Viime vuonna ylilääkäri Jutta Paananen oli pulassa. Hän työskenteli yksikkönsä ainoana lääkärinä.

Paananen vastaa Kainuun hyvinvointialueen nuorisopsykiatriasta. Pienessä yksikössä on vain kolme lääkärinvirkaa, ja niistä kaksi oli täyttämättä.

Silti piti pyrkiä takaamaan edes jonkinlainen hoito nuorille, jotka tarvitsivat apua syömishäiriöihin, masennukseen, ahdistukseen, itsetuhoisuuteen…

Alueella asuu vähän yli 70 000 ihmistä, ja nuorisopsykiatriaan tulee vuosittain noin 250 uutta lähetettä. Viisipaikkaisella osastolla on arkisin usein seitsemästä kymmeneen nuorta. Poliklinikalla hoidetaan 5 000 käyntiä vuodessa.

Siitä ei yksi lääkäri selviä. Ei, vaikka työtä on tekemässä myös muiden alojen ammattilaisia.

Lisälääkäreitä kaivattiin kipeästi, mutta avoimiin paikkoihin ei tullut yhtään hakemusta. Edes vuokralääkäreitä ei löytynyt. Hyvinvointialueen tarjouspyyntöihin ei vastannut kukaan, eikä lääkäreitä löytynyt edes soittelemalla vuokratyövoimaa tarjoaviin yrityksiin.

Paananen teki ylitöitä ja jätti lomia väliin muttei silti ehtinyt perehtyä nuorten asioihin niin hyvin kuin olisi halunnut. Verkostotapaamisissa – joissa lääkäri, hoitaja, potilas ja hänen läheisensä keskustelevat tilanteesta – hän ehti vain käväistä määräämässä lääkkeet ja hoitamassa kaikkein akuuteimmat asiat.

Lausuntojen kirjoittaminen saattoi viivästyä puolikin vuotta.

”Se oli potilaita kohtaan väärin.”

Tänä vuonna tilanne on parempi. Paanasen lisäksi yksikössä on toinenkin virkalääkäri. Kolmas virka on edelleen täyttämättä, ja aukkoa paikkaavat osa-aikaiset keikkalääkärit. Heistä yksi tekee päivän viikossa, toinen kaksi päivää kuukaudessa, kolmas käy Kainuussa kerran kuussa mutta hoitaa potilaita viikoittain etänä.

Eihän se hyvä systeemi ole mutta parempi kuin ei mitään. Siksi Paananenkin tekee sopimuksia, joissa vuokralääkärin välittävä yritys saa yhden lääkärin työpanoksesta huomattavasti Paanasen palkkaa suuremman summan. 

Psykiatreista on pulaa kaikkialla, joten minkäs teet.

”Tilanne on nyt sellainen, että kaikki vähänkin järkevät siirtyvät vuokralääkäreiksi. Työmäärä on paljon pienempi mutta palkka parempi.”

Paananen on kuitenkin päättänyt pysyä julkisella puolella. 

”Olen ajatellut tämän asian niin, että jos minä tästä lähden, täällä kaatuu koko nuorisopsykiatria”, Paananen sanoo. ”Ainakin osastohoito loppuisi, enkä tiedä, mihin osastohoitoa tarvitsevat nuoret lähetettäisiin.”

Vuokralääkärien kalleus on ollut uutisaihe jo muutaman viikon ajan. Eikä ihme, sillä julkisuuteen on noussut poikkeuksellisen kallis ostopalvelusopimus, jossa Etelä-Karjalan hyvinvointialue on ostanut Mehiläiseltä arviolta kolmen silmälääkärin työpanoksen 315 000 euron kuukausihinnalla. Kyse on osaulkoistuksesta, ja työtä tekee Mehiläisen mukaan 22 silmälääkäriä. Terveystalon tarjous oli tuhat euroa kalliimpi.

Monet ostopalvelusopimukset ovat julkiselle terveydenhuollolle kalliita, mutta silmälääkärisopimus on niidenkin joukossa poikkeus.

HS pyysi hyvinvointialueilta tietoja siitä, millaisia ostopalvelusopimuksia ne ovat solmineet. Kävi ilmi, että useimmiten vuokralääkäreistä maksetaan noin 150–200 euroa tunnilta.

Mehiläinen tarjosi Etelä-Karjalaan lääkäriä päivä- ja iltapäivystykseen 199 euron ja yöpäivystykseen 279 euron tuntihinnalla. Sillä tarjouksella ei sopimusta syntynyt, sillä pienempi Medimatkat Oy voitti kilpailutuksen selvästi halvemmilla tuntitaksoilla.

Alalle onkin jo syntynyt kilpailua, etenkin suurten kaupunkien tuntumassa. Vantaan ja Keravan hyvinvointialueen tarjouspyyntöön vastasi yli 20 yritystä. 

Keikkalääkärien hinnoissa on suurta vaihtelua. Satakunnan hyvinvointialue on onnistunut saamaan vuokralääkärin 130 euron tuntihinnalla.

