Mitä tapahtuu, kun etulinjassa pitkään ryynännyt sotilas näkee edessään alastoman naisen?

Se on kysymys, jota Nataly Vivat pallotteli mielessään, kun hän avasi stripteaseklubin   elokuussa kuuden kuukauden tauon jälkeen. Vivatin mielestä oli ilmiselvää, että juuri tänne vapaailtojaan viettävät sotilaat saapuisivat.

Дівчата, mainoksessa lukee. Tyttöjä.

Nadja harjoittelee. Strippiklubi Mamilla Mykolajivissa

 Strippiklubi sijaitsee sata kilometriä sodan etulinjasta. Sisäänkäynnin edessä on monttu, siihen putosi ohjus. Onneksi se ei räjähtänyt. Astumme sisäpihan ovesta ja nousemme portaat ylös.

Sisällä näyttää siltä kuin olettaisikin.

On punaista pehmeää valoa, paksut samettiverhot, liukaslattiainen koroke ja sen keskellä tanssitanko.

Sohvien edessä oleville pöydille on aseteltu serviettitelineitä. Strobovalot leikkaavat pimeyttä kuin veitset, basso jytisee alavatsassa asti. Mamilla – se on klubin nimi.

Kun kerron, että Suomessa moni harrastaa tankotanssia urheilulajina, klubia emännöivä Vivat alkaa nauraa. Hän sanoo, että tässä on nyt kyse aivan eri asiasta.

”Tanssin taso ei ole korkea, tytöt eivät ole erityisen lahjakkaita siinä. He vain kieppuvat vähän tangolla. Mutta tissejä ja peppuja, niitä täällä näkee.”

Yhden asian Vivat haluaa kuitenkin tehdä selväksi: Mamillassa riisutaan ja näytetään kroppaa. Mutta itseämme emme myy, hän sanoo.

”Me myymme huomiota.”

Kun kuukausien tauon jälkeen tanssijat nousivat lavalle riisuakseen kimaltavat stringinsä, Mykolajivin paikallisissa someryhmissä kiehui. Tarvitaanko strippiklubeja, kun on sota?

Myös Nataly Vivat ajatteli, että sotilaat todennäköisesti reagoivat alastomiin tanssijoihin niin kuin nälkäiset lihapaloihin. Tarttuvat vapisevin käsin kiinni ja yrittävät tunkea suuhun.

Se ei kuitenkaan mennyt yhtään niin.

Mykolajiv sijaitsee Etelä-Ukrainassa. Se on yksi pahiten sodassa kärsineistä ukrainalaiskaupungeista. Tykki-, raketti- ja ohjustulta on tullut melkein päivittäin hyökkäyksen alusta asti.

Kaupunki on Etelä-Ukrainan puolustuksen lukko. Jos Venäjä saisi Mykolajivin haltuunsa, sillä olisi väylä Keski-Ukrainaan ja Odessaan. Se on yrittänyt, mutta eipä ole onnistunut.

Arjessa sota näkyy iskujen ja ilmahälytysten lisäksi vedessä. Hanoista tulee jokivettä, joka haisee mädäntyneelle ja on usein keltaista. Mykolajiv sijaitsee samaan aikaan lähellä ja kaukana rintamasta.

Sen verran on etäisyyttä, että tänne monet sotilaat tulevat, kun on vapaailta. Voi levätä ja pitää vähän hauskaakin.

Stripteasetanssijan työssä kauneus on kantajassa, Vivat sanoo. Pitää olla puhdas, huoliteltu olemus ja karismaa. Se on paljon tärkeämpää kuin vaikkapa paino tai hiustyyli, hän sanoo. Tanssijat ovat 19–39-vuotiaita.

Ennen sotaa Mamillan asiakkaat olivat siviilejä. Silloin parhaiten myi tanssijan olemuksesta tihkuva seksi. Nyt valtaosa, Vivatin arvion mukaan 70–80 prosenttia asiakkaista, on sotilaita.

”He ovat asiakkaina erilaisia. Heitä viehättävät tanssijat, joista huokuu empatia. Siksi esimerkiksi Viktorialle riittää töitä.”

Vivat naksuttaa kieltään ja sanoo kis kis, kun kutsuu tanssijoita luokseen. Kohta tapaatte Viktorian, hän sanoo.

Haastattelut pitää tehdä suojassa katseilta, jotta pian saapuvat asiakkaat eivät säikähdä. Vivat ohjaa meidät yksityisesityksille tarkoitettuun huoneeseen. 

