Mustien autojen jono kaartoi valtioneuvoston juhlahuoneiston Smolnan eteen keskiviikkoiltana 6. toukokuuta 1992. Ministerit kiirehtivät talon toiseen kerrokseen. Alkoi pääministeri Esko Ahon (kesk) hallituksen istunto, jossa tehtiin kaikkien aikojen asekauppa. Suomi tilasi 64 Hornet-hävittäjää Yhdysvalloista.

Hornet-kauppa herätti valtavaa huomiota ulkomaita myöten ja synnytti spekulaatioita. Hurjimmissa väitettiin, että Suomi olisi matkalla Natoon, Pohjois-Atlantin puolustusliittoon. Näin alkoi keskustelu Suomen Nato-jäsenyydestä. Sitä on nyt käyty tasan kolmekymmentä vuotta.

Kevät 1992 oli otollinen aika veikkauksille, sillä politiikan mannerlaatat liikkuivat. Neuvostoliitto oli vasta hajonnut, yya-sopimus mitätöity ja Suomi hakenut Euroopan yhteisön jäsenyyttä. Hornet-kauppa liitettiin samaan sarjaan. Suomi oli irtautumassa idästä ja painumassa niin pitkälle länteen kuin suinkin pääsisi. Suomi oli lännettymässä.

Spekulaatioita ruokkivat hävittäjäkaupan erikoiset käänteet. Hornet oli tullut mukaan kesken tarjouskilpailun Yhdysvaltain puolustusministeriön Pentagonin aloitteesta. Pyyntö oli hämmästyttänyt tarjouskilpailun järjestäjiä.

Hornet oli sentään amerikkalaisten paras ja uudenaikaisin kone, jonka ostamisesta ei ollut tohdittu edes haaveilla. Loppusuoralla Hornet oli kirinyt ohi toisesta amerikkalaisesta sekä ruotsalaisesta ja ranskalaisesta koneesta. Venäläinen kone oli menettänyt mahdollisuutensa jo aikaisemmin.

Nato-spekulaatiot yltyivät niin villeiksi, että tasavallan presidentti Mauno Koiviston piti jyrähtää: amerikkalainen hävittäjä oli tarjouskilpailussa valittu pelkästään teknisillä ja taloudellisilla perusteilla, eikä kauppaan liittynyt turvallisuuspolitiikka.

Mutta, mutta. Ei edes Koiviston arvovalta pystynyt nujertamaan roihuun syttynyttä keskustelua Natosta. Koivistoa harmitti. Hän pelkäsi spekuloinnin haittaavan alkavia jäsenyysneuvotteluja EU:n kanssa ja aiheuttavan hämminkiä myös arassa suhteessa Venäjään.

Seuraavana kesänä Koivisto joutuikin selittämään kauppaa presidentti Boris Jeltsinille. Mitkään selitykset eivät kuitenkaan muuttaneet sitä tosiasiaa, että hankkimalla Hornetit Suomi osoitti tuntevansa Venäjää kohtaan epäluuloa. Suomi ei liioin ryhtynyt Ruotsin tavoin ajamaan alas maanpuolustusta vaan hankki lisää aseita ja ammuksia, kun niitä kerran halvalla sai 1990-luvun alussa.

Syksyllä 1992 Koivisto kävi Brysselissä ja tapasi myös Naton pääsihteerin Manfred Wörnerin. Jäsenyydestä ei puhuttu. Tapaaminen oli Koivistolta kuitenkin merkittävä signaali. Naton kanssa saattoi tehdä yhteistyötä — toisin kuin aikaisemmin.

Nato oli kylmän sodan aikana ollut Neuvostoliiton päävastustaja, jonka pahuudesta kaikissa yya-puheissa jaksettiin muistuttaa. Suomen ei sopinut olla julkisesti missään tekemisissä Natoon päin.

Toki yhteistyötä muun muassa sotilaallisessa tiedustelussa tehtiin Naton kanssa mutta salassa. Pitkällä yya-kaudella oli ollut vaikutusta myös suomalaiseen mielenmaisemaan. Natosta oli tullut mörkö, pelottava sotilasliitto, joka uhkasi maailmanrauhaa.

Koiviston kauden lopulla jäsenyyttä ei tarvinnut harkita, sillä Nato vasta suunnitteli tulevia rauhanturvatehtäviä ja mahdollista laajentumista. Tämä sopi hyvin Koivistolle.