Kilpailutuksista huolimatta ostolääkärit tulevat useimmiten hyvinvointialueille selvästi kalliimmiksi kuin omilla palkkalistoilla olevat virkalääkärit. Usein hinta on kaksinkertainen.

Näin on ollut jo vuosia, mutta lääkärit eivät juuri ole arvostelleet tilannetta julkisesti. Työpaikoilla tilanne on kuitenkin herättänyt ristiriitoja.

Anestesiaylilääkäri Heikki Laine Etelä-Savon hyvinvointialueelta kertoo allekirjoittaneensa itsekin ostopalvelusopimuksia viime vuonna, jolloin hän vastasi alueensa sairaalapalveluista ja sairaalaan tarvittiin kipeästi esimerkiksi syöpälääkäreitä.

”Kyllä siinä välillä nousi tukka pystyyn.”

”Minä olin siinä vain leiman lyöjänä hyväksymässä jo neuvotellut sopimukset. Silloin puhuttiin keskimäärin 1 500–2 000 euron päiväkustannuksista”, hän sanoo. ”Pakko niitä oli allekirjoittaa, koska potilaan lähettäminen muualle olisi tullut vielä kalliimmaksi.”

Laine pitää epäeettisenä tilannetta, jossa julkinen terveydenhuolto kärvistelee lääkäripulan kourissa ja vuokralääkäreitä tarjoavat yritykset voivat paikka paikoin laskuttaa mielensä mukaan. Hänen mukaansa useimmat virkalääkärit pitävät tilannetta epäreiluna vaikka eivät siitä julkisesti nurisekaan.

Tilanne on hankala myös ylilääkäreiden kannalta, sillä aina ei voi tietää, kuka ovesta tulee ja millaisin taidoin. Kun odotetaan erikoislääkäriä, paikalle voikin tulla opiskelija. Perjantai-iltana päivystämään saattaa tulla lääkäri, joka ei osaa käyttää potilastietojärjestelmää.

Psykiatriassa keikkalääkäri ei voi päättää tahdosta riippumattomasta hoidosta. Virkalääkärit hoitavat sekä keikkalääkärien perehdytyksen että ne työt, joita keikkalääkäri ei osaa tai ei lain mukaan voi tehdä.

Kainuun nuorisopsykiatrian ylilääkärin Jutta Paanasen mukaan tilanne on mennyt vuosien varrella koko ajan pahempaan suuntaan. Etenkään syrjäseudulla virkoihin ei vain löydy lääkäreitä.

”Virkalääkärien palkkoja ei voi nostaa, mutta ostopalvelulääkäreiden palkkioita ei ole rajattu. Se on järjetöntä. Jollain tavalla niitä palkkioita pitäisi rajoittaa, että ihmisten kannattaisi hakeutua virkoihin.”

Aina ei ollut näin. Jos koskaan, niin tässä yhteydessä voi sanoa, että ennen oli paremmin. Ainakin hetken.

1980-luvun lopussa Suomeen ideoitiin ensin omalääkärikokeilu, jossa oli mukana myös yksityislääkäreitä, ja vähän myöhemmin terveyskeskusten väestövastuujärjestelmä. Väestövastuusta innostuttiin ympäri Suomen. 90-luvun alkupuolella sen otti käyttöön yli 70 prosenttia terveyskeskuksista.

Jokaisella lääkärillä oli tietty määrä potilaita, joiden hoidosta hän vastasi. Jokaisella asukkaalla siis oli terveyskeskuksessa ikioma, tuttu lääkäri, jonka puoleen kääntyä vaivoineen. 

Lääkintöneuvos Kati Myllymäki oli silloin nuori lääkäri Mikkelissä.

”Homma toimi. Virat olivat täynnä ja potilaat tykkäsivät.”

Myllymäki hoiti oman väestönsä äitiys- ja lastenneuvolan, alakoulun ja terveyskeskuksen sairausvastaanoton. Työaikaa ei ollut, töitä tehtiin urakkapalkalla, joten myös lääkäreiden palkat nousivat.

1990-luvun alussa Helsingin Sanomissa nähtiin jopa otsikoita lääkäripulan poistumisesta. Reilu palkankorotus ja työn järjestäminen mielekkääksi poistivat parissa vuodessa lääkäripulan terveyskeskuksista lähes kokonaan, HS kertoi toukokuussa 1991. Porissa tilanne parani vuodessa niin, että alettiin puhua Porin ihmeestä.

Sitten tuli lama ja kunnissa alkoivat ankarat säästökuurit. Kouluissa puolitettiin pyyhekumeja ja terveyskeskusten vuodeosastoilla säännösteltiin vanhusten vaippoja.

Lääkärinvirkoja vähennettiin, määräaikaisia työsuhteita ei jatkettu eikä vakituisille lääkäreille saanut enää palkata sijaisia. Kati Myllymäki ja monet muut nuoret lääkärit jäivät työttömiksi.

Vakituisