Viime yönä järjestetty Oscar-gaala Los Angelesissa oli viihdeteollisuuden mittapuulla näkemisen arvoinen show.

Ei kuitenkaan siinä mielessä, mistä Oscarit on viime vuosina muistettu eli korkean tason sekoilusta.

Moni muistaa, että vuonna 2017 gaalassa töpättiin oikein urakalla, kun voittajaksi julistettiin ensi alkuun väärä elokuva. Vielä oudompaa oli edessä vuonna 2022, jolloin näyttelijä Will Smith kävi huitaisemassa avokkaalla juontaja Chris Rockia naamaan. 

Nyt mitään vastaavaa ei nähty: Oscarin voittaneen Emma Stonen mekko vähän hajosi, mutta pysyi kuitenkin päällä. Mekkokriisistä huolimatta Stone vaikutti hyvin liikuttuneelta palkinnosta. Jos olisi jaettu läsnäolon Oscar, se olisi mennyt gaalassa hänelle.

Paljon lähempänä isonkin vaaran tuntua kävi nestori Al Pacino, joka tuli lavalle Stonen jälkeen. Pacino pullautti illan tärkeimmän voittajan nimen suustaan H-hetkellä erittäin epäselvästi. Olisi luullut, että kokeneella filmitähdellä olisi ollut enemmän draaman tajua. Nyt esiintymistä hallitsi mumina, juuri silloin kun juhlan piti huipentua. 

Gaalan suuri voittaja oli Oppenheimer, seitsemän Oscaria. Tämä ei yllättänyt. Paitsi ehkä Pacinon.

Illan se suuri henkinen voittaja saattoi kuitenkin olla toinen elokuva. Poor Thingsin, Oppenheimeria paljon pienemmän elokuvan, tekijät saattavat olla gaala-illan jälkeen ne kaikkein onnekkaimmat. Poor Things voitti neljä Oscaria.

Illan ”häviäjiä”, jos sellaisia Oscareissa nyt edes on, olivat Maestro ja Killers of the Flower Moon, jotka eivät saaneet palkintoakaan lukuisista ehdokkuuksista huolimatta.

Oscarit ovat viime vuosina kansain­välistyneet ja usea Oscar-patsas meni Yhdysvaltojen ulkopuolelle. Palkintoja putosi Britanniaan, Irlantiin, Japaniin ja Ukrainaan sekä myös kahdelle ruotsalais­taustaiselle tekijälle, säveltäjälle ja elokuvaajalle Oppenheimerista.

Ruotsalaiset elokuvantekijät ovat koko elokuvahistorian istuneet ylemmällä oksalla Hollywoodissa, mitä tulee suomalaisiin tai moniin muihin eurokollegoihin.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan nousi gaalassa esiin kahdella tavalla. Ukraina sai maan ensimmäisen Oscarin, kun Mariupolin tuhoutumista kuvannut dokumentaarinen elokuva 20 Days in Mariupol palkittiin. Palkintoa vastaanottanut ohjaaja Mstyslav Tšernov oli kiitospuheessaan vakavana. Hän totesi toivovansa, ettei olisi joutunut elokuvaa koskaan tekemään. 

”Elokuvat luovat muistoja, muistot luovat historiaa”, ohjaaja kuitenkin muistutti.

Venäjän nykytila tuli esiin myös Oscarien perinteisessä muisto-osuudessa, joka alkoi Aleksei Navalnyin kuvilla. 

Gaala oli lämminhenkinen, hyväntahtoinen ja Hollywoodille tyypillisesti myös korostetun oikeamielinen, mikä juhlan kiinnostavuuden kannalta ei aina ole pelkästään meriitti.

Juhla ei kuitenkaan vaikuttanut väkinäiseltä.

Poliittisia puheenvuoroja kuultiin muutamia muitakin ja tulitauko Gazaan -nappeja vilahteli tv-kuvissa, mutta mikään tv-kameraan osuneista kannanotoista ei ollut sellainen, että amerikkalaisen tv-yleisön olisi tarvinnut vetää anarkistisuudesta hernettä nenään. 

Juhlan luultavasti ihailluin ohjelmanumero liittyi Barbie-elokuvaan, kun pinkkiin pukeutunut Ryan Gosling tuli tanssijaryhmän kanssa esittämään kappaleen I’m Just Ken.

Sovinnaisia olivat myös kiitospuheet. Palkitut nostivat esiin erityisen paljon palkinnon jakajia sekä tietenkin läheisiään. Toki myös tiedottajia ja stylisteja haluttiin muistaa, oltiinhan Hollywoodissa.

Juontaja Jimmy Kimmel veisteli Oscar-perinteen mukaisesti; paikalle saatuja kuuluisuuksia esiteltiin alkujuonnossa tv-kameroille naljaillen, jopa varovasti roastaten. Christopher Nolan sai esimerkiksi kuulla pornoaddiktiostaan ja Robert Downey Jr:n kanssa Kimmel heitti huulta päihteistä ja miehuuden koosta.

Kimmel teki pilaa myös siitä, miten nykyelokuvat ovat pitkiä, Kimmelin makuun jopa liian pitkiä. Kun menin katsomaan Flowers of the Moonia, käänsi postin teatteriin, Kimmel herjasi. Martin Scorsesen ohjaus kestää vain kolme tuntia ja 26 minuuttia.

Mikään Kimmelin terävistä sutkauksista ei kuitenkaan vetänyt vertoja gaalan huippuhetkelle, joka oli Oscar-mittakaavassa jopa älyttömän hillitön. 

John Cenan ilmestyminen kuviin oli näkemisen arvoinen.

Cenan tavaramerkki Hollywoodissa on ollut yhdistää lihasmassa huumoriin. Tätä hyödynnettiin gaalalavalla maksimaalisesti. 

Cena oli ilkosillaan, ja kameran edessä hän hivuttautui kohti juontomikrofonia peittäen kriittiset paikat kirjekuorella, jossa voittajan nimi oli piilossa. Cena oli jakamassa puvustus­palkintoa, tietenkin.

Näin hauskaa on Oscareissa harvoin. Etenkin kun tiedetään amerikkalaisten jossain määrin neuroottinen suhtautuminen alastomaan ihmiskehoon.