Hänelle riitti, että Suomi pääsi Euroopan unioniin, liittoutui poliittisesti ja taloudellisesti mutta ei sotilaallisesti.

Martti Ahtisaari valittiin presidentiksi talvella 1994. Presidentinvaali oli kahdella tavalla historiallinen. Ensimmäistä kertaa oli käytössä suora kaksivaiheinen kansanvaali, ja ensimmäistä kertaa presidentinvaaleissa puhuttiin Nato-jäsenyydestä.

Kaikki ehdokkaat olivat jäsenyyttä vastaan, toiset jyrkemmin, toiset miedommin, kuten vaalin finalistit Sdp:n Ahtisaari ja Rkp:n Elisabeth Rehn. Vaalin toisella kierroksella Ahtisaari sai jyrkimpien Nato-vastustajien äänet. Se ratkaisi pelin. Rehn oli puolustusministeri ja poseerasi mielellään Hornetien kyljessä. Keimailu arvelutti varovaisia äänestäjiä.

Heti Ahtisaaren kauden alussa Suomi sopi rauhankumppanuudesta Naton kanssa ja osallistui 1990-luvun lopulla moniin kriisinhallintaoperaatioihin entisen Jugoslavian alueella.

Rauhankumppanuus mullisti Suomen armeijan, joka länsimaalaistettiin ja muokattiin yhteensopivaksi Nato-joukkojen kanssa. Myllerrys vaikutti lähes kaikkeen, jopa varusmiesten vaatetukseen. Maastopuku otettiin käyttöön palvelus- ja paraatiasuna. Ahtisaaren kauden lopulla armeija oli täysin Nato-kelpoinen. Tavaksi tuli sanoa, että töpseli vain seinään ja Natoon.

Töpseliä ei kuitenkaan kytketty. Vanhana YK-diplomaattina ja uskollisena Amerikan ystävänä Ahtisaari suhtautui Natoon myönteisesti. Jäsenyyttä hän ei kannattanut, vaikka amerikkalaiset diplomaatit ja tutkijat houkuttelivat pyrkimään yhtä aikaa Puolan, Unkarin ja Tšekin kanssa.

Suomelle kaavailtiin tärkeää roolia myös siinä vaiheessa, kun Baltian maat liittyisivät Natoon. Suomi sanoi tarjoukselle ei, koska ei halunnut kuulua samaan ryhmään Itä- ja Keski-Euroopan entisten kommunistimaiden kanssa.

Silti Suomi tuki Naton laajentumista ja tarjosi sille hyviä palveluksia. Ahtisaari lainasi maaliskuussa 1997 jopa Mäntyniemen-kotinsa Venäjän presidentin Boris Jeltsinin ja Yhdysvaltain presidentin Bill Clintonin tapaamiselle, jossa Clinton taivutteli vastahakoista Jeltsiniä hyväksymään Naton laajentumisen.

Silloin olisi ollut Suomelle paikka päästä hyvän sään aikana sisään. Venäjä oli heikko, ja Jeltsin olisi todennäköisesti hyväksynyt pelkillä mutinoilla Suomen jäsenyyden yhtä aikaa Puolan, Unkarin ja Tšekin kanssa vuonna 1999.

Mediassa jäsenyydestä kyllä keskusteltiin, sille ei kuitenkaan löytynyt poliittista tukea. Pääministeri Paavo Lipposen (sd) sinipunahallitukselle riitti hallitusohjelmaan kirjattu Nato-optio, mahdollisuus hakea jäsenyyttä. Saatavissa olevien tietojen perusteella näyttää siltä, ettei valtiojohto edes keskustellut vakavassa mielessä jäsenyyden hakemisesta 1990-luvun loppuvuosina.

Tosin Lipponen ennusti jo vuonna 1997 saksalaislehden haastattelussa, että Suomi aikaa myöten liittyisi Natoon. Myös Ahtisaari piti mahdollisena jäsenyyttä joskus tulevaisuudessa.

Rivien välistä saattoi päätellä, että vaikka sekä presidentti että pääministeri olivat kallellaan Natoon päin, kumpikaan ei tohtinut tarttua toimeen. Haluttomuuteen vaikutti kansalaismielipide. Vain viidennes kansasta kannatti jäsenyyttä, kun tutkimuslaitokset ryhtyivät 1990-luvun puolivälissä kyselemään mielipiteitä Natosta.