Ukrainassa tämä ajatus käy mielessä usein: todellisuudet kulkevat paitsi rinnakkain, myös limittäin.

Haastattelun aikana puhelimen sovellus ilmoittaa, että Mykolajivissa ilmahälytys on ohi.

Samaan aikaan kaksi tanssijaa kieppuu tympeäilmeisinä lavalla. Nadjalla on pinkit pikkuhousut, Julijalla mustat. He harjoittelevat eikä vielä silloin ole pakko hymyillä.

Klubin soitetuin kappale on Bella Ciao. Se on alkujaan Italian riisipelloilla raataneiden naisten protestilaulu. Naiset lauloivat toistensa olevan kaunokaisia, jotka tuhlaavat nuoruutensa hikoillen pienellä palkalla. Sitten siitä tuli antifasistinen taistelulaulu.

Paljon soi myös viime vuonna euroviisut voittanut Stefania. Monet muutkin toivotuimmat kappaleet viittaavat sotaan. Ennen Venäjän hyökkäystä soitettiin paljon sikäläistä iskelmää, mutta ei enää. Klubilla puhutaan pelkkää ukrainaa.

”Stripteaseen käy mikä tahansa musiikki, kunhan rytmi on hyvä”, Nataly Vivat sanoo.

Vivatin virkkeiden sisällöt keinuvat kuin arki itse. Ensin pari sanaa musiikista, sitten hetkestä, jolloin meinasi käydä todella huonosti.

”Tuohon meidän sisäänkäynnin eteen putosi S-300-ohjus muutama viikko sen jälkeen, kun olimme avanneet elokuussa. Mutta syystä tai toisesta se ei räjähtänyt. Sillä hetkellä uskoin Jumalaan.”

Mamillassa on muutama niin sanottu kova sääntö. 1) Valokuvaus ja videointi on kielletty 2) Seksiä ei myydä. 3) Sotilasunivormussa ei pääse sisälle.

Mistä sotilaan sitten tunnistaa?

”Voi kuule”, Viktoria aloittaa vastauksensa. ”He kyllä kertovat sen.”

Viktoria on se sotilaiden suosikki. Viktoria lupaa puhua työstään sillä ehdolla, että voi esiintyä etunimellään ja ettei häntä kuvata. Se tuntuu olevan klubia yksinvaltiaan ottein johtavan Nataly Vivatin linjaus. Tanssijat voivat joko antaa haastattelun tai esiintyä kuvissa, mutta molemmat eivät käy.

Sovitaan niin.

Viktoria on kolmekymppinen ja kotoisin täältä Mykolajivista. Jos hänestä otettaisiin valokuva, siinä näkyisi farkkutakkiin pukeutunut nauravainen nainen, jolla korkea poninhäntä, pitkät mustat kynnet ja eloisat silmät.

Viktoria kertoo olevansa koulutettu tanssija, mutta siitä ei ole nykytyössä hirveästi hyötyä.

”Opiskelin collegessa kansantansseja”, hän sanoo huvittuneena.

”On mulla pari ihan hyvää temppua, olen aika elastinen.”

Valmistumisensa jälkeen hän liittyi showbalettiryhmään ja kiersi esimerkiksi Kiinassa ja Turkissa. Koti-ikävä sai hänet palaamaan Mykolajiviin muutama vuosi sitten, ja sillä hetkellä tarjolla ei ollut muita töitä kuin strippaus. Hän pakeni sotaa Montenegroon mutta palasi kesäkuussa, kun rahat loppuivat.

Stripparin palkka ei ole niin hyvä kuin aikoinaan ammattitanssiryhmässä, Viktoria sanoo.

”Eikä sekään siis ollut erityisen hyvä palkka. En halua sanoa tarkkoja summia, mutta tästä työstä saan sen verran, että pidän itseni hengissä. Teen tätä rahan takia, kai sen voi sanoa ihan suoraan.”

Kun asiakas saapuu Mamillaan, asiat etenevät aina samalla tavalla.

Ensin maksetaan pääsymaksu, joka on 200 hryvniaa eli noin viisi euroa. Klubiemäntä Nataly Vivat toivottaa jokaisen tulijan tervetulleeksi ja jututtaa asiakasta. Hän skannaa, millaisesta tanssijasta tämä mahdollisesti saattaisi pitää.

Sitten asiakkaalle hankitaan juoma käteen ja tämä istutetaan sohvalle.

