiriöiden ajatellaankin olevan enemmän sukua addiktioille kuin pakko-oireiselle käyttäytymiselle.

Addiktio ja impulssikontrollihäiriö ovat niin lähellä toisiaan, että on alettu puhua päihderiippuvuuksista ja päihteettömistä riippuvuuksista. Yhteistä löytyy niin toleranssin kehittymisestä, taustatekijöistä, geneettisestä perustasta, liitännäissairauksista, neurobiologisista prosesseista kuin hoitovasteesta.

Miksi hillintä sitten pettää? Vassileva ja Conrod yhdistivät uusimpien riippuvuusteorioiden ajatuksia vuonna 2019 julkaisemassaan artikkelissa. Heidän mukaansa päihde- ja käyttäytymisriippuvuuksien ydinmekanismi löytyy heikentyneen impulssikontrollin taustalla vaikuttavasta laajemmasta impulsiivisuudesta.

Impulsiivisuus kiinnostaa nyt tutkijoita siksikin, että se löytyy myös monien muiden psyykkisten sairauksien ja häiriöiden tuntomerkkien joukosta. Mutta jos kleptomaaneja, pelihimoisia ja raivopäitä tutkitaan vain erikseen, ei tavoiteta sitä neurobiologista ja sosiaalista kokonaisuutta, joka vaikuttaa niiden taustalla, tutkijat korostavat. Vanhan sananparren mukaisesti on tullut aika nähdä metsä puilta.

Quote: Joka viidennellä syömishäiriöisellä on jokin muukin hillitsemishäiriö.

Hillitsemishäiriöiden mahdollisesta yhteisestä juurisyystä kielii Daniel Devoen ryhmän tutkimus syömishäiriöistä. Joka viidennellä syömishäiriöisellä on myös jokin muu hillitsemishäiriö, useimmiten osteluvimma tai kleptomania. Lisäksi he käyttävät internetiä addiktiivisesti. Pienellä osalla esiintyy lisäksi raivokohtauksia, karvojen nyppimishäiriö tai peliriippuvuus.

Devoen ryhmän mukaan tulos tukee ajatusta kaikkien näiden ulospäin kovin erilaisilta näyttävien häiriöiden takana lymyilevästä yhteisestä ongelmasta. Myös Vassileva ja Conrod puhuvat impulssien hillitsemisvaikeuden syndroomasta eli oireyhtymästä.

Liikaa padottavaksi

Koska häiriökirjo on niin laaja, tutkimuksista on toistaiseksi ollut vaikea hahmottaa hillitsemishäiriön syntymekanismin punaista lankaa. Se tiedetään, että käyttäytymisriippuvuuksien takana jyllää sekä sosiaalisesta ympäristöstä nousevia riskitekijöitä että aivojen toiminnan eroja, jotka vaikuttavat myös toisiinsa, Brewer ja Potenza summaavat Biochemical Pharmacology -lehdessä.

Häiriön syntyä jäljitettäessä on esitettävä kaksi kysymystä: miten ihmiselle kehittyy valtava paine, jota hänen on koetettava pitää padon takana, ja mikä lopulta murtaa padon eli rikkoo kyvyn hillitä impulsiivista käytöstä?

Patoon kohdistuvaa painetta selittävät sosiaaliset tekijät. Trauma, traaginen menetys tai suuri vastoinkäyminen voi saada psyykkisen jännittyneisyyden kasvamaan niin voimakkaaksi, että ihminen menettää käytöksensä kontrollin.

Uusiseelantilaisen psykiatrian professorin Kate Scottin johtaman raivokohtaustutkimuksen mukaan kohtauksia laukaisevat usein nimenomaan traumat.

Yleisin ensimmäistä raivokohtausta edeltänyt trauma on lapsen joutuminen fyysisen väkivallan uhriksi. Toiseksi yleisin trauman aiheuttaja on perheväkivallan todistaminen, toisin sanoen sen näkeminen tai kuuleminen ilman, että se kohdistuu lapseen itseensä. Myös pyromaaneja yhdistävät usein kovat lapsuudenkokemukset.

