Amanda Palo:

”Olemme faijan kanssa hedonisteja, joille elämän nautinnot ovat tärkeitä. Kun isä ilmoittaa, että heidän luonaan Munkkiniemessä on tarjolla kylmäsavulohta tai mätiä, hyppään nopeasti Töölöstä ratikkaan. Isä on onnensa kukkuloilla, kun voi tarjota minulle ja isosiskolleni Olgalle hyvää ruokaa tai matkan jonnekin. Se on hänen tapansa osoittaa rakkautta.

Isä on tosi kipakka ja hermostuu helposti. Hän on tullut äitiinsä, näyttelijä Kirsti Ortolaan. Iän myötä isästä on tosin tullut lempeämpi. Ehkä se johtuu siitä, että vanhemmiten miehillä on vähemmän testosteronia.

Asuimme Lauttasaaressa isän, siskoni ja teatterissa pukusuunnittelijana työskentelevän äitini Riitta Anttosen kanssa. Isä oli auktoriteetti, jonka sana oli laki. Riidoissa hän hiljensi muut koulutetulla äänellään. Minä reagoin itkemällä, jolloin isä aina heltyi.

Aamut ja illat hän oli teatterissa. Kiireistä huolimatta isä ei ollut etäinen vaan lämmin ja läsnä. Isälläkin oli rakastava lapsuudenperhe. Hänen isänsä Tauno Palo oli kuulemma lempeä ja kiltti, mutta hän kuoli ennen syntymääni.

Olin herkkä lapsi. Kahdeksanvuotiaana aloin pelätä, että vanhemmat kuolevat. En enää päästänyt äitiä koiran kanssa ulos. Pelkoni loppui vasta terapiassa.

Kansallisteatteri tuntui maagiselta paikalta. Erityisen ylpeä olin, kun isä ääninäytteli Leijonakuningas-elokuvan pahista Scaria. Isä on tehnyt paljon pahisrooleja. Hän on niissä tosi uskottava.

Moni sukulaiseni on näyttelijä, ja lapsena ajattelin, että minustakin odotetaan näyttelijätähteä. Omaksuin identiteetin taidesuvun vesana ja pelkäsin kuollakseni tuottavani pettymyksen. Isä rauhoitteli, että jokainen saa valita reittinsä.

Siskoni alkoi ottaa teininä isän kanssa yhteen. Näin, mikä helvetti voi revetä, jos on bileissä liian myöhään. Aloin vältellä konflikteja. Isä pelkäsi, että meille käy jotain pahaa, ja varoitteli aina.

Muutin 18-vuotiaana asumaan poikaystäväni kanssa ja tein töitä vaateliikkeessä. Olin hukassa, enkä tiennyt, mitä elämältäni haluan.

20-vuotiaana erosin ja bailasin paljon. Eräänä iltana minulle kävi huonosti ja minut raiskattiin. Vanhemmat saivat heti tietää, mitä oli tapahtunut, ja hakivat minut luokseen. He olivat rauhallisia ja suojelivat minua reaktioiltaan. He myös pitivät huolta, että hain apua.

Masennuin vakavasti. Pahimpina kausina en juuri noussut sängystä ja vietin paljon aikaa vanhemmillani. Kerran sain isän kanssa huutoriidan aikaiseksi, kun halusin lähteä jo kotiin, mutta hänen mielestään en ollut tarpeeksi hyvässä kunnossa.

Masennuslääkitykseni ei sopinut. Kun aloin vieroittautua, sain raivokohtauksia ja olin ilkeä. Mutta vanhemmat ymmärsivät ja kannattelivat.

Tapahtuma väritti elämääni monta vuotta. Yritin olla ajattelematta sitä ja tungin pahaa oloani pois juhlimalla ja ripustautumalla ihmisiin. Ajoittain olin työkyvytön.

Erosin taas 27-vuotiaana ja hermostuin kaikkeen. Olin ollut vuosia sairas ja menettänyt parikymppisen elämäni. Halusin sen muuttuvan. Aloin ajatella, että ehkä minulla on sittenkin tulevaisuus. En olisi onnistunut siinä ilman perheeni tukea.