Jos Vivat aistii, että asiakas kaipaa myötäeläviä silmiä, tanssitankoon tarttuu kimaltaviin rintaliiveihin ja pikkuhousuihin pukeutunut Viktoria.

Lavashown jälkeen strippari tulee juttelemaan asiakkaalle. Hän tarjoaa sylitanssia, jonka saa, kun maksaa satasen paikallista rahaa. Se on 2,5 euroa. Siinä saa jo vähän koskeakin: sääriin ja takamukseen.

”Raha tehdään yksityishuoneissa. Sinne koetan saada asiakkaan aina. Hän saa valita musiikin ja minä tanssin hänelle kymmenen minuuttia. Riisun kaiken. Siellä saa koskea myös rintoihin”, Viktoria kertoo.

Pysähdytään tähän hetkeksi. Nimittäin juuri tästä vaiheesta strippiklubilla ollaan oltu yllättyneitä avaamisen jälkeen.

Yksityistanssi maksaa euroissa parikymppiä. Se on Ukrainassa ihan iso raha – perussotilaan minimipalkka on maaliskuusta asti ollut 20 000 hryvniaa eli noin 500 euroa kuukaudessa, kertoo OpenDemocracy -sivusto. Aivan etulinjassa taistelevat saavat lisäksi bonuksia.

Sotilaat ovat valmiita maksamaan yksityistanssin hinnan, mutta silti läheskään kaikki eivät kaipaa paljasta ihoa tai halua kopeloida.

Näin on tapahtunut monta kertaa, viimeksi viime viikolla.

Viktoria tanssi pöydällä ja oli juuri ottanut viimeisenkin vaatekappaleen pois, kun mies pyysi, että Viktoria lopettaisi keikistelyn, istuisi alas ja halaisi.

Istuitko?

Totta kai, Viktoria sanoo.

”Tämä on palveluammatti. Siinä sitten istuttiin ja halattiin.”

Mies käytti kymmenminuuttisen siihen, että puhui korsusta, jossa nukkui, tukikohdan kyläläisistä, perheestään ja siitä, että vihaa sotimista. Toisella kertaa eräs toinen sotilas halusi katsella lastensa valokuvia.

Ne ovat outoja hetkiä.

”En kuitenkaan lähtökohtaisesti ole terapeutti vaan strippari”, Viktoria sanoo.

”Se on stressaavaa minullekin, kun tajuan, että elämämme ovat niin erilaisia, vaikka tapahtuvat vain muutaman kymmenen kilometrin päästä toisistaan. Minä elän melkein normaalia elämää, hänellä ei ole mitään normaalia. Monet sotilaat ovat todella kovilla. Siellä etulinjassa täytyy olla jotain tosi pahaa.”

Sotilaiden lohduttaminen on myös Nataly Vivatin perustyötä.

Viime kuukausien kokemukset ovat antaneet hänelle vastauksen somekriitikoiden esittämään kysymykseen: kyllä, stripteaseklubeja todellakin tarvitaan sota-aikana.

Sotilaat saapuvat, koska haluavat katsella tyttöjä, mutta Vivatin käsitys on, että ennen kaikkea he haluavat, että joku kysyisi, miten heillä menee ja kuuntelisi vastauksen.

Mamillassa se maksaa muutaman euron.

”Tässä auttaa se, että me kaikki olemme Mykolajivin tyttöjä. Sota on ollut lähellä arkeamme jo vuosia. Meillä kaikilla on perhettä tai ystäviä rintamalla. Me tiedämme kyllä, miten heilahtaneita mieliä hoidetaan.”

Monet miehet haluavat kertoa, että he taistelevat rintamalla paitsi vapaan Ukrainan myös naisten puolesta. Kotona odottavan vaimon tai tulevaisuuden tyttöystävän. Että joskus olisi tavallinen elämä, mahdollisuus perustaa perhe.

Sotilaspsykologian dosentti Petteri Simola Puolustusvoimien tutkimuslaitokselta toteaa, että naisten kertoma ilmiö on olemassa myös tutkimuksen näkökulmasta. Läheiset, perhe ja haave tulevaisuudesta ovat yksi motiiveista, joiden voimalla sotilaat jatkavat taistelemista silloinkin, kun toivoa on vähän. Muita yleisiä syitä ovat taistelutovereiden puolustaminen sekä kansallisidentiteetti.

Kaveria ei jätetä,  ja oman elämäntavan sekä rakkauden puolesta ollaan valmiita vaikka kuolemaan.

”Harvalla sotilaalla on vain yhtä syytä taistella. Usein se on sekoitus näitä kaikkia.”