Voimakas stressi linkittyy riippuvuuksien kehittymiseen, mutta sen vaikutuksesta hillitsemishäiriöihin on toistaiseksi vähän tutkimustuloksia, Brewer ja Potenza toteavat. Pyromaaneja tutkittaessa on havaittu, että paineiden ja stressin kertymiseen nivoutuvat ahdistuneisuus, eristäytyneisyys ja yksinäisyys. Siitä, kumpi on syntynyt ensin, paine vai painavat tunteet, ei ole vielä selvyyttä.

Quote: Kun ihminen huomaa, että teko huojentaa oloa, hän oppii toistamaan sitä.

Joka tapauksessa vahingollista käyttäytymistapaa houkuttelevat tai pakottavat ylläpitämään tunnepuolen rasitteet. Joku pakenee surua tai syyllisyyttä ja toinen tylsyyttä ja tyhjyyttä. Kolmas taas tahtoo vain rauhoittua ja unohtaa maailman murheet.

Käyttäytymisriippuvuuden jatkumisessa on kyse myös oppimisesta. Kun ihminen huomaa kerta toisensa jälkeen, että jokin teko huojentaa oloa edes vähän ja hetkeksi, hän oppii toistamaan sitä.

Hetkelliseen helpotuksen tunteeseen ja toiveeseen voi myös ehdollistua. Tällöin jo pelkästään tiettyjen ärsykkeiden kuten bensakanisterin ja tulitikkurasian näkeminen voi nostaa pintaan addiktiomuistiin tallentuneen mielihyvän ja herättää sytytysvimman. Riippuvuuksia hoidettaessa poisoppiminen tarjoaa yhden mahdollisen keinon – joskin hieman kyseenalaisen.

Kun pyromaaneilta onnistuttiin juurimaan tuliensytyttelyhimo, heille tuli tilalle jokin muu impulssikontrollin häiriö tai päihderiippuvuus, totesivat yhdysvaltalaistutkijat Jon Grant ja Suck Won Kim tutkimuksessaan The Journal of Clinical Psychiatry -lehdessä.

Pyromaanit eivät siis varsinaisesti parantuneet, vaan korvasivat toisen riippuvuuden toisella. Tilanne joko parani tai paheni sen mukaan, mikä uusi häiriö tai addiktio sattui olemaan.

Samankaltainen korvaaminen on tuttu päihderiippuvuuksien katkaisuyritysten yhteydestä. Alkoholista irti päässyt addiktoituu herkästi johonkin muuhun toimintaan, oli se sitten lenkkeily tai nettipokeri.

Dopamiinia saatava

Hillitsemis- ja riippuvuushäiriöistä kärsivien aivotoiminnassa on myös samankaltaisia poikkeamia.

Neurobiologisesti avainpaikalla riippuvuuden synnyssä pelaa aivojen mielihyvä- ja palkitsemisjärjestelmä. Keskeisiä ovat erityisesti järjestelmään kuuluvat aivojuoviot, joita on yksi kummassakin aivopuoliskossa. Ne reagoivat herkästi mielihyvän ja nautinnon odotuksiin.

Kuten päihteet, mielihyvää ja helpotusta lupaavat yllykkeet aktivoivat mielihyvä- ja palkitsemisjärjestelmän. Aivoissa vapautuu dopamiinia, välittäjäainetta, jolle on vastaanotinsoluja runsaasti juuri mielihyväjärjestelmän alueilla.

Quote: Pakottava tarve syntyy, kun aivot vähentävät dopamiinin tuotantoa.

Jos ihminen jatkaa dopamiinin tuotantoa lisäävää käyttäytymistä, aivot alkavat mukauttaa omaa toimintaansa ja yrittävät pitää yllä dopamiinitasapainoa. Hermosolut tuottavat vähemmän dopamiinia tai dopamiinireseptorit vähenevät. Siksi esimerkiksi pelihimoiselle syntyy pakottava tarve jatkaa pelaamista saadakseen dopamiinin takaisin normaalille tasolle.

