Kun Tino Laaksovirta ja Riikka Kuusisto aikanaan tapasivat, suunnitelmissa ei todellakaan ollut työskentely samassa työpaikassa. Nyt vuosia myöhemmin he ovat tilanteessa, jota yleensä vältetään yritysmaailmassa loppuun asti: Laaksovirta on puolisonsa Kuusiston esihenkilö. He tekevät tiiviisti töitä yhdessä.

”Kun kerron jollekin uudelle tutulleni, että työskentelen avomieheni kanssa, he yleensä huokaisevat kauhistuksesta. Jos jatkan, että mukana ovat myös anoppini, appeni sekä kälyni, ihmiset eivät usko, että järjestely voi toimia”, Kuusisto sanoo.

Erimielisyyksiä keskeisemmiksi asioiksi perheen kanssa työskennellessä nousevat pariskunnan mielestä läheisten tuoma vertaistuki ja yhteisö. ”Meillä on kova tahto saada kuvio toimimaan niin töissä kuin kotona, ja se on vaatinut kyllä töitä”, Kuusisto sanoo.

Tino Laaksovirta syntyi 1980-luvun lopulla yrittäjäperheeseen, jossa vanhemmilla oli jo yritys. He olivat perustaneet vuonna 1986 Bella Lunan, yrityksen, joka toi maahan huonekaluja, vöitä ja laukkuja Italiasta. Laaksovirran isä, Kimmo Laaksovirta, kärsi lentopelosta ja vieraili tämän vuoksi italialaisilla tehtailla autoillen.

Tino Laaksovirta tottui kotonaan siihen, että vanhemmilla oli paljon töitä ja yrityksen papereita oli pöydillä. ”Minusta tuntuu, että menee sitten yrityksellä hyvin tai huonosti, aikaa kuluu töihin yhtä paljon”, Laaksovirta kertoo. Hänet on pienestä asti otettu mukaan messuille ja työmatkoille ulkomaille. Isoäiti lähti mukaan hoitamaan lapsia.

”Vaikka vanhempani tekivät paljon töitä, he olivat aina läsnä”, Laaksovirta kertoo. Suuren työmäärän rinnalla kulki samalla yrittäjien vapaus. Myös ajankuva oli erilainen – vaikka ulkomailla oltiin työmatkalla, silloin ei tehty älypuhelimella rantatuolissa töitä. Vanhemmilla oli aikaa lapsilleen. ”Kun ikävuosia tuli lisää, minulle alkoi valjeta, mikä hienous ja vapaus yrittäjyydessä on”, hän sanoo. 

Laaksovirran haaveena oli tulla ammattilaistason tenniksenpelaajaksi. Hän harjoitteli jatkuvasti ja kiittelee yrittäjävanhempiaan myös siitä, että heillä oli aikaa kyyditä harjoituksiin. ”Se oli aika intensiivistä, jokapäiväistä treeniä. Loukkaantumisia tuli”, hän kertoo. 17-vuotiaana Laaksovirta tuli tulokseen, että loukkaantumisia on liikaa ja elämään mahtuu muutakin kuin tennis. Hän luopui ajatuksesta ammattilaisurheilijana ja kävi lukion loppuun.

Armeijan jälkeen alkoivat liiketalouden opinnot ammattikorkeakoulussa. ”Minua kiinnostivat hirveästi liiketoimintaan liittyvät asiat”, Laaksovirta sanoo.

Erityisesti häntä alkoi kiinnostaa, miten laman jälkeen ihmisten kuluttaminen alkoi muuttua. Elettiin vuotta 2010. Yksityisyrittäjien pitämät kaupat vähenivät, ja keskustoihin ilmestyi ketjuliikkeitä. Laaksovirta alkoi huomata, että bisnes siirtyy verkkokauppoihin.

Hän ajatteli, että nyt kannattaa olla ajoissa kehittämässä verkkokauppaa hänen vanhempiensa huonekaluyritykselle. ”Minulla oli vain fiilis, intohimo”, Laaksovirta perustelee innostustaan verkkokauppoihin. Kukaan ei tuolloin osannut arvata, kuinka valtavaksi ne kasvaisivat tulevaisuudessa. Myös Laaksovirran opettaja ammattikorkeakoulussa kannusti keskittymään verkkokauppaan, jos sellainen mahdollisuus on. Opinnot jäivät, ja Laaksovirta hyppäsi mukaan perheyritykseen.

Vanhemmat eivät ole koskaan pyytäneet poikaansa mukaan yritykseen tai olettaneet, että hän sitä automaattisesti jatkaisi. Laaksovirta kertoi innoissaan verkkokauppaideoistaan, ja vanhemmat antoivat hänen ryhtyä tuumasta toimeen. ”Ideani kuulostivat heistä varmaan aivan hulluilta, sillä he ovat eri sukupolven kasvatteja. Vanhempani ovat kuitenkin aina antaneet minulle hyvin tilaa toteuttaa ideoitani”, hän kiittelee.

Vuonna 2013 Laaksovirta lähti I love me -messuille Helsinkiin. Mukana oli So What -merkin kenkiä, jotka olivat tuohon aikaan suuressa huudossa. Huonekaluyritys alkoi muuttua yhä enemmän kenkäyritykseksi. Laaksovirta huomasi myös sosiaalisen median kasvun, ja sen myötä kenkämyyntikin tavoitti yhä enemmän asiakkaita.

