Hoitajapula, kuukausien hoitojonot, ruuhkautuneet päivystykset, huono johtaminen, surkea imago. Terveydenhuollossa riittää haasteita, joihin on ollut tapana esittää ratkaisuksi rahoituksen lisäämistä. 

Mutta ei raha tilannetta ratkaise. 

Tätä mieltä on terveydenhuollon professori Kristiina Patja. Hänen mielestään suomalaisten terveyspalvelut pitäisi järjestää monella tavalla fiksummin ja siten saada enemmän aikaan sillä rahalla, joka on käytettävissä. 

Rohkea kannanotto ei ole uusi ajatus, sillä kansanterveystieteilijänä Patja on pohtinut suomalaista terveydenhuoltoa pitkän siivun urastaan. Vuosikymmenien kokemus on tuonut oivalluksia ja selkeän kuva siitä, miten terveydenhuolto tulisi järjestää. 

Patja purkaisi mielellään koko terveyskeskuskonseptin, johon me suomalaiset olemme hänen mielestään liian kiintyneitä. Järjestelmä on tullut tiensä päähän, eikä se enää toimi, Patja sanoo. 

Koska terveyskeskusjärjestelmää tuskin ihan heti pilkotaan osiksi, HS pyysi Patjaa pohtimaan ratkaisuja kiperimpiin terveydenhuollon ongelmiin. Niitä kertyi kaikkiaan kahdeksan. 

Ihan ensin pitäisi katsoa suurennuslasilla kaikkea sitä, mikä on turhaa työtä, Patja sanoo. Tällä hän tarkoittaa hukkatyötä, joka ei tuota terveyttä. 

Ja sitä on paljon.

Yksi suurimmista ongelmista on väärinkäytetty työaika, Patja sanoo. 

”Ensimmäisenä pitäisi pysähtyä pohtimaan, onko työtehtävä tärkeä lainkaan.”

Patjasta on ongelmallista, että lääkärit tehtailevat lausuntoja toisensa perään, vaikka saman ajan voisi käyttää potilaan kanssa. 

”Esimerkiksi kardiologi joutuu kirjoittamaan Kela-lausuntoja potilaan tarvitsemaan verenohennuslääkkeeseen, vaikka hän on juuri arvioinut, että tämä tarvitsee lääkkeen ja laatinut reseptin. Sen pitäisi riittää.” 

Sama koskee Patjan mukaan myös monia psykiatreja. Heidän työviikostaan iso osa voi kulua erilaisten lausuntojen kirjaamiseen. Jotta asiakas voi hakea Kelalta tiettyä etuutta, sen myöntämiseen tarvitaan lääkärin lausunto.

Patjan mielestä esimerkiksi lääkärintodistukset lyhyistä sairauspoissaoloista kuormittavat aivan turhaan lääkäreitä. 

”Yhden lausunnon tekemiseen voi kulua viisi minuuttia, mutta jos niitä viisiminuuttisia on kymmenittäin viikossa, se lohkaisee työajasta jo ison osan.”

Mutta ratkaisu ei saa olla sekään, että lääkärien paperityöt siirretään hoitajille tai palkataan sitä varten lisää osastosihteereitä. Kaikki paperien pyörittely ja lähettely tulisi karsia, Patja huomauttaa.

”Meillä on tietojärjestelmät sitä varten. Kela lähettää valtavia määriä kirjeitä asiakkailleen joka vuosi, mikä järki siinä on? Tällaisista ikivanhoista tavoista on näköjään mahdoton oppia pois.” 

Ylipäätään terveydenhuollossa on paljon vanhaa, vuosikymmenten saatossa kertynyttä kerrostumaa, josta ei uskalleta päästää irti, Patja sanoo. Jos jokin asia on totuttu tekemään tietyllä tavalla, se myös sokeasti tehdään siten sen sijaan, että tapa kyseenalaistettaisiin. 

Patjan mielestä pitäisi aina miettiä, tuottaako jokin toimenpide ja työtehtävä terveyshyötyjä. 

