Joskus käy niin, että keskustelut kumppanin kanssa johtavat kummalliselta tuntuvaan lopputulokseen.

Sitä voi vaikkapa suostua tekemään kumppanilleen palveluksen, jota ei alun perin missään nimessä ajatellut tehdä. Samaan aikaan toisen varsinaiset syyt ja perustelut penätä palvelusta tuntuvat jäävän hämärän peittoon.

Jäljelle jää outo olo: miten tässä näin kävi?

Tällaisissa tilanteissa voi olla kyse niin sanotusta gaslightingista. Se on ihmissuhteiden ilmiö, josta on viime aikoina puhuttu paljon sosiaalisen median parisuhdeaiheisissa keskusteluissa.

Kyse on tietynlaisesta parisuhteiden ja muidenkin läheisten ihmissuhteiden dynamiikasta. Gaslightingissä ihminen pyrkii vaikuttamaan läheiseensä vääristämällä todellisuutta ja hämärtämällä tarkoitusperiään. Toiminta voi olla tarkoituksellista tai tiedostamatonta, mutta yleensä ihminen käyttää sitä vallankäytön tai kontrollin välineenä.

”Gaslighting on manipulaation muoto, jossa yksi henkilö koettaa saada toisen epäilemään omaa järkeään, muistiaan tai tunteitaan”, kertoo psykologi ja psykoterapeutti Jan-Henry Stenberg. Stenberg työskentelee Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin Husin psykiatrian linjajohtajana.

Gaslightingin suora käännös on kaasuvalottaminen. Termi on poimittu nykykeskusteluun vuosikymmenten takaisesta näytelmästä, vuonna 1938 ensi-iltansa saaneesta Patrick Hamiltonin kirjoittamasta Gas Lightista. Sittemmin myös valkokankaalla nähdyssä tarinassa kuvataan psykologista manipulaatiota. Tarinassa manipuloija himmentää hiljalleen kaasuvaloa hänen ja manipulointinsa kohteen asunnossa.

Gaslightingin voisi suomentaa osuvammin sumuttamiseksi.

Jan-Henry Stenbergin mukaan sumuttamiseen turvautuva ajaa usein keskusteluissa omaa etuaan väittämällä toisen sanoneen tai tehneen aiemmin jotakin. Kun toinen ei mennyttä tilannetta muista, hänelle syntyy epävarma olo itsestään.

”Tämä on sumuttamisen peruslogiikka. Vähitellen toinen tulee yhä epävarmemmaksi omista sanomisistaan ja tekemisistään.”

Esimerkki sumuttamisesta voisi olla parisuhdekeskustelu, jossa ihminen tahtoo saada kumppaninsa hoitamaan yhteisiä lapsia lauantai-iltana, koska tahtoo itse lähteä ulos ystäviensä kanssa.

Sumuttamista olisi sanoa vaikka että ”etkö muista, mehän puhuimme tästä jo”, vaikka asiasta ei olisi aiemmin keskusteltu. Näin sumuttaja manipuloi toisen muistikuvia.

Reilumpaa olisi sanoa suoraan, että haluaa mennä hauskaan illanviettoon.

Toisenlainen esimerkki sumuttamisesta voisi olla seuraavanlainen tilanne: parisuhteen toinen osapuoli kertoo, että hänelle on tullut paha mieli, koska hän kokee kumppanin rikkoneen yhdessä sovittuja parisuhteen rajoja.

”Tähän sumuttaja voisi vastata, että näkemyksesi ovat umpivääristyneitä. Ja että jatkuvaa kontrollointiasi ihmettelevät suhteen ulkopuolisetkin henkilöt.”

Näin sumuttaja koettaa saada toisen kokemaan itsensä epänormaaliksi sen sijaan, että ottaisi vastuuta omista tunteistaan. Omassa toiminnassaan hän ei suostu näkemään mitään väärää. Eikä hän suostu perustelemaan asioita keskustellen.

Sumuttamisessa on perimmiltään kyse siitä, että ihminen piilottaa keskustelussa hienovaraisesti omat todelliset tarpeensa, toiveensa ja ajatuksensa. Aina sumuttamiseen turvautuva ei myönnä tarpeitaan ja toiveitaan oikein edes itselleen.

Avoimen keskustelun sijaan sumuttaja pyrkii saamaan tahtonsa läpi käyttämällä toiseen valtaa, joka helposti jää piiloon. Tästä syystä voisikin sanoa, että sumuttaminen on nimenomaan psyykkisen vaivannäön välttelyä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa, Stenberg määrittelee.

”Esimerkki vaivannäöstä olisi pyrkiä perustelemaan toiselle näkemyksensä niin, että ne tulevat oikeasti ymmärretyiksi. Hyvässä keskustelussa molempien täytyy jaksaa nähdä vaivaa. Sumuttaminen on menemistä sieltä, missä aita on matalin.”

