Berliini

Tämän talon minä haluan. Niin ajatteli suomalainen Timo Miettinen, kun hän ensimmäistä kertaa 12 vuotta sitten näki valkoisen uusrenesanssirakennuksen Charlottenburgissa Länsi-Berliinissä. 

Talo oli huonossa kunnossa, ja sähkötkin toimivat vain jotenkuten. Valtaosa 4 700 neliöstä oli tyhjillään ja kunnostamattomana. 

Miettinen oli etsinyt jo tovin sopivaa sijoituskohdetta Berliinistä. Hän päätti ostaa koko kuusikerroksisen rakennuksen yhdessä sisarustensa kanssa. 

Tervetuloa sisään, hän sanoo nyt ja johdattaa kauniiseen porraskäytävään. Se on pienimpiä yksityiskohtia myöden kunnostettu, kuten koko rakennus. Autiotaloajoista ei muistuta enää mikään.

”Kerään taidetta, ja tämä talo on kuin kokoelmani kruununjalokivi.”

Timo Miettinen on omistanut talosta kaikkiaan 700 neliömetriä taiteelle. 

On kaksi galleriaa sekä taidesalonki, joka toimii näyttelytilana sekä juhlien ja yritystilaisuuksien pitopaikkana. Toinen gallerioista on vuokrattu sakalaiselle Robert Grunenbergille.

Miettinen haluaa paitsi tuoda taidetta esiin myös ihmisiä toistensa luo.

Ei ole ihme, että hän on siinä onnistunut. Miettinen lähestyy ihmisiä huomaavaisesti mutta energisesti, sujuvaa saksaa suomalaisella korostuksella ja kuuluvalla äänellä puhuen.

Joulukuussa hän järjesti taidesalonkinsa kymmenvuotisjuhlat. Flyygelille oli käyttöä, ja ihmiset tanssivat.

Tällä kadulla Länsi-Berliinissä on tanssittu ennenkin.

”Kultaisella 1920-luvulla” Marburger Straße oli edelläkävijöiden bilekatu. Alueella asui erityisen paljon juutalaisia. 

Berliinin ensimmäiset lesbobaarit avattiin tällä kadulla. Taiteilijat, kirjailijat, näyttelijät ja dadaistit viettivät aikaansa Marburger Straßen kuppiloissa. Jazzmusiikki soi. Viini ja sherry virtasivat.

Natsien noustessa valtaan kaikki tietenkin muuttui.

Talon ostettuaan Timo Miettinen pyysi Berliinissä asuvaa toimittajaa Irja Wendischiä selvittämään rakennuksen historiaa. Berliinin rakennusviraston arkistoista löytyi yksityiskohtaista tietoa talon vaiheista ja asukkaista.

Ilmeni, että talolla on erityisen kiehtova menneisyys, joka kietoutuu Berliinin ja koko Euroopan dramaattisiin vaiheisiin.

Talon rakennutti juutalainen sijoittaja ja pankkiiri Paul Mühsam 1890-luvun lopulla.

Silloin Euroopassa elettiin voimakasta kaupungistumisen aikaa, ja Berliinikin oli kuin suuri rakennustyömaa. Kaupungin väkiluku kasvoi valtavin harppauksin.

Uusrenessanssia edustava, kuusikerroksinen talo runsaine yksityiskohtineen nousi tontille vain parissa vuodessa. Taloon asennettiin keskuslämmitys.

Mühsam oli selvästi optimistinen. Vaikka berliiniläisissä vanhoissa taloissa asunnot ovat tavallisestikin hyvin suuria verrattuna suomalaisiin, tässä niistä tehtiin hulppeita.

Neljässä pääkerroksessa on kaksi 450 neliön asuntoa.

Nyt yhdessä niistä on berliiniläistyneen Timo Miettisen koti.

Asunto sijaitsee yksi kerros katutason yläpuolella, samassa paraatikerroksessa kuin talon taidesalonki. Saksalaisittain sitä kutsutaan nimellä beletage, sana tulee ranskan sanoista belle étage.

Ennen kuin Miettinen osti talon, edustustiloissa toimi lakiasiaintoimisto. Yli sata vuotta sitten edustuskodiksi suunnitellussa 450 neliön asunnossa huonejako on nyt palautettu alkuperäiseksi.

Salonki käsittää 300 neliötä ja asunto 150 neliötä.

”Eihän kiinteistöön voi rakastua, mutta olen ihastunut tämän talon tunnelmaan”, Miettinen sanoo.

Berliner Zimmer on oleskeluun tarkoitettu tila, jonka läpi voi kulkea ja siitä näkee myös sisäpihalle. Salin valtavan pöydän yllä katse kiinnittyy Muranossa valmistettuihin, arkkitehti Davide Rizzon suunnittelemiin vihreisiin kattokruunuihin.

Salongista yksityistiloihin johtaa käytävä, jonka varrella on entinen palvelijanhuone, nykyinen vierashuone. Sen vieressä on keittiö alkuperäisellä paikallaan. Käytävästä päästään myös palveluskunnan portaikkoon.

Yli neljän metrin huonekorkeus luo asuntoon avaruutta. Kauniit yksityiskohdat niin taide-esineissä kuin sisustuksessa pääsevät esiin.

Parkettikin on monin paikoin alkuperäinen. Se näyttää upealta. Marimekko ja Artek tuovat kotiin tuulahduksen rakkaasta kotimaasta, näyttäviä kukka-asetelmia on joka huoneessa.

Säröä ja särmääkin on kaikkialla. Modernissa keittiössä on vihreäjalkainen lasipöytä ruokailua varten. Lasin alla törröttää rivi pitkiä ja teräviä ruuveja.

Sohvaryhmiä ja istuskelemaan kutsuvia lepotuoleja on paljon. Taide jatkuu salongista yksityiskotiin.

”Joskus menen itsekseni salongin puolelle kirjastoon juomaan lasillisen punaviiniä.”

Nyt paikalla on myös Miettisen kumppani Florian Peters-Messer. Hänkin on liikemies ja taidekeräilijä, mutta asuu pääasiassa Düsseldorfissa.

Salongissa on esillä molempien kokoelmista koottu And I trust you -niminen näyttely. Sen ovat kuratoineet Linda Peitz ja yksi Miettisen kolmesta tyttärestä, Anna Miettinen.

Kun talon rakennuttanut pankkiiri Paul Mühsam kuoli vuonna 1922, talo jäi hänen leskelleen Else Mühsamille ja tyttärelleen Hildegardille.

Charlottenburgin alueella asui erityisen paljon juutalaisia. Talossa vuokralla olleista perheistä moni vietiin Auschwitzin keskitysleirille. Ainakin yksi talon juutalaisasukas teki itsemurhan. Osa katosi ilman että heistä jäi merkintöjä mihinkään.

Natsihallinto ja toisen maailmansodan aika pakottivat Mühsamit miettimään, miten talo pysyisi perheen hallussa. 

Leski Else Mühsam hankki todistuksia ”arjalaisuudestaan”, mutta Hildegard Mühsam oli puoliksi juutalainen. Niinpä hän solmi järjestetyn avioliiton tanskalaismiehen kanssa saadakseen Tanskan kansalaisuuden.

Huoneisiin kätkeytyy myös karmivaa historiaa: tiloissa oli useita natsihallinnon toimistoja.

Puoliksi juutalaiselle Hildegard Mühsamille tilojen vuokraaminen valtaa pitäville natseille saattoi olla keino selviytyä.

”Hildegard joutui aina pelkäämään, mutta lumeavioliitto suojasi häntä”, sanoo Wendisch, joka historiaa selvitellessään löysi tyttären tunteneita ihmisiä.

Toisesta galleriasta löytyy nyt suomalainen kuvataiteilija Kirsi Mikkola pitkässä värikkäässä takissaan. Taiteilijan sinisessä hupussa näkyy pensselin sipaisu.

Berliinissä elää paljon suomalaisia taiteilijoita, ja Mikkola on heistä merkittävimpiä.

Timo Miettinen tuli Berliinin taidepiireihin pystymetsästä, mutta nyt hänet tunnetaan kaupungissa intohimoisesta suhteestaan taiteeseen. Kun hän avasi taidesalonkinsa, heistä tuli Mikkolan kanssa ystäviä.

Nyt Mikkola on ripustanut esille teoksiaan, jotka hän on maalannut asuessaan 1990-luvulla New Yorkin Harlemissa.

Suomalaistaiteilijan mukaan Miettisen taidesalongin merkitys piilee siinä, että se ei ole mikään ”mainstream-juttu”.

”Hän on kuunnellut myös poikkeavia ääniä. Taiteenkerääjille on aina paljon ihmisiä neuvomassa, millaista profiilia kannattaisi luoda. Timo on halunnut löytää nuoria, uusia, muitakin kuin mitä on aina joka paikassa.”

Se näkyy salongissakin. Esillä on myös provosoivaa ja häiritsevääkin taidetta. Ei mitään hyvän mielen asetelmia.

Suomalaistaiteilijan mukaan Miettisen taidesalongin merkitys piilee siinä, että se ei ole mikään ”mainstream-juttu”.

”Hän on kuunnellut myös poikkeavia ääniä. Taiteenkerääjille on aina paljon ihmisiä neuvomassa, millaista profiilia kannattaisi luoda. Timo on halunnut löytää nuoria, uusia, muitakin kuin mitä on aina joka paikassa.”

Se näkyy salongissakin. Esillä on myös provosoivaa ja häiritsevääkin taidetta. Ei mitään hyvän mielen asetelmia.

Miettisen varallisuus on peräisin perheyhtiöstä. Hänen isänsä Ensio Miettinen perusti aikanaan sähköverkkoyhtiö Enston, joka kasvoi menestyväksi kansainväliseksi yritykseksi.

Kaksitoista vuotta sitten hän halusi irtaantua yrityksen vastuutehtävistä. Elämä perheyrityksessä ”pienestä pitäen” riitti. Kolmen siskonsa kanssa hän siirsi yhtiön omistuksen ja päävastuun seuraavalle sukupolvelle.

Hän oli viettänyt nuorena pitkiä aikoja Länsi-Saksassa ja halusi löytää talon juuri Länsi-Berliinistä, vaikka Charlottenburg ei silloin kiinnostanutkaan ketään.

Tyhjää tilaa oli paljon. Berliini oli nykyistä köyhempi kaupunki silloin, ja finanssikriisin jäljet näkyivät.

”Joka toinen talo oli silloin kaupan. Oli varaa mistä valita”, hän sanoo.

”Toimin vastoin sen aikaista trendiä, jäin roikkumaan tänne nukkuvaan Länsi-Berliiniin. Pidin Ku’dammista”, hän sanoo.

Kurfürstendamm, lempinimeltään Ku’damm, on Länsi-Berliinin legendaarinen ostoskatu, kuin Oxford Street Lontoossa. Lähellä on myös vuonna 1907 avattu ”lännen tavaratalo” KaDeWe.

Talon ostohintaa hän ei kerro, mutta se oli ”puolet pienempi” kuin vastaavan vanhan kivitalon hinta Helsingissä samaan aikaan.

Vähitellen hän siirtyi Berliiniin asumaan.

”Olin rohkea. Halusin tämän talon aus Liebe zur Kunst, rakkaudesta taiteeseen. Ajattelin että ei voi olla niin, että länsi on tuomittu ruususen uneen.”

Se kannatti.

Kiinteistösijoitus on osoittautunut paljon paremmaksi kuin hän osasi kuvitella, sillä Berliinissä hinnat ovat nousseet nopeasti. Vuonna 2012 asuntojen keskimääräinen neliöhinta oli Berliinissä 1 671 euroa, ja vuoden 2022 lopussa se oli 5 347 euroa.

Arkkitehtonisesti talo on berliiniläisittäin epätavallinen.

Talon ”siivet” muodostavat piirin, jonka keskelle jää sisäpiha. Talon läpi pääsee kulkemaan kadunpuoleisesta osasta takapihan puoleiseen osaan. 

Berliiniläistaloissa tällainen ratkaisu on harvinainen. Yleensä vanhoihin taloihin on rakennettu erikseen kadunpuoleinen rakennus ja takapihalla kohoava rakennus.

Porvarilliseen ihanteeseen kuului aikanaan rentoutuminen palmujen katveessa talvipuutarhassa eli suurella lasitetulla parvekkeella. Sinne pääsee suoraan Miettisen olohuoneesta.

Nyt lasit on poistettu, mutta parveke on hyvin suojainen. Siellä Miettinen nauttii silloin tällöin sikarin tai lasin viiniä ystävien seurassa.

Kesäisin lintujen liverrys ympäröi parvekkeen, eikä siellä uskoisi olevansa vain kivenheiton päässä Kurfürstendammista.

On oikeastaan ihme, että tämä talo on edelleen pystyssä.

Toisen maailmansodan aikana Charlottenburgia pommitettiin rajusti. Näköetäisyydellä Marburger Straßelta on Keisari Vilhelmin muistokirkko, jonka pommituksessa vuonna 1943 tuhoutunut torni on yksi Berliinin tunnetuimpia maamerkkejä.

Marburger Straße 3 ei kärsinyt sodassa ainoatakaan vauriota, vaikka ympärillä talo toisensa jälkeen muuttui savuavaksi raunioksi ja lähikadut olivat täynnä pommien tekemiä kuoppia.

Sodan jälkeen Hildegard Mühsam solmi jo neljännen avioliittonsa, ja hänen sukunimekseen tuli Dahlmann. Hän vietti liittoutuneiden hallitsemassa Länsi- Berliinissä vilkasta seurapiirielämää.

Talon kannalta oli onni, että rakennuttajan perhe sai pidettyä sen pitkään omistuksessaan, eikä tehnyt siihen suuria muutoksia.

Hildegard Dahlmannilla ei ollut perillisiä. Miettinen osti kiinteistön tämän pitkäaikaiselta isännöitsijältä, jolle Dahlmann oli sen kuolinvuoteellaan testamentannut. Hän ei ollut tehnyt taloon remontteja, eikä siten olennaisia vaurioitakaan.

Taidesalonki Salon Dahlmann on saanut nimensä Hildegardin viimeisen sukunimen mukaan.

Nyt talon katutasossa on myös tyylikäs ja hyviä arvosteluja keräävä drinkkibaari, joka on saanut nimensä Hildegardin mukaan.

Berliinissä historiallisia takaumia tulee vastaan joka kulmassa. Miettisestä erityisen arvokasta oli löytää talo, joka oli säilynyt alkuperäisessä kunnossaan.

Muurin murtumisen jälkeen Länsi-Berliini oli pitkään kuihtunut kaupunginosa. Itäiset alueet taas sykkivät kiinnostavina.

”Itäinnostuksen jälkeen kaupallinen painopiste on siirtynyt länteen, ja myös nuoremmat muuttavat tänne”, hän sanoo.

”Samalla myös ikäpolvet vaihtuvat. Uskon, että Länsi-Berliiniin siirtyy myös entistä enemmän edelläkävijöitä, vähemmistöjä ja intellektuelleja.”

Länsi on herännyt jälleen unestaan – aivan kuten Timo Miettinen ennusti.

Salon Dahlmann | Miettinen Collection on avoinna yleisölle lauantaisin kello 12-18 ja ryhmille sopimuksen mukaan.