Nyt hyvinvointialueet mittaavat – ainakin vielä toistaiseksi – terveyskeskusten toimintaa käyntimäärinä, ”oven narahduksina”, jotta se näyttäytyisi mahdollisimman tehokkaana.

Potilas voi tässä putkessa ihmetellä, onko touhu tehokasta lainkaan, jos hän ei saa kaipaamaansa apua, Patja pohtii.

Ennen kaikki oli paremmin -hokema herättää useimmiten pelkkiä hilpeitä nauruntyrskähdyksiä, mutta yhden hyvin toimineen systeemin Patja palauttaisi terveyskeskuksiin. 

2000-luvulla monissa terveyskeskuksissa tietyn kaupunginosan ihmisiä hoiti omalääkäri–hoitaja-työpari. Tästä seurasi monia hyötyjä: ihmiset tulivat tutuiksi toisilleen, jolloin jokaisella vastaanotolla ei ollut vastassa uusi henkilö, jolle huolensa joutui kertomaan yhä uudelleen juurta jaksain. 

”Kun lääkäri tuntee potilaansa, hän osaa joustavasti varata tälle myös sopivasti vastaanottoaikaa. Ritvalla voi mennä jo riisuuntumisessa 15 minuuttia, kun taas vähäpuheinen Martti haluaa vain asiansa rivakasti hoidetuksi ja nopeasti ulos”, Patja kuvailee. 

Pitkä yhteinen hoitosuhde luo hyvinvointia monella tapaa. Pitkäaikaissairaan on helpompaa asioida tutun lääkärin kanssa kuin ventovieraan, ja lääkärille on palkitsevaa nähdä potilaan toipuvan esimerkiksi vaikeasta sairaudesta. Yhteydenpitokin voi olla mutkatonta chatissä tai tekstiviesteillä. 

Hänen mukaansa malli toisi hyvinvointia myös lääkäreiden suuntaan, sillä silloin työaikataulujaan voisi hallita paremmin. 

”Mutta omalääkärijärjestelmä säästettiin pois, sillä se tuli liian kalliiksi. Systeemin kääntöpuoli oli se, että käyntejä kertyi paljon, koska tuttuun lääkäriin oli helppo ottaa yhteys matalalla kynnyksellä.” 

Viime vuonna sosiaali- ja terveysministeriö tilasi selvityksen omalääkärimallin uudelleen organisoimisesta. Selvitysryhmän mukaan sairastavuus ja kuolleisuus vähenisivät merkittävästi, jos terveydenhuollossa panostus olisi lääkärin ja potilaan hoitosuhteen jatkuvuudessa – tosin se edellyttäisi sitä, että lääkäreitä ja hoitajia olisi reilusti nykyistä enemmän.  

Patjan mielestä lääkäreitä ja hoitajia on riittävästi, mutta ongelma on se, että heitä on paljon juuri työterveydenhuollossa. Tämä väki pitäisi saada enemmän siirtymään julkisen terveydenhuollon piiriin. 

”Ylihoidamme terveitä ja osin alihoidamme sairaita. Sitä on selvästi vaikea myöntää julkisessa keskustelussa, eikä kahden rinnakkaisen järjestelmän ylläpito onnistu ilman lisärahaa.” 

Patja pohtii, voisiko Suomessa toimia Tanskan malli. Siellä jokaisella asukkaalla on korvamerkitty omalääkäri, joka saattaa hoitaa samaa perhettä sukupolvienkin ajan. Vastaanotolle pääsee jopa samana päivänä, mikä todennäköisesti näkyy väestön parempana terveytenä, kun sairaudet havaitaan hyvissä ajoin. Käynnit ovat maksuttomia, mutta loppukädessä viulut maksaa jokainen veronmaksaja palkastaan.

”Voisi olla paikallaan miettiä, voisiko meidän terveyskeskuksiin tuoda tällaisia yksityisten lääkärien praktiikoita."

