"Ensimmäiset merkit päihderiippuvuudestani näkyivät jo yläkoulussa. Käyttäydyin holtittomasti humalassa ja olin järjettömän ahdistunut kaikesta.

Vaikka olin hyvin sosiaalinen, koin itseni ulkopuoliseksi. Häpesin sitä, että perheellämme oli taloudellisesti tiukkaa, ja yritin olla samalla viivalla muiden kanssa. Juominen vei ahdistuksen ja levottomuuden tunteeni pois.

Ajattelin jo nuorena, että haluan joskus suuren perheen. Halusin olla läsnä oleva, kehuva ja huomioiva isä. Sellainen, joka antaa rakkautta ilman meriittejä. Se oli varmaan reaktioni siihen, ettei oma isäni ollut läsnä.

Vanhempani erosivat, kun olin pieni, eikä siihen aikaan ollut vuoroviikkoasumista. Lapset jäivät yleensä aina äidille. Näin isää harvoin ja kaipasin paljon miehen mallia.

Opiskeluaikana urheilu, etenkin laskettelu, oli käsijarruni juomiselle. Opiskelin rahoitusta Hankenissa Helsingissä ja kemiaa Åbo Akademissa. Aloin pian opiskelujen jälkeen tehdä uraa finanssialalla.

Ennen Arthurin syntymää asuin töiden vuoksi hetken ulkomailla. Siellä päihteidenkäyttöni otti askeleen eteenpäin. Olin viikot yksin muualla, ja minulla oli hirveä koti-ikävä.

Kun Arthur syntyi vuonna 2004, olin ikionnellinen. Silti tein paljon töitä eikä minua kauheasti näkynyt kotona. 

Kun muut menivät nukkumaan, avasin portviinipullon ja tissuttelin pikkutunneille. Usein menin töihin väsyneenä ja krapulassa.

Työskentelin finanssialalla ja menestyin nopeasti urallani. Työ oli vastuullista, ja minulle oli tärkeää, etten koskaan ollut firman tilaisuuksissa kännissä. 

Työmatkat sen sijaan olivat kosteita. Matkustelin paljon Lontoossa, New Yorkissa, Islannissa ja Hongkongissa ja lähetin jokaisesta reissusta postikortin Arthurille. Minulla oli jatkuva ikävä ja kelvottomuuden tunne siitä, etten ollut läsnä.

Kun Arthur oli parivuotias, aloimme tehdä yhteisiä lomamatkoja kerran vuodessa. Ensimmäisellä reissulla menimme tallinnalaisen hotellin bisnessviittiin.

Matkat olivat jälkikäteen tarkasteltuna aika suureellisia. Kävimme myöhemmin Borneon saarella, valokuvasimme orankeja ja kiipesimme Mont Blancille. Halusin kasvattaa lapseni maailman kansalaiseksi.

Erosimme Arthurin äidin kanssa, kun Arthur oli noin neljävuotias, ja siitä eteenpäin Arthur asui vuoroviikoin kummankin luona. Join vain niillä viikoilla, kun Arthur ei ollut luonani, ja uskottelin itselleni, että asiat olivat hyvin. Vitsailin joskus, että minulla on Antabus-viikko ja että Arthur on se Antabus-pilleri, joka tulee luokseni.

Ne viikot, joina Arthur ei ollut luonani, olivat ajoittain aika päihdekeskeisiä. Kun olin tehnyt työt, valvoin yöhön tissutellen. 

Vaikka työskentelin yritysjohdossa, onnistuin pitämään kulissit pystyssä. Join työmatkoilla ja pystyin ottamaan etäpäiviä. Käsittelin stressiä alkoholin avulla.

En ymmärtänyt, että päihderiippuvuuteni ohjasi asioita. Ajattelin, että juon siksi, että minulla on niin raskas elämä ja paljon traumoja ja stressiä. Välillä olin pidempiä aikoja juomatta ja todistin itselleni, että eihän tässä mitään ongelmaa ole. 