Kaikki puolueet lukuun ottamatta piskuista nuorsuomalaista puoluetta olivat jäsenyyttä vastaan. Vuoden 1999 vaaleissa eduskunnan vähäisinkin Nato-ääni vaikeni, kun nuorsuomalaiset menettivät molemmat edustajapaikkansa. Risto E. J. Penttilä ja Jukka Tarkka jatkoivat sittemmin kahden miehen sotaansa Nato-jäsenyyden puolesta muilla foorumeilla.

Ahtisaari jätti presidentin tehtävät talvella 2000 ja jo kaksi vuotta myöhemmin hän ilmoitti kannattavansa Nato-jäsenyyttä. Sittemmin hän on usein pohtinut ääneen, olisiko hänen pitänyt ottaa Nato-jäsenyys esiin jo presidenttinä.

”Se vain oli silloin täysin mahdotonta, hyvä että päästiin EU:n jäseneksi”, Ahtisaari sanoi lehtihaastattelussa vuonna 2016 ja uhkaili muuttavansa Namibiaan, jos ei Natoon pian liityttäisi.

Sosiaalidemokraattien Tarja Halonen valittiin presidentiksi suoran kansanvaalin toisella kierroksella helmikuussa 2000. Keskustelu Natosta kävi kuumana, vaikka molemmat finalistit eli Halonen ja keskustan Esko Aho olivat jäsenyyttä vastaan. Halonen oli Naton vastustajana uskottavampi ja sai siitä hyötyä, koska kansalaismielipide oli kääntynyt jyrkästi Natoa vastaan.

Sotilasliiton suosio oli suorastaan romahtanut keväällä 1999, kun Nato oli aloittanut historiansa ensimmäisen sodan pakottaakseen Serbian vetämään joukkonsa Kosovosta.

Serbiaa pommitettiin 78 vuorokautta. Suomalaiset eivät pommituksia hyväksyneet, vaikka Serbia oli Kosovossa syyllistynyt hirvittäviin sotarikoksiin ja pommituksilla oli tarkoitus kypsyttää serbit rauhaan. Näin kävikin, kun presidentti Martti Ahtisaari neuvotteli — Yhdysvaltain, Venäjän, Naton ja EU:n tuella — rauhansopimuksen Serbian johdon kanssa. Rauhaa valvomaan asetettiin kansainväliset Nato-johtoiset joukot, joissa Suomi oli mukana.

Myös entinen presidentti Mauno Koivisto tuli mukaan Nato-keskusteluun.

”Mitä me siellä teemme ja mitä me sieltä saamme”, Koivisto kyseli Yleisradion haastattelussa syksyllä 1999 ja arveli, ettei pienillä mailla olisi sanomista Naton päätöksenteossa.

Tarja Halonen ilmoitti heti virkaanastujaisissa, ettei kannata Nato-jäsenyyttä. Mahdollisuuksien ikkuna sulkeutui vielä tiukemmin keväällä 2000, kun Vladimir Putin valittiin Venäjän presidentiksi.

Suomalaiset oppivat pian, että naapurisuurvallan johtoon oli noussut toisen kaliiberin mies kuin tunteikas Boris Jeltsin, hyväntahtoisesta Mihail Gorbatšovista nyt puhumattakaan.

Kylmäkiskoinen Putin piti itsestään selvänä, ettei hyvän naapurin kuulu liittyä Natoon. Venäläiset diplomaatit kertoivat suomalaisille kollegoilleen, että Venäjän tärkein tavoite ”Suomen suunnalla” oli estää Naton laajentuminen maan rajoille.

Venäjä ei kuitenkaan kyennyt estämään Baltian maiden liittymistä, jota valmisteltiin aivan 2000-luvun alussa. Yhdysvallat ja Naton johto toivoivat Suomenkin vielä harkitsevan asiaa.