Patjan mielestä terveyskeskuksiin eli nykyisin hyvinvointialueisiin olisikin järkevää lisätä autonomiaa. Jokainen keskus voisi päättää itsenäisemmin, miten hommat hoidettaisiin tehokkaimmin ja fiksummin. 

Päätäntävalta lisäisi todennäköisesti terveydenhuollon henkilökunnan työhyvinvointia. Työntekijöille tulisi todennäköisesti vahvemmin tunne siitä, että heihin luotetaan ja että heidän mielipiteillään ja näkemyksillään on merkitystä. 

Tällä hetkellä julkista terveydenhuoltoa vaivaa ammattilaisten pako. Kun työ on liian kiireistä ja kuormittavaa, moni lääkäri ja hoitaja vaihtaa yksityiselle puolelle, jossa työtään pystyy hallitsemaan paremmin, Patja toteaa. 

Patjan mielestä etenkin kokeneiden erikoislääkärien siirtyminen yksityiselle puolelle on ongelma, sillä samalla poistuu myös nuorten lääkärien kouluttajia.

HS kirjoitti kesäkuun alussa Mariannesta, joka vaihtoi Husin sairaanhoitajan vakityönsä keikkailuun: hän tekee edelleen samoja työtehtäviä, mutta vuokrayrityksen kautta huomattavasti aiempaa korkeammalla palkalla. 

Palkan pitäisikin nousta osaamisen kanssa käsi kädessä myös julkisella puolella, Patja sanoo.

Raha motivoi työntekijää, mutta ennen kaikkea pystyvyys tehdä oma työ hyvin. Siihen kuuluu myös se, ettei aikatauluja ole puristettu niin tiukoiksi, ettei väliin jää huokoisia hetkiä. 

”Jokaisella pitäisi olla aikaa istua hetken kahvitauolla. Samalla voi jakaa vaikeita hetkiä kollegan kanssa, mikä jo omalta osaltaan lisää työssä jaksamista.”

Nykyinen terveydenhuollon järjestelmä on myös hyvin eriarvoistava. Hyvin toimeentuleva keskiluokka hoidattaa kaikki vaivansa työterveyshuollossa, koska kokee, ettei julkiselta puolelta saa sellaista apua ja hoitoa kuin maksetuilla veroilla odottaisi saavan, Patja toteaa.

”Suurin osa ihmisistä tarvitsee hoitoa ihan tavallisiin pulmiin, kuten punkin puremiin, ihottumiin ja infektioihin tai pieniin tapaturmiin. Nyt tämä porukka on ajettu yksityiselle, koska se kokee, ettei apua julkiselta saa. He ansaitsivat reippaan hoidon, ei loputonta odotusta.”

Patja muistuttaa, että 90-luvulla lähes kaikki käyttivät julkisia terveyspalveluita. Terveyskeskus hoiti jokaisen kuntalaisen terveyttä. 

”Nykyisin Uudellamaalla on alueita, joissa vain 40 prosenttia asukkaista asioi terveyskeskuksissa. He ovat usein monisairaita asiakkaita, joilla voi olla monenlaisia sosiaalisia ongelmia.”

Tämä potilasryhmä joutuu usein kohtaamaan alati vaihtuvan ammattilaisen, joka on jo valmiiksi uupunut valtavan työkuormansa alla.

Monien haasteiden kanssa painiva ihminen tarvitsisi tuekseen edes jonkun ihmisen, joka auttaisi löytämään sopivan hoitopolun ja avun, Patja sanoo.

Nyt valtavat terveys- ja hyvinvointikeskukset näyttäytyvät monelle sekavana ja kaoottisena.

Patjan mielestä kuvio on epäreilu myös nuorille terveyskeskuslääkäreille, jotka tarvitsisivat tukea haastavien potilaidensa kanssa. Kokenutta lääkäriä ei välttämättä ole auttamassa.