Messuille mukaan lähti kaverin suosittelema Kuusisto, joka oli edellisessä työssään toiminut kenkämyyjänä.

Kuusisto päätyi myyjäksi Vamskon liikkeeseen, ja pari tutustui töiden myötä enemmän. He kuvasivat yhdessä kenkäkuvia sosiaaliseen mediaan, jolla yrityksen maine karttui.

Viitisen vuotta sitten Kuusisto siirtyi kehityspuolelle kenkien suunnitteluun, mutta edelleen pariskunta vastaa kaikesta, mikä asiakkaille on näkyvää. He hoitavat sosiaalisen median, verkkosivut ja kuvaavat kaiken itse.

”Koen, että sain paikkani kovalla työllä, en olemalla operatiivisen johtajan tyttöystävä. Se ei tässä perheessä toimi”, Kuusisto sanoo. ”Olin innostunut ja tein paljon töitä. Myin, kuvasin, autoin varastolla ja asiakaspalvelussa”, hän kertoo.

Vamsko toimi aiemmin nimellä Vamos, ja sen ainoa kivijalkaliike on Tampereella. Nimensä perusteella yritystä luullaan usein ruotsalaiseksi, vaikka kyseessä on pirkanmaalainen perheyritys.

Kymmenisen vuotta sitten ideana oli myydä mahdollisimman monelta eri valmistajalta kenkiä. Niitä tuotiin pääasiassa Kaukoidästä, mutta myös Italiasta ja Espanjasta. ”Huomasimme, että meillä itsellämme on yleensä jalassa nahkakengät, jotka on tuotu Italiasta. Aloimme miettiä yrityksen brändäämistä uudelleen vastuullisemmaksi ja läpinäkyväksi”, Kuusisto sanoo.

Muutos astui kuvioihin nopeammin kuin oli suunniteltu. Vuonna 2020 maailmanlaajuinen pandemia sulki yhteyksiä moneen paikkaan, erityisesti Kaukoitään, ja kaikki muuttui epävarmaksi. Tällöin perheyritys päätettiin rakentaa uudelleen.

Nimi vaihtui Vamoksesta Vamskoksi, jotta se saatiin rekisteröityä kaikissa Euroopan maissa. Muutettiin monet tuotteet pienempiin eriin, jotka tulevat Italiasta tutuilta tehtailta. ”Meidän piti rakentaa uusiksi varastointi, vaihtaa tuotteet ja tuottajamaat. Toki myös hinnat nousivat”, Laaksovirta toteaa. 

Perheyritys suunnittelee kaikki Italiassa valmistettavat kenkämallinsa itse. Välillä väännetään siitä, mikä myy ja toimii. ”Meillä on ollut sanonta, että sinä sitten syöt nuo kengät joulupöydässä, jos ne eivät myy”, Kuusisto kertoo. Vielä kukaan perheenjäsenistä ei ole nauttinut nahkakenkiä illalliseksi, ja kompromisseihin on päästy.

Kun työpaikan ovi suljetaan illalla, työt eivät lopu siihen paikkaan. ”On minun päivittäinen huvini tutkia illalla televisiosta, vilahtavatko kenkämme jossain ohjelmassa. Ei sen vuoksi myydä mallistoa loppuun, sillä harva tietää kuitenkaan, kenen kengistä on kyse”, Kuusisto kertoo. 

Työt eivät lopu siinäkään vaiheessa, kun lapsi pannaan nukkumaan. Silloin pariskunnalla on yleensä yhteinen hetki, jonka jälkeen Kuusisto menee nukkumaan ja Laaksovirta jatkaa töitä aamuyöhön yhden ja kahden välille. ”Tykkään laittaa tietynlaisen musiikin soimaan ja säätää valot. Olen aina ollut iltavirkku. Saan paljon aikaiseksi, kun muu maailma nukkuu”, Laaksovirta kertoo.

”Koskaan ei ole tuntunut siltä, että kotona olisi liikaa töitä. Olemme illan lapsen kanssa ja meillä on selkeä työnjako. Minä hoidan lapsen aamulla päiväkotiin ja Tino voi tehdä myöhään töitä”, Kuusisto jatkaa. Helpolla tämä ei ole tullut, vaan töitä asian eteen on tehty.

Jatkossa töitä on ehkä vielä enemmän, sillä Laaksovirta ja Kuusisto haaveilevat yrityksen jatkamisesta. Laaksovirran vanhemmat, Kimmo ja Jaana Laaksovirta, tekevät vielä töitä. Heidän tietotaitoaan kaivataan yrityksessä. ”Äitini olisi mielellään jo enemmän lastenlasten kanssa. Isäni hoitaa vielä pitkälti kontakteja Italian-tehtaille ja haluaa olla mukana elämäntyössään”, Laaksovirta kertoo.

Muutama vuosi sitten yrityksen vetäminen olisi tuntunut nuoremmasta sukupolvesta liian suurelta vastuulta, mutta nyt ajatus alkaa tuntua jo hyvältä. ”Uskon, että saamme vanhemmiltani apua, vaikka he jäisivät eläkkeelle”, Laaksovirta jatkaa. ”He ovat kyllä työkaveruuden lisäksi loistavia isovanhempia. Ei tämä kuvio toimisi, jos sinun perheesi ei tuntuisi minunkin perheeltäni”, Kuusisto toteaa.