Erkki Tuomioja (sd) kertoo julkaistussa päiväkirjassaan seuranneensa vierestä, kun presidentti George W. Bush ja Naton pääsihteeri George Robertson hiillostivat Halosta 21. marraskuuta 2002 Prahan Nato-kokouksessa. Silloinen ulkoministeri merkitsi päiväkirjaansa:

Illallisten päätyttyä Halonen sanoo kyllä tulleensa hyvin toimeen Bushin kanssa, mutta ottaneensa yhteen Robertsonin kanssa. Tämä oli koko illan harjoittanut pientä painostusta ja pikkuvittuilua Haloselle ja Suomelle, ja oli esim. esitellyt Halosen Bushille todeten, että vain Suomen presidentti on esteenä Suomen Nato-jäsenyydelle.

Halonen piti päänsä, ja kaiken lisäksi Robertsonin kertoma tieto oli väärä. Muitakin esteitä oli kuin Halonen. Jäsenyyden hakeminen oli kolmen lukon takana. Presidentin lisäksi hallituksen ja eduskunnan enemmistöjen olisi pitänyt kannattaa sitä. Eivät ne kannattaneet, ei liioin enemmistö suomalaisista.

Silti keskustelu jatkui. Moottorina toimi jäsenyyttä ajanut pieni mutta vaikutusvaltainen ”Nato-seura”, jonka veteraanidiplomaatti Max Jakobson oli koonnut ympärilleen. Ryhmään kuului poliitikkoja, diplomaatteja, korkeita evp-upseereita, toimittajia ja elinkeinoelämän johtajia. Ryhmä pani toivonsa Sdp:n puheenjohtajaan Paavo Lipposeen, joka tavoitteli kolmatta pääministerikautta vuoden 2003 vaaleissa.

Halonen ja Tuomioja seurasivat Jakobsonin ja kumppanien toimintaa ja saivat välikäsien kautta tietoa, missä mennään. Tuomioja merkitsi päiväkirjaansa 8. kesäkuuta 2002:

Max Jakobson olisi hiljan USA:n Tukholman lähetystön suljetussa tilaisuudessa todennut, että 2004 Suomi liittyy Natoon. Kun häneltä oli kysytty, mahtaako liittyä, jos tuleekin rödgrön regering, Jakobson oli sanonut, ettei tule vaan sinipuna jatkaa ja Paavo Lipponen pääministerinä hoitaa asian.

Tuomiojan päiväkirjoista paljastuu taas yksi suomalaisen Nato-keskustelun kummallisuus: Nato jakoi 2000-luvun alussa ulkopolitiikan johdon kahtia, vaikka itse asiasta, Suomen Nato-jäsenyydestä, ei todellista erimielisyyttä ollut. Ainakin jos on uskominen Paavo Lipposta, joka on moneen otteeseen niin vakuuttanut. Viimeksi huhtikuussa 2022 hän sanoi Demokraatti-lehden haastattelussa: ”Hallituskaudellani en lähtenyt millään tavalla edistämään Naton jäsenyyttä.”

Halonen ja Tuomioja eivät uskoneet Lipposen vakuutteluja vaan luulivat tämän yrittävän keinolla millä hyvänsä ujuttaa Suomea kohti Natoa.

Muutama kuukausi ennen vuoden 2003 eduskuntavaaleja kolmikko kokoontui Mäntyniemeen etsimään yhteistä näkemystä.

Lipposesta aistii, että hän olisi mieluummin muualla kuin puhumassa (tai vaikenemassa) tälläisten häiriötekijöiden kuin presidentin ja ulkoministerin kanssa, eikä tämä ole herkkua meillekään, Tuomioja kuvasi tapaamisen tunnelmia 27. joulukuuta 2002. Kyräily oli niin ankaraa, ettei yhteistä näkemystä löytynyt.

Halosen ja Tuomiojan pelot ja toisaalta Jakobsonin toiveet mitätöityivät kevään 2003 eduskuntavaaleissa. Sdp ja Lipponen hävisivät niukasti keskustalle ja Anneli Jäätteenmäelle, josta tuli punamultahallituksen pääministeri. Nato-jäsenyyttä ei hallituksessa harkittu. Kokoomus jäi syrjään, ja oppositiossa siitä tuli ensimmäinen suuri Nato-jäsenyyttä kannattava puolue.

Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa kokoomus voitti ja valtasi Matti Vanhasen (kesk) porvarihallituksessa sekä ulkoministerin että puolustusministerin paikat. Puolustusministeri Jyri Häkämies (kok) tiivistää muistelmissaan hallituksen vaihdoksen aiheuttamat tunnelmat:

Keskusta ja Sdp ovat ulko- ja turvallisuuspolitiikassa perinteisen varovaisia. Erityisesti suhde Yhdysvaltoihin on niille vaikea ja Venäjä läheinen. Tästä syystä kokoomuksen tulo hallitukseen oli iso muutos. Suuri juttu se oli presidentti Tarja Halosellekin. Jännite näkyi heti alusta, vaikka ehkä Halosen aikalaisen Ilkka Kanervan valinta hieman lievitti presidentin tuskaa. Alexander Stubbin tulo ulkoministeriksi nosti paineita, kun pohjalla oli jo minun aikaansaamani närkästys.

Häkämies viittaa kuuluisaan Washingtonin puheeseensa, jossa hän syksyllä 2007 sanoi, että Suomen turvallisuushaasteet olivat ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä”.

Puhe suututti Halosen, ja vuotta myöhemmin myös Stubb sai huutia, kun hän ehdotti suurlähettiläspäivien puheessa Natoon liittymistä. Venäjä oli juuri hyökännyt Georgiaan, ja Stubb oli Etyjin puheenjohtajana käynyt paikan päällä katsomassa sodan aiheuttamaa tuhoa.

”Georgian sota päätti optimismin aikakauden. Kansallisvaltio ja voimapolitiikka tekivät paluun. Neuvottelupöydän mikrofonin napin sijasta painettiin aseen liipaisinta”, Stubb kuvaa muistelmissaan matkan tuntoja.

Stubbin ehdotus ei ottanut tulta. Presidentti Halonen, Matti Vanhasen hallitus sekä keskustan ja vasemmiston puolueet pysyivät kielteisillä kannoilla, samoin kansalaismielipide: 60 prosenttia ilmoitti vastustavansa jäsenyyttä.

Vaikka kokoomus piti kovaa ääntä Natosta, jäsenyys ei edennyt. Tilanteen pysymisestä ennallaan saatiin todiste keväällä 2011, kun Jyrki Katainen (kok) muodosti hallituksen yhdessä vasemmiston kanssa. Kokoomusjohtoinen hallitus totesi ohjelmassaan, että Suomi voi hakea Naton jäsenyyttä, mutta Kataisen hallitus ei valmistele hakemista. Melkoinen kummallisuus oli tämäkin.

Sauli Niinistö valittiin presidentiksi suoran kansanvaalin toisella kierroksella helmikuussa 2012. Finalistit, kokoomuksen Niinistö ja vihreiden Pekka Haavisto, olivat Nato-jäsenyyttä vastaan.

Niin olivat myös muut ehdokkaat, jyrkimmin keskustan Paavo Väyrynen ja vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki. Kaikki kannattivat toki yhteistyötä Naton kanssa ja varsinkin rauhankumppanuutta, joka ajoi saman asian kuin jäsenyyskin. Saadaan edut muttei haittoja.

Niinistön kielteinen kanta oli selkeämpi kuin kuusi vuotta aikaisemmin. Yrittäessään ensimmäisen kerran presidentiksi vuonna 2006 Niinistö oli esitellyt toiveita ”eurooppalaisemmasta Natosta” ja arvellut, että siihen Suomi olisi ehkä voinut liittyä.

”Eurooppalainen Nato on Sauli Niinistön ihan ikioma keksintö”, silloinen ulkoministeri Erkki Tuomioja oli teilannut Niinistön idean. Jälkikäteen on arveltu, että näinkin varovainen pohdiskelu saattoi ratkaista vuoden 2006 vaalien tuloksen: Tarja Halonen voitti niukasti Niinistön.

Vuonna 2012 Niinistö pelasi varman päälle ja otti huomioon äänestäjien mielipiteet. Vain viidennes, korkeintaan neljännes, kannatti jäsenyyttä. Niinistön presidenttikaudella jäsenyyskeskustelu jähmettyi kymmeneksi vuodeksi paikoilleen. Sdp, keskusta, perussuomalaiset, vihreät, vasemmistoliitto ja kristillisdemokraatit olivat vastaan, kokoomus ja Rkp puolesta.