”Ei kaikkia palveluita tarvitsisi tunkea saman katon alle. Mielestäni paljon järkevämpää olisi panostaa matalan kynnyksen lähipalveluihin ja avopalveluihin, joissa ihminen kohdataan ja tartutaan tämän ongelmiin ripeästi. Se olisi juuri sitä tärkeää ennaltaehkäisevää auttamista.”

Patjan mukaan nyt ollaan tilanteessa, jossa ihmisiä hoidetaan kalliisti. Jos esimerkiksi kakkostyypin diabetesta sairastava ei pääse ajoissa lääkärille hoitoarvioon, tauti voi tuhota elimiä ja ihminen päätyä erikoissairaanhoitoon infarktin takia. 

Ja se vasta kallista onkin.

Toisaalta ihmistä itseäänkin voisi osallistaa enemmän, vahvistaa toimijuutta, Patja sanoo. Koko lääkärin ja potilaan suhdetta voisi hieman ravistella. Ei lääkärin tarvitse ratkaista kaikkia ongelmia ja hoitaa valmiiksi. 

”Ihminen on itse merkittävin muutoksen lähde ja voimavara, mutta sen löytämiseen hän tarvitsee työkaluja. Voi kysyä ihan suoraan, mikä häntä auttaisi voimaan paremmin ja millaisia palveluja hän kaipaisi.”

Patjan mielestä ihmisissä on valtavasti potentiaalia auttaa itse itseään. Joskus tukena voivat olla digitaaliset palvelut, kuten verkon ravitsemusneuvonta, mutta yhtä lailla se voi olla asioiden perustelemista: miksi pitää syödä juuri näitä lääkkeitä tietyn ajan. 

”Jos ihminen ei ymmärrä, millainen vaikutus omilla teoilla on, hän ei välttämättä tee mitään. Pitää selittää, antaa tietoa ja välineitä.”

Sanoilla ja julkisuuskuvalla on myös paljon merkitystä. Terveydenhuollosta puhuttaessa pitäisikin laittaa stoppi kriisipuheelle. Ketä jatkuva kriisipuhe edes palvelee, Patja kysyy.

”Pitäisi kertoa myös ratkaisuista, joita on aina olemassa. Nythän terveydenhuollon imago on ihan karsea!”

Hän ymmärtää ammattijärjestö Tehyn palkankorotusvaatimukset, mutta samalla hänen mielestään pitäisi muistaa, ettei negatiivisuus varsinaisesti lisää alan houkuttelevuutta nuorten keskuudessa. 

Ulkomaiset sairaanhoitajatkaan eivät tuo ratkaisua, sillä sama hoitajapula vaivaa muuallakin ikääntyvässä Euroopassa. Suomi ei taas näyttäydy ilmastonsa, sijaintinsa ja palkkatasonsa puolesta välttämättä kovinkaan vetovoimaisena asuinmaana, Patja toteaa. 

Entäpä robotit, olisiko niistä apua kuormituksen purkuun?

Patja naurahtaa, että ei nyt sentään. Hänestä palvelutaloihin viedyt robotit herättävät vanhuksissa lähinnä kauhua, eivätkä kokeilut ole olleetkaan järin onnistuneita.

Mitä ihmisiltä itseltään voisi vaatia? Onko meidät opetettu siihen, että jokaiseen pikkuvaivaan voi pyytää ammattilaisen apua? 

On ja ei, Patja sanoo. Uusavuttomuutta on ollut aina, ja toisaalta yleistyneet lasten sairausvakuutukset luovat herkästi terveyskuluttamista.

Patjan mielestä ensimmäisenä pitäisi pohtia, onko systeemi vääränlainen, jos ihminen käyttää sitä ”väärin”: tulee vaikkapa yhä uudelleen samaan päivystyspisteeseen saman vaivansa kanssa.

”Ei se silloin ole ihmisen vika vaan sen systeemin. Ehkä hän ei ole löytänyt oikeaa hoitopaikkaa ongelmalleen. Useimmiten ihmisellä on aito hätä ja huoli. Silloin hän vain tarvitsee jonkun, joka kohtaisi ja kuuntelisi.”