Toistuva altistus herkistää mielihyväradan ja vahvistaa halua saada lisää samoja kokemuksia. Samalla kuitenkin toleranssi eli sietokynnys kohoaa. Aivotoiminnan muutoksiin viittaa myös hillitsemishäiriöisten herkkä reagointi palkintoihin ja rangaistuksiin.

Hillitsijöiden epäkiitollisessa ja raskaassa tehtävässä työskentelevät aivojen etuotsalohkot. Ne valvovat ja patoavat heränneitä mielijohteita ja himoja. Loputtomasti nekään eivät jaksa järkeillä, estellä ja suitsia, jos niitä pommitetaan jatkuvasti yhä voimistuvilla mielihaluilla. Rasitus näkyy vähitellen tiettyjen muidenkin välittäjäaineiden toiminnassa, ja käyttäytymisriippuvuus koodautuu aivoihin sitkeästi, Brewer ja Potenza summaavat.

Parkinsonpotilaiden lisäpiina

Viime vuosina hillitsemishäiriöiden tutkimus on saanut tukea yllättävältä suunnalta, kun on huomattu, että monien Parkinsonin tautiin sairastuneiden kyky hillitä impulsseja heikentyy tai katoaa.

Ensimmäisinä tähän kiinnittivät huomionsa espanjalaistutkijat. José Antonio Molinan tutkijaryhmä raportoi vuosituhannen vaihteessa, että useille parkinsonpotilaille ilmaantui pelihimo-ongelma, kun nämä aloittivat levodopalääkityksen.

Tutkijat eri puolilla maailmaa ryhtyivät varmistamaan, oliko hillitsemisvaikeuksia enemmän lääkityillä kuin muilla parkinsonpotilailla. Näin tosiaan oli.

Parkinsonin taudissa aivoista tuhoutuu tiettyjä hermosoluja ja dopamiinin tuotanto vähenee, selittää neurologian professori Roberto Ceravalo kollegoineen vuonna 2016 julkaistussa aivotutkimuskatsauksessa. Puutetta korjataan lääkityksellä, jolla lisätään dopamiinin esiasteen eli dopan määrää aivoissa. Silloin potilaan oma elimistö pystyy kiihdyttämään varsinaisen dopamiinin tuotantoa.

Quote: Hillinnän hapertuminen liittyy päätöksentekokyvyn heikkenemiseen.

Toinen hoitovaihtoehto on käyttää dopamiinin kaltaisia dopamiiniagonisteja. Varsinkin niiden yhteydessä impulssit voivat ottaa potilaan valtaansa, Ceravalon ryhmä varoittaa.

Hillinnän hapertuminen liittyy potilaiden päätöksentekokyvyn heikkenemiseen. Tämä huomattiin Valerie Voon johtamassa brittiläisen Cambridgen ja kiinalaisen Fudanin yliopiston yhteishankkeessa.

Impulssien edessä harkinta joutuu koetukselle, ja levodopalääkityksellä olevat parkinsonpotilaat reagoivat tavallista impulsiivisemmin päätöksentekotilanteissa. Heidän on vaikeampi punnita voittojen ja tappioiden suhdetta, kun dopamiinin tuotanto aivoissa reistailee, kertoo vuonna 2017 The Lancet -lehdessä julkaistu tutkimus.

Yksilölliset erot näkyvät toisaalta siinä, miten herkkä ihminen on lääkkeille ja ärsykkeille, ja toisaalta siinä, millaiseen hillittömään toimintaan hän on taipuvainen, Voon ryhmä kuvailee.

Tieto parkinsonpotilaiden käyttäytymisriippuvuuksista on arvokasta, sillä joka kuudes heistä kärsii jonkinlaisesta impulssien hillitsemisen häiriöstä tai käyttäytymisriippuvuudesta kaikkien muiden oireidensa ohella. Tyypillisimmin potilailla esiintyy pelihimon lisäksi hyperseksuaalisuutta, osteluhimoa ja ahmimishäiriötä, Ceravalon ryhmä havaitsi.