Kun Arthur oli kahdeksanvuotias, sain toisen lapsen. Vuotta myöhemmin lähdimme Arthurin kanssa isä-poikamatkalle Riikaan. Olin kärsinyt pahoista selkäongelmista, joiden hoitamiseen käytettiin morfiinia. Lähtöä edeltävänä iltana join selkäkipuuni. En muista lähdöstämme mitään.

Perillä lähetin Arthurin ostamaan vastaanotosta Coca-Colaa, koska en pystynyt selkäkipujen takia liikkumaan. Olin ihan hirveän ahdistunut.

Seuraavana kesänä olin Arthurin ja hänen parivuotiaan pikkuveljensä kanssa mökillä. Leikimme ja grillasimme, ja meillä oli törkeän hauskaa. Olin päättänyt, että tällä reissulla en juo mitään. Aavistin jo, että jos juon, mopo lähtee käsistä.

Kun pojat kävivät nukkumaan, ajattelin, että kyllä minä nyt yhden lasin voin ottaa. Olin  ostanut mökille kesälomaa varten viiniä ja laittanut yhden tonkan jääkaappiin.

Otin lasillisen ja postasin someen kuvan ihanasta kesäillasta. Sen jälkeen dokasin koko yön.

Aamulla sanoin lapsille, että minulla on vatsa kipeä. Se oli vakioselitykseni. Olin fyysisesti niin huonossa kunnossa, että Arthur joutui kantamaan vastuuta kaksivuotiaasta veljestään. Laittamaan hänelle aamiaista ja seurailemaan, milloin vaippa pitäisi vaihtaa.

Se tuntui kauhealta ja hämmentävältä. En voinut ymmärtää, miksi niin oli käynyt. Olin vannonut itselleni, että otan vain yhden.

Aloin seurustella nykyisen vaimoni kanssa syksyllä 2012. Muutimme yhteen seuraavana kesänä ja saimme lapsen vuonna 2015. 

Sen jälkeen alkoholinkäyttöni lähti täysin käsistä. Jos olin juonut aamuyöhön saakka, lähdin aamulla alakerran pubiin ja sysäsin lastenhoitovastuun vaimolleni. Minuun ei voinut luottaa enää yhtään.

Häpesin jatkuvasti käytöstäni. Häpeä ohjasi piilopulloihin ja tekosyiden keksimiseen.

Arthur ei koskaan sanonut, että juomiseni tuntuu tylsältä, mutta kun hän tuli koulusta kotiin, hän katsoi aina, miltä silmäni näyttävät.

Juomiseni loppuaikoina Arthur alkoi voida tosi huonosti. Hän oli niin väsynyt, että uupui kesken kävelyn. Tutkimuksissa epäiltiin hermostosairautta.

Minulla oli kauhea huoli, ja mietin, onkohan kaikki minun juomiseni seurausta. Kyselin lääkäreiltä, voisiko oireilu olla psykosomaattista. Kaikki sanoivat, että ei voi. Ratkaisuni oli se, että aloin juoda lisää.

Vaimoni ja äitini olivat jo pitkään yrittäneet saada minua hakemaan apua, ja lopulta vaimoni asetti ehdon: minun pitäisi lopettaa juominen tai jäisin yksin.

Olen siitä tosi kiitollinen. Sen seurauksena minut saatiin päihdehoitoon alkuvuodesta 2016.

Päihdehoidossa ymmärsin ensimmäistä kertaa, että olen sairas ja että kukaan ei valitse sairauksiaan. Se ei tietenkään vapauta vastuusta hoitaa sairautta tai kantaa vastuu sen seurauksista.

Kävin Minnesota-mallisen päihdehoidon, eli lähdin kuukauden intensiivijakson ajaksi pois kotoa. Hoito sisälsi esimerkiksi terapiaa ja ryhmätyöskentelyä.

Yhtenä viikonloppuna läheiset saivat tulla käymään ja kertoa, miltä juomiseni oli heistä tuntunut. Sain kuulla, että kun vaimoni odotti kuopustamme, hän ei kertonut raskaudestaan heti minulle. Hän mietti hetken, pystyykö tuomaan lapsen maailmaan, jossa hänen miehensä on alkoholisti.