Kirjoitin monologin raiskauksesta, ja siskoni Olga ohjasi siitä näytelmän. Isä kannusti, sillä tiesi sen olevan tärkeää selviytymisessäni. Aloin ajatella, että olen toimija, en vain uhri. Ensi-illassa isä sanoi vakavan liikuttuneena, että hyvin tehty, prinsessa.

Nyt käyn terapiassa kolmatta vuotta. Näen elämässäni jo mahdollisuuksia. En ajattele raiskausta kuin hetkittäin, eikä se määritä minua enää. En jaksa vatvoa tapahtunutta vanhempienikaan kanssa, mutta olisi kiinnostavaa tietää, miltä se on heistä tuntunut. Jos he tietävät minun olleen juhlimassa, he yhä varmistavat aamulla, olenko kunnossa. Isä on antanut varmaan kolme raiskaushälytintä, joita hän toivoo minun pitävän mukana, kun lähden illalla ulos. On liikuttavaa mutta myös kauheaa ymmärtää isän huoli.

Isä jäi keväällä Kansallisteatterista eläkkeelle mutta näyttelee varmasti niin kauan kuin kroppa ja pää pelaavat. Se on hänen intohimonsa. Viime vuosina hän on innostunut kameratyöskentelystä ja ollut eläkeläiskomediassa Kämppikset ja JP Valkeapään elokuvassa Hetki lyö.

Teen teatteria ja kirjoitan. Olen mukana taidekollektiivi Helsingin Feministisessä Salaseurassa, jossa teen esitysdramaturgiaa ja olen näyttämöllä. Toissa syksynä julkaistiin lyhytproosakokoelmani Outoja kaloja. Freelancerina talouden kanssa on haasteita. Isällähän on ollut koko uransa kiinnitys. Olen saanut paljon kontakteja ja kulttuurista pääomaa vanhemmiltani. Se on iso rikkaus.

Pari kertaa olen ollut Kansallisteatterissa ohjaajan assistenttina näytelmässä, jossa isäkin oli mukana. Sain hassutella ja kehottaa ohjaajan pyynnöstä isää näyttelemään paremmin. Hän vain nauroi.

Isä ja äiti osoittavat toisilleen yhä rakkautta ja hellyyttä. Erityisesti isä suukottelee äitiä tosi paljon. On ihanaa nähdä, että he fiilistelevät toisiaan vielä 45 vuoden jälkeenkin.

Tykkään isästä tosi paljon. Hän on hassu, lämmin ja hauska. Pidän häntä viisaana ja hyvänä faijana, vaikka en aina osaa sitä kertoa. Hänen ohjeensa ”muista hengittää” on toiminut useassa kiperässä tilanteessa erosta masennukseen ja jännittäviin ensi-iltoihin. Toivon, että meillä olisi vielä monta yhteistä vuotta ilman suuria tragedioita.”

Jukka-Pekka Palo:

’Kun Amanda oli pieni, kutsuin häntä neiti Herkkäseksi. Hän on yhä äärimmäisen herkkä, mutta peittää sen räväkkyyteen. Minä taas olen perinyt äidiltäni äkkivääryyden ja räjähdän helposti. Tärkein kasvatuskeinoni on ollut huutaminen.

Kun Amanda syntyi, olin 36-vuotias ja näyttelin Helsingin kaupunginteatterissa. Töitä oli ihan liikaa, ja jälkikäteen ajatellen olisin voinut olla enemmän lasten kanssa.

Kolmekuukautisena Amsku sai rokotuksen. Illalla katsoin tv-uutisia, kun hän äkkiä näytti menevän tajuttomaksi sylissäni. Soitimme ambulanssin, ja Amandaa tutkittiin pitkään. Mitään ei löytynyt, mutta kuulin kahdesta tapauksesta, joissa rokote oli aiheuttanut saman, harvinaisen haittareaktion.

Pelästyin hirveästi, ja siitä lähtien olen ollut varuilllani Amandan kanssa. Ymmärrän hänen kritiikkinsä ylihuolehtivaisuudesta, mutta tätä taustaa vasten annan sen itselleni anteeksi.