Käytökseen voi vaikuttaa

Parkinsonpotilaille ja lääkäreille dopamiinilääkityksen ongelmien paljastuminen on tuottanut ikäviä vaihtoehtoja: vähentääkö Parkinsonin taudin lääkitystä vai hoitaako sen mukana tullutta uutta häiriötä toisilla, niin sanotuilla epäspesifisillä lääkkeillä? Mitään täsmälääkitystä impulssikontrollihäiriöiden hoitoon ei näet ole löydetty.

Hillitsemishäiriöiden tutkimus on kuitenkin hyötynyt, kun parkinsonpotilaiden avulla on päästy lähemmäs ongelman ydintä.

Mikäli varmistuu, että hillitsemishäiriöt ja riippuvuudet sikiävät samoista aivojen oikuista, päästään eteenpäin potilaiden auttamisessa. Riippuvuuksien kehittymisestä, hoitamisesta ja uusiutumisesta tiedetään nimittäin huomattavasti enemmän kuin impulssikontrollin menettämisestä.

Quote: Ihmistä ei ole tuomittu hillittömään käyttäytymiseen.

Vaikka hillitsemishäiriöiden syntymekanismi todennäköisesti aiheutuu aivotoiminnan muutoksista, ei voida päätellä, että ihminen olisi automaattisesti tuomittu hillittömään käytökseen, koska hänen aivonsa reistailevat.

Monenlaisiin pakon tai himon ajamiin käytöstapoihin pystyy vaikuttamaan tietoisesti itse, jos tilanne ei ole edennyt vakavan psyykkisen häiriön asteelle eikä taustalla ole Parkinsonin taudin tapaista vakava a neurologista sairautta.

Esimerkiksi yhdysvaltalainen addiktiotutkija Judson Brewer on paneutunut mindfulnessin mahdollisuuksiin auttaa ihmisiä irti sekä huonoista tavoista että riippuvuuksista. Hän esittelee keinoja muun muassa Koukussa-nimisessä kirjassaan.

Muutos vaatii sinnikkyyttä

Mindfulness ei tietenkään ole mikään yleisresepti hillintähäiriöihin – eikä paraneminen ylipäätään ole yksinkertaista. Paras hoito löytynee siltä keskitieltä, jolla hillitsemishäiriöisen juuri on vaikea pysyä.

Hillintähäiriön hoitoa kampittaa hetkellinen hyvän olon tunne, jonka haitallinen teko ensin tuo. Potilaiden halu päästä eroon riippuvuudestaan on siksi ristiriitainen: luopuessaan pahasta heidän on luovuttava myös hyvästä ja pyrittävä sitten löytämään rakentavampia tapoja purkaa painetta ja reagoida yllykkeisiin.

Koska riippuvuudeksi kehittynyt toiminta on psyykkinen selviytymiskeino, on siitä ymmärrettävästi pelottavaa luopua.

Tarjolla on kuitenkin monia terveempiä ja kypsempiä keinoja tilalle, jos niihin vain on valmis tarttumaan.

Quote: Reaktioiden koulimineen vaatii usein elämäntaparemonttia.

Arkisimpia konsteja ovat esimerkiksi paineen purkaminen liikkumalla, hillinnän opettelu ottamalla aikalisiä sekä sosiaalisen tuen hakeminen puhumalla ongelmasta avoimesti ja lopettamalla sen vähättely.

Reaktioiden uudelleen kouliminen vaatii usein elämäntaparemonttia, jossa hillintää koettelevat houkuttimet karsitaan ainakin tilapäisesti pois.

Koska käyttäytymisriippuvuudet näyttävät pesiytyvän aivoihin yhtä sitkeästi kuin päihderiippuvuudet, myös niistä irti pääsy vaatii voimaa ja määrätietoisuutta.

Yrittää kannattaa, sillä hillitsemätön toiminta sitoo paljon aikaa, energiaa ja rahaa ja on omiaan heikentämään elämänlaatua, tutkijat kannustavat.

Taina Kuuskorpi on psykologi ja tietokirjailija.