Jos Mykolajiv on lähellä ja kaukana sodasta, Herson on pelkästään lähellä.

Se on todellinen etulinjan kaupunki, Mykolajivista sinne ajaa pari tuntia. Tie on töyssyinen ja mitä lähemmäs Hersonin kaupunkia saavumme, sitä voimakkaampi on rintaman jyly.

Kaupungin reunalla sotilaat tarkastavat tulijoiden paperit tarkasti. He kertovat, että kaupungissa epäillään liikkuvan venäläisiä sabotaasijoukkoja. Ulkonaliikkumiskielto alkaa jo viideltä iltapäivällä. Se on yksi syistä, miksi sotilaat ajavat vapaillaan Mykolajiviin.

Mutta eivät aina.

Jevhenija ja Julija päivystävät tuhotulla huoltoasemalla. Myymälään on isketty niin, että jäljellä on vain rakennuksen raato. Pääoven yläpuolella lukee Good market.

Herson vapautui Venäjän miehityksestä marraskuussa, kahdeksan kuukauden jälkeen. Venäläisajan aikanakin Jevhenija ja Julija olivat täällä. He ovat seksityöläisiä.

Julija on 43-vuotias ja Jevhenija 32, ja Herson on heidän kotikaupunkinsa.

”Ammatin hyvä puoli on, että aina on töitä. Kun venäläiset sotilaat olivat täällä, he olivat asiakkaitani. Kun he lähtivät, myyn ukrainalaisille. Ei ole varaa valita”, Julija toteaa.

”Kun venäläiset tulivat, tajusin heti, että nyt täällä vallitsee heidän sääntönsä.”

Vaikka toteamus on lakoninen, ei pidä luulla, että valinta olisi ollut helppo. Ei oikeastaan ollut mitään valintaa, koska jollain pitää aina elää, hän sanoo. Kaikki maksaa.

Julija aloitti puhelintyttönä ja seksiä hän alkoi myydä nelisen vuotta sitten. Elämä pakotti, hän sanoo. Hänen miehensä on narkomaani ja anoppi huonossa kunnossa sydänkohtauksen takia. Lapsia ei ole.

Jevhenijalla lapsia on neljä. Kolme heistä asuu isovanhempien luona alueella, joka on yhä venäläisillä. Vanhin poika on 13, sitten ovat 11-vuotiaat kaksoset, tyttö ja poika. Nuorin lapsi on viisivuotias. Kun Jevhenija sanoo, ettei saa kolmeen vanhimpaan lapseensa mitään yhteyttä, häntä alkaa itkettää.

Jevhenija alkoi myydä itseään puoli vuotta sitten. Ennen sotaa hän työskenteli kauppa-apulaisena, mutta hyökkäys vei työt. Se on tarina, joka toistuu eri puolilla Ukrainaa. Hinnat nousevat, töitä ei ole.

Ensimmäinen aviomies kuoli, toisen kanssa avioero astui voimaan viikkoa ennen suurhyökkäystä.

”Erosin, vaikka tiesin, että sota on mahdollinen. Kauppa lopetti palkanmaksun samoihin aikoihin.”

Niinpä he ovat täällä, katsovat pitkään ohikulkevia autoja ja toivovat, että asiakas suostuu käymään kioskin kautta. Vodka helpottaa. Suuseksi maksaa 12 euroa.

Prostituutio on Ukrainassa laitonta mutta yleistä. Seksityöläiset olivat yhteiskunnassa heikossa asemassa jo ennen sotaa, ja tilanne on vain heikentynyt. Tautiriski on kasvanut: on tuberkuloosia ja hiviä.

Ukrainassa hiv-tartuntoja on Euroopan mittakaavassa paljon. Alliance for Public Health -järjestön mukaan tartunta on noin neljännesmiljoonalla ihmisellä. Tartunnat painottuvat maantieteellisesti maan etelä- ja itäosiin, jossa sodan kiivaimmat taistelut ovat nytkin käynnissä – esimerkiksi tänne Hersonin suunnalle.

Jevhenijan ja Julijan huoltoasemalle pysähtyy kolme autollista sotilaspukuisia miehiä. He huomaavat HS:n valokuvaajan asemalla ja painavat kaasun pohjaan.

Jevhenijaa tilanne naurattaa.

”Tyypillistä! Kaikki on niin salaista muka.”

Jevhenija ja Julija tunnistavat ilmiön, josta mykolajivilaiset eroottiset tanssijat puhuivat. Usein sotilaat kaipaavat juttukaveria ja arkista läheisyyttä.