Lapsena Amandan isosisko Olga oli kova riitelemään kanssani. Amsku katsoi vierestä ja ajatteli ilmeisesti, ettei aio tehdä samaa virhettä. Hän vetäytyi koiramme Vilin kanssa vessaan odottamaan tilanteen rauhoittumista. Murrosiässä Amandassakin alkoi tulla esille kyky sanoa vastaan aika timakasti.

En ole tiennyt, että hän on kokenut paineita sukutaustastaan. Ei meidän perheessä tarvitse olla teatterilainen, kunhan löytää itselleen sopivan paikan maailmassa.

Minulla ei ole ollut paineita suvustani. Tein pelin selväksi itselleni heti urani alussa: isäni on Tauno Palo, ja muut nostavat sen varmasti esiin. Päätin elää sen kanssa.

Kun Amanda raiskattiin, hän soitti ensin siskolleen, sitten äidilleen. Riitta käski minun istua alas ennen kuin kertoi, mitä oli tapahtunut. En osaa sanoa, miltä minusta tuntui, se hetki on mielessäni pelkkää sumua.

Tapaus myllersi Amandan ja koko perheemme elämän. En usko kostoon tai väkivaltaan, mutta sisältäni nousi hirveä raivo ja mieleeni tuli äärimmäisiä tekoja. Toisaalta olin neuvoton ja avuton, enkä voinut kuin olla Amandalle läsnä.

Olga puolittain pakotti Amandan poliisille ja lääkärin tutkimuksiin. Siskon apu on ollut hänelle korvaamatonta.

Olin Amandasta peloissani. Hän oli masentunut ja ahdistunut. Oli hetkiä, kun ajattelin, että Amskun elämä oli tässä, hän ei enää nouse.

Alkuun hän ei halunnut terapiaa, torjunta oli niin vahvaa. Minä ja Riitta haimme ammattiapua, joka auttoi meitä selviämään.

Kun Amandan ahdistus purkautui, hänestä löytyi myös yllättävän ilkeitä sävyjä. Hänen ärsytyskynnyksensä oli matala, mutta tajusin, että se ei ole henkilökohtaista.

Amskun masennus kesti kuusi, seitsemän vuotta ja vain syveni. Amanda oli naimisissa, mutta liitto ei toiminut ja päättyi eroon. Silloin tapahtui käänne: näin, että hän on päättänyt selviytyä. Nousu pohjalta oli yllättävän nopea, kun hän löysi voimat itsestään.

Amanda alkoi kirjoittaa ja löysi kanavan ilmaista luovuuttaan. Monologi tapahtuneesta oli tärkeä osa paranemisprosessia. Hänen proosateoksensa taas on hauska, kipeä ja pähkähullu. Se on hieno yhdistelmä.

Kenenkään ei pidä joutua helvettiin voidakseen olla taiteilija. Mutta Amandan kohdalla se on mennyt näin. Nyt hän kirjoittaa kahta seuraavaa proosateostaan ja hänen elämässään näyttäisi olevan valoa. Kaiken jälkeenkin hänellä on huumorintajua, joka on helvetinmoinen bonus elämässä.

Terapia, johon hän on viimein päässyt, on selvästi auttanut. Minulla on nyt vähemmän huolia, kun Amandalla on asiat paremmin. Olen sanonut hänelle, että sori vaan, huoleni hänestä ei lähde minun elämäni aikana.

En ole katkera rikoksen tekijöille, se ei hyödytä. Jos he vain tajuaisivat, miten paljon pahaa he ovat saaneet aikaan, voisin antaa heille anteeksi.

Kun tapaamme Amandan kanssa, puhumme teatterista, kirjallisuudesta, Amskun parisuhteesta ja kuulumisista. Välimme ovat läheiset, ja haluan pitääkin ne sellaisina.

Välittämisen ja rakastamisen viesti on tärkeintä, mitä olen halunnut tyttärilleni antaa. Kaikki muu on katinkultaa.”