Demarien Nato-mieliset konkarit Liisa Jaakonsaari ja Lasse Lehtinen yrittivät saada keskustelua jäsenyydestä. He jäivät ilman vastakaikua. Jaakonsaari veisteli, että Nato oli Suomelle salarakas, johon oli hyvä ja tiivis suhde, mutta siitä oli sopimatonta julkisesti puhua.

Jäsenyyden eduista ja haitoista tehtiin kymmeniä selvityksiä, joiden arviot Venäjästä muuttuivat kerta kerralta huolestuneemmiksi. Silti johtopäätös oli aina sama: Optio, mahdollisuus jäsenyyteen, piti säilyttää. Juuri nyt ei kannattanut hakea jäsenyyttä, ettei Venäjä suuttuisi. Jos Ruotsi hakisi, jäsenyyttä pitäisi miettiä.

Myös kansalaismielipide pysyi kielteisenä. Vaikka Venäjä keväällä 2014 miehitti Krimin ja sekaantui Itä-Ukrainan sotaan, suomalaiset eivät pahemmin hätkähtäneet. Jäsenyyden suosio nousi, mutta reipas enemmistö vastusti edelleen liittoutumista.

Kielteinen kanta jäsenyyteen ei kuitenkaan estänyt Suomea tiivistämästä yhteistyötä Naton ja sen tärkeimpien jäsenmaiden, varsinkin Yhdysvaltain, kanssa.

Eniten Nato vaikutti Niinistön ja hänen entisen puolueensa kokoomuksen suhteisiin. Nato jakoi kokoomuslaisia kärkipoliitikkoja samalla tavalla kuin demareiden johtoa kymmenen vuotta aikaisemmin. Henkilösuhteet tulehtuivat.

Kokoomuslaiset pääministerit Jyrki Katainen ja Alexander Stubb olivat eri mieltä kuin presidentti eivätkä olleet Niinistön suosiossa. Keskustassa ja vasemmistossa hykerreltiin riidasta ja kehuttiin kilvan Niinistöä. Petteri Orpo onnistui liennyttämään välejä presidenttiin. Kokoomuksessa ei auttanut muuta kuin nyökytellä, kun Niinistö ilmoitti lähtevänsä vuoden 2018 vaaleihin kansanliikkeen ehdokkaana ja vapautti näin itsensä kokoomuksen Nato-kannoista.

Viime presidentinvaaleissa käytiin jo viides samansisältöinen Nato-keskustelu. Ehdokkaat kilvoittelivat tuttuun tapaan jäsenyyden vastustamisessa joko jyrkemmin tai miedommin. Ainoastaan Rkp:n Nils Torvalds puolusti jäsenyyttä ja sai vain vaivaisen prosentin äänistä.

Istuvana presidenttinä Niinistö saattoi asemaansa viitaten kieltäytyä spekuloinneista. Yleisradion vaalitentissä Niinistö innostui silti pohtimaan kysymystä, missä olosuhteissa Suomi voisi hakea Natoon.

Niinistö toisti kielteisen kantansa, koska jäsenyys voisi vetää Suomen osalliseksi konflikteihin, mutta jatkoi ääneen ajattelua: ”Jos spekuloida täytyy, niin jos kävisi niin, että syystä tai toisesta Venäjän ja Euroopan unionin välit kiristyisivät, jolloin Venäjä alkaisi ymmärtää, että EU ja sen jäsenmaat, Suomi mukaan lukien, on samanlainen vihollinen kuin Nato, niin silloin jos me joutuisimme tällaiseen tilanteeseen, jolloin me tavallaan olemme sen leiman otsaamme saaneet, se on siihen lyöty, niin silloin me joutuisimme kyllä miettimään minusta hyvin vakavasti Nato-jäsenyyttä, jos se etu, joka meillä tavallaan tällä hetkellä on, olisi menetetty.”

Niinistön pohdinta joulukuulta 2017 kuulostaa toukokuussa 2022 suorastaan profetialta. Presidentin painajainen kävi toteen.

Kun Venäjä hyökkäsi 24. helmikuuta Ukrainaan, Niinistö sanoi: ”Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät.”

Historiaan jäävällä lausunnolla Niinistö tarkoitti Venäjän kaksinaamaista peliä, mutta pian naamiot riisuttiin myös Suomessa.

Kansan enemmistö kääntyi nopeasti Nato-jäsenyyden kannalle, ja poliittinen eliitti riensi kansalaisten perässä.