Monet haluavat mennä vähän kuin treffeille, Jevhenija sanoo. Ostavat kukkia ja tarjoavat juomia.

Sinänsä ei tarvitsisi, naiset sanovat nauraen. He osoittavat huoltoaseman takatilaa, joka ennen saattoi olla jonkinlainen henkilökunnan taukotila. Betonipalasten ja metalliromun keskellä lojuu kondomipakkauksia.

Jevhenija sanoo, että hänestä tuntuu, että varsinkin nuorimmat, hädin tuskin täysi-ikäiset pojat etsivät hänestä äitihahmoa.

”He puhuvat itsestään, sitten minä pesen heidät ja kyselen perheen kuulumisia. Sitten he juovat pullon viinaa ja minä syleilen heitä. Aivan lopuksi saattaa tapahtua itse asia. Mutta ei aina edes tapahdu.”

Vaikeimpia ovat hetket, kun tyhjäkatseiset aikamiehet istuvat sängyn laidalla ja itkevät, etteivät jaksaisi taistella.

”Heille minä vastaan, että olet etulinjassa etkä voi sille mitään. Mutta keskity ajattelemaan, että paremmat ajat ovat edessä, hyvää on luvassa.”

Mitä hyvää?

”En tiedä.”

Eri järjestöt ovat varoittaneet, että seksitautitilanne Ukrainassa voi pahentua entisestään sodan myötä. Hersonissa naiset kertovat, että aiemmin he saivat ehkäisyvälineitä Punaisen Ristin ja muiden järjestöjen kautta, mutta nyt jakelu on loppunut.

Aiemmin tapana oli käydä myös terveystarkastuksessa kahdesti vuodessa, mutta nykytilanne on epäselvä. Hoitoa on vaikea saada akuutteihinkaan vaivoihin, saati tarkastukseen.

Ammattiin kuuluu myös väkivallan uhka. Valtaosa asiakkaista on asiallisia, mutta eivät kaikki. Jevhenijan venäläisasiakas haettiin kerran hotellihuoneesta ja hakattiin henkihieveriin, koska sotilaan syytettiin olevan salaa Ukrainan puolella.

Ei liene sotaa, johon prostituutio ei jollain tapaa liittyisi.

Kertoman mukaan esimerkiksi englanninkielen sana hooker (huora) on peräisi Yhdysvaltain sisällissodasta, jossa kenraali Joseph Hookerin hoiti sotilaille ”Hookerin tyttöjä”.

On myös niin kutsutut lohtunaiset eli korealaiset seksiorjat, jotka pakotettiin japanilaisten sotilaiden käyttöön toisen maailman sodan aikaan. STT:n juttu vuodelta 2007 kertoo, että vuonna 1991 Yhdysvaltain asevoimien alukset poikkesivat Thaimaahan seksipysähdykselle ennen kotiinpaluuta. 1990-luvulla Bosnian bordellien asiakkaista noin 80 prosenttia oli YK-sotilaita.

Viime kesänä Britannian asevoimat kielsivät sotilailtaan maksullisen seksin käytön ulkomailla. Se lisää riistoa ja on useissa maissa laitonta.

”Itse ajattelen, että onhan tämä miehille myös keino hetkeksi unohtaa koko sota”, Julija sanoo. 

Kello käy iltapäivää, kun paikallinen poliisi käskee meidät pois Hersonista. Tänään kuulemma mediaa ei olisi pitänyt alun perinkään päästää kaupunkiin, poliisi sanoo.

Jevhenija ja Julija jäävät huoltoasemalle, kun lähdemme ajamaan kohti Mykolajivia. Siellä Mamillan ovet avautuvat samaan aikaan, kun Hersonissa alkaa ulkonaliikkumiskielto. Viktorialla on tänäänkin työvuoro.

Maisema vilisee ikkunan takana, kun auto kiitää kauemmas etulinjasta.

Mietityttää. 

Kohtaamamme naiset – Nataly, Viktoria, Jevhenija ja Julija – sanoivat kaikki periaatteessa samaa: heidän roolinsa sodassa on pieni mutta olennainen. Tarjota syli, kun sitä tarvitaan. Kysyntää on.

Ajatus katkeaa joka kerta, kun autonrengas tymähtää kranaatin tiehen repimään kraatteriin. Mielessä pyörii Jevhenijan lause:

”Kaikki täällä yrittävät vain tehdä parhaansa selvitäkseen edes jotenkin.”