Romahdin ihan totaalisesti. Lapsi oli siinä vaiheessa vuoden ikäinen, ja oli karmea ajatus, ettei häntä minun takiani olisi.

Arthur oli silloin alakoululainen ja liian nuori osallistumaan läheisten viikonloppuun, mutta kerroin raitistumisestani hänelle heti hoidon jälkeen. Halasimme ja itkimme. Oli euforista palata taas omaksi itsekseni, olla läsnä ja kuunnella.

Pian sen jälkeen kaikki Arthurin oireet katosivat. Tuntui tosi pahalta tajuta, miten sairaus oli häneen vaikuttanut.

Raitistumisen jälkeen aloimme puhua tosi avoimesti alkoholismista. Kävin säännöllisesti päihdehoidon jatkotapaamisissa, ja Arthur näki, että hoidan itseäni.

Hänen huolensa käynnistyi silti helposti. Kerran join omenamehua konjakkilasista ja näin Arthurin ilmeestä, että hän säikähti. Ymmärsin, että menee aikaa ennen kuin huoli katoaa.

Puoli vuotta raitistumiseni jälkeen kysyin Arthurilta, miltä juomiseni oli hänestä tuntunut. Arthur sanoi, että häntä oli pelottanut. Se oli hämmentävä vastaus. En ollut huutanut, korottanut ääntäni tai ollut väkivaltainen humalassa. Minulle oli tärkeää ylläpitää kulissia ja häivyin siksi yleensä juomaan jonnekin muualle.

Kun kysyin, mitä Arthur tarkoittaa, hän sanoi, että häntä pelotti, että hukun, kun menen avantouimaan, tai jään auton alle, kun menen kauppareissulla lähipubiin. Häntä pelotti, että hän menettää isänsä. En ollut tajunnut, että voisin olla jollekin niin tärkeä.

Nuorena ajattelin, että minusta tykätään, kun olen menestyvä laskettelija tai menestyvä pankkiiri. En kokenut, että vain minä voisin olla rakastettava.

Nykyään tykkään itsestäni, mutta se ei ole tapahtunut hetkessä. Minun on pitänyt opetella käsittelemään tunteitani. Enää ei tulisi mieleenkään, että ryyppäisin suruuni tai ahdistukseeni.

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut kohdata omat tekoni. Ne ovat häpeällisiä, ja olen ottanut niistä vastuuta. Ihminen, joka ne on tehnyt, on vain yhden ryypyn päässä. Olen onneksi saanut olla raitis ja toivon saavani olla hautaan saakka.

Yksi tärkeimmistä asioista elämässäni on se, että saan olla mukana lasteni elämässä. Minusta on ihanaa, että Arthur kertoo minulle asioistaan.

Arthur on aina ollut tosi urheilullinen ja ahkera. Osaksi kyse on ollut siitä, että niin hän on saanut huomioni. Hän on myös pienestä pitäen huolehtinut paljon.

Raitistumiseni jälkeen Arthur pystyi pikkuhiljaa päästämään irti. Olin tosi iloinen, kun hän tuli kerran koulusta kotiin ja kertoi, että oli saanut ranskan kokeesta nelosen. Häntä ei hävettänyt yhtään eikä hän ollut lainkaan varpaillaan siitä, miten reagoin.”

"Olin noin kuusivuotias, kun aloin tajuta, milloin isä on humalassa ja milloin ei. Näin sen silmistä, katseesta ja ilmeistä. 

Ala-asteen ensimmäisillä luokilla juominen alkoi ahdistaa aika paljon. Se oli jatkuvasti ongelma. Jos isä oli humalassa kotona, yritin vältellä häntä enkä puhunut hänen kanssaan. Yleensä isä joi jossakin muualla ja tuli kotiin vasta illalla.

Humalassa isä oli tavallistakin puheliaampi eikä aina meinannut pysyä pystyssä. En pelännyt häntä, mutta minulla oli tosi epämukava ja ahdistunut olo.

Välillä isä saattoi suuttua jostakin humalassa ja välillä hän oli saman asian kanssa ihan okei.