Avoimen keskustelun ja vaivannäön sijaan sumuttaja ajaa tahtonsa läpi ”kepulikonsteilla”, Stenberg sanoo.

Sumuttaminen vapauttaa siihen turvautuvan osapuolen vastuusta puhua totta. Sillä on erilaisia seurauksia. Sumutuksen kohde ei voi kriittisesti punnita toisen rehellisiä perusteluja.

”Jos ihminen sanoisi reilusti, että keskusteltava asia on minulle tosi tärkeä, siitä voisi käydä yhdessä kriittistäkin keskustelua. Sumuttamisessa ohitetaan kriittisen keskustelun pelisäännöt, eivätkä keskustelijat siksi ole keskenään tasaveroisia.”

Tasaveroisuuden sijaan sumuttaja asettuu toisen yläpuolelle ”johtamaan” hänen ajatteluaan ja toimintaansa omien sääntöjensä mukaan. Sumuttavalla vuorovaikutuksella on siksi kauaskantoisia seurauksia.

”Kun ihminen vääristää todellisuutta niin, että vastapuoli alkaa epäillä havaintojaan, se horjuttaa tämän mielenterveyttä.”

Sumuttaminen jatkuvana vuorovaikutuksen kuviona myös ajaa kahta ihmistä kauemmas toisistaan, koska he eivät keskustele reilusti ja avoimesti.

Myöskään erimielisyyksiä ei ikään kuin ole olemassa, koska niiden hetkellä toinen on aina ”väärässä” eikä tasa-arvoisella tavalla eri mieltä.

”Lopulta sumuttajan rinnalla ei ole tasaveroista kumppania”, Stenberg sanoo.

On myös oleellista hahmottaa, että ihmissuhteissa tapahtuu muunkinlaista manipulaatiota kuin sumuttamista. 

Palataan esimerkkiin, jossa pariskunnan toinen osapuoli tahtoo lähteä ulos, mutta turvautuu reilun keskustelun sijaan välttelemään vastuuta toiveistaan.

Tällaisessa tilanteessa joku voisi sanoa puolisolleen esimerkiksi, että hänen on ”pakko” lähteä illanviettoon. Asiasta on jo sovittu ystävien kanssa, eikä hänellä ei ole mahdollisuutta olla lähtemättä mukaan.

”Tällainen on manipulointia mutta ei gaslightaamista. Siinä ei manipuloida toisen todellisuudentajua, mutta väistetään vastuuta.”

Stenbergin mukaan on sinänsä inhimillistä haluta päästä joissakin keskusteluissa mahdollisimman helpolla. Silti on tärkeää muistaa, että etenkin jatkuva sumuttaminen on aina haitallista sekä vastapuolen psyykelle että yhteiselle ihmissuhteelle.

Mikäli ihmisen pääasiallinen tapa olla vuorovaikutuksessa toisiin on muiden itsepintainen sumuttaminen tai muu jatkuva vastuun väistely, taustalla voi piillä minäkeskeisiä persoonan piirteitä tai jopa persoonallisuuden häiriö.

Manipulointia on tutkittu paljon, ja sen tiedetään voivan rikkoa vakavasti kohteensa mielenterveyttä. Sumuttamista tai gaslightaamista ei puolestaan ole tiettävästi tutkittu erillisinä psykologisina ilmiöinä. 

Jos huomaa itsessään taipumusta sumuttaa vuorovaikutuksessa toista ihmistä, havainnon äärelle kannattaa pysähtyä.

”Itseltään voi kysyä, mitä hyvää elämään voisi tulla pyrkimällä tasaveroisempaan vuorovaikutukseen”, Stenberg sanoo.

Jos taas epäilee itse tulevansa toistuvasti sumutetuksi esimerkiksi parisuhteessa, kannattaa ottaa asia puheeksi jonkun turvallisen läheisen kanssa. Esimerkiksi ystävälle voi kertoa konkreettisista havainnoistaan.

”On tosi hyvä idea kysyä, mitä hän ajattelee.”

Jos asian haluaa ottaa puheeksi sumuttajan kanssa, voi häneltä kysyä, että huomaako hän, kuinka hän yrittää jatkuvasti sumuttamalla hallita tilanteita. Hänelle kannattaa antaa konkreettisia esimerkkejä.

Stenbergin neuvon mukaan kumppanille voi seuraavaksi todeta tähän tapaan: Olen mielelläni kanssasi, mikäli suhteemme perustuu kahden tasaveroisen aikuisen väliseen suhteeseen. Sumuttavaa vuorovaikutusta en halua.

Sen jälkeen pallo jää toiselle.