Mielialat vaihtelivat enkä voinut ennakkoon tietää, miten hän mihinkin reagoi. Siksi en ikinä halunnut soittaa hänelle vaan laitoin mieluummin viestin.

Kerran kerroin, että menen koulun jälkeen kaverin kanssa ulos leikkimään. Se sopi isälle, mutta myöhemmin hän hermostui ja ihmetteli, missä olin ollut. Hän oli humalassa unohtanut, että olin ilmoittanut asiasta.

Lapsen näkökulmasta ahdistavaa oli se, että isä ei ollut oma itsensä. Hän ei ollut se henkilö, johon olin tottunut ja jonka tunsin. Läheinen ihminen tuntui vieraalta.

En yleensä nähnyt, kun isä joi. Välillä huomasin kaljan sohvan takana tai viinitonkan jääkaapin päällä. Oli ilmiselvää, että isä piilotteli juomistaan.

Huomasin kyllä, milloin isä oli nousuhumalassa ja milloin kunnolla humalassa. Kerran olimme lähdössä kotoamme Kruununhaasta Tervasaareen uimaan ja näin, että isä oli vähän humalassa. Kysyin, onko hän juonut. Isä sanoi, että pari olutta, mutta ei juo enää enempää.

Kun menimme rannalle, isä oli hetken päästä ihan humalassa. Minua ärsytti tosi paljon. Tuntui, että luottamus isään kärsi.

Muuten emme koskaan puhuneet isän juomisesta. Muutaman kerran humalassa isä myönsi, että hänellä oli ongelma, mutta selvin päin hän kielsi sen täysin. Hän sanoi aina, että on hirveää, että muut syyttävät häntä juomisesta. En uskaltanut ottaa asiaa esille.

En koskaan kertonut juomisesta kavereillekaan. Häpesin sitä, että isä juo, enkä halunnut, että muut tietävät. Siinä oli varmaan sitäkin, että halusin suojella isää.

Yritin aina olla kavereiden kanssa niin kauan kuin mahdollista, koska en halunnut mennä kotiin. Häpeän takia en ikinä kutsunut kavereita käymään.

Jos isä tuli futisturnaukseen humalassa, pelkäsin, että kavereiden vanhemmat huomaavat sen. 

Jos olimme lähdössä koko perhe yhdessä jonnekin ja isä oli juonut, toivoin, että hän jäisi kotiin.

Juomisesta huolimatta isä teki paljon asioita kanssani. Jalkapallo oli yhteinen juttumme, koska isä valmensi joukkuettamme. Matkustelimme myös paljon perheenä ja kahdestaan isän kanssa. Se oli tosi hauskaa, ja silloin isä ei juonut.

Isä oli minusta aina hyvä isä, mutta kun alkoholiongelma paheni, oli koko ajan vähemmän hetkiä, joina hän oli normaali. Silloin yhdessäolommekin väheni.

Viimeisenä juomisvuonna mietin, onkohan isä vähentänyt juomista, kun hän ei ollut enää niin usein humalassa kotona. Oikeasti hän vältteli kontaktia ja joi esimerkiksi mökillä.

Välillä isä oli hetken raittiina, mutta retkahti aina uudestaan. Yleensä retkahtamisesta alkoi aina paha vaihe. Se tarkoitti sitä, että isä joi enemmän kuin oli juonut ennen kuivaa kautta, kunnes juominen taas vähän tasoittui.

Välillä isä sanoi, että hän menee terapiaan, mutta se oli hänelle vain tekosyy jatkaa juomista. Joka kerta silti mietin, että voisiko hän nyt raitistua.

Isän juominen vaikutti käytökseeni esimerkiksi niin, että olin tosi huolehtiva lapsi. Olin huolissani isästä ja siitä, että jotain sattuu, kun hän on juomassa. Samaan aikaan en halunnut, että isä tulee humalassa kotiin ja herättää meidät.

En ollut ikinä vihainen isälle. Olin vain tosi ahdistunut.

Yritin myös jotenkin estää isää juomasta, vaikka en pystynyt mitenkään vaikuttamaan siihen. Halusin tehdä sellaisia asioita, joiden yhteydessä isä ei joisi. Yleensä isä joi siinä vaiheessa kotona, mutta jos menimme esimerkiksi frisbeegolfaamaan, hän ei juonut.

Murehdin ja stressasin tosi paljon isän puolesta. En ajatellut, että murehtimisesta olisi varsinaisesti mitään hyötyä, mutta yritin vain olla niin kontrollissa kuin pystyin. Tiedän, että on tosi yleistä, että alkoholistien läheiset käyttäytyvät sillä tavalla.

Yritin olla hyvä kaikessa ja tehdä asiat mahdollisimman täydellisesti. Sekin varmaan liittyi jotenkin juomiseen. 

En ajatellut, että jos olen tarpeeksi hyvä, isä ei juo, mutta ehkä ajattelin, että niin saisin vielä enemmän hyväksyntää ja isä kuuntelisi minua.

En myöskään halunnut aiheuttaa lisää huolta. Juominen oli jo itsessään riittävän iso ongelma.

Isä raitistui, kun olin 11-vuotias. Se oli parhaita hetkiä pitkään aikaan. Isä oli ihan eri ihminen ja koko ajan läsnä. Olin tosi iloinen.

Ennen päihdehoitoa minulle kerrottiin, etten näe isää muutamaan viikkoon, koska hän on selkäkuntoutuksessa. Jos olisin tiennyt päihdehoidosta, olisin stressannut tosi paljon sitä, onnistuuko raitistuminen.

Hoidon jälkeen isä oli tosi avoin alkoholismista. Hän selitti, miten sairaus toimii, mistä se johtuu ja miten raitistumisprosessi oli mennyt. Opin heti kaiken tarpeellisen.

Ensimmäinen reaktioni oli se, että en tule itse ikinä juomaan mitään. Isä kuitenkin selitti, miten sairaus toimii, ja sanoi, ettei se, jos juon, automaattisesti tarkoita sitä, että olisin samanlainen kuin hän humalassa.

Puhuimme myös siitä, miltä juominen oli minusta tuntunut. Tuli parempi olo, kun isä pystyi myöntämään, että oli käyttäytynyt huonosti. Olin tosi helpottunut, ja kaikki paine lähti purkautumaan.

Viimeisenä vuonna, jona isä joi, olin kipeänä koko ajan. Minulla oli tosi raskas ja väsynyt olo, enkä jaksanut oikein tehdä mitään. Kävin kaiken maailman testeissä ja tutkimuksissa, mutta mitään ei löytynyt.

Raitistumisen jälkeen väsymysoireet katosivat täysin. Ne olivat varmaan johtuneet siitä, että minua stressasi ja ahdisti niin paljon.

Aluksi pelkäsin, että isä alkaa taas juoda, mutta pelko meni nopeasti ohi, koska isä käyttäytyi niin eri tavalla. Jo puolen vuoden jälkeen olin tosi luottavainen.

Olemme puhuneet isän kanssa tosi avoimesti kaikesta, varsinkin juomiseen liittyvästä. Myös kaikki kaverini tietävät nykyään asiasta. Kerroin heille heti, kun aloin luottaa isän raitistumiseen.

Nykyään tiedän alkoholismista tosi paljon enkä pelkää sitä, että minulle tulisi samanlaisia ongelmia. Jos minulle joskus tulisi jotain vastaavaa, osaisin tunnistaa sen heti.

Isä oli paljon läsnä juomisesta huolimatta, enkä koe, että osa lapsuuttani olisi jäänyt puuttumaan. Juominen on varmasti jättänyt silti jälkiä. Minun on esimerkiksi joskus vaikea kohdata epämiellyttäviä asioita ja poistua mukavuusalueelta. Jos juominen olisi jatkunut pidempään, jäljet olisivat varmasti pahemmat.

Nykyään meillä on isän kanssa hyvät ja läheiset välit. Pystymme puhumaan kaikesta ja käymme yhdessä pikkuveljen futismatseissa. Luotan isään täysin enkä epäile hänen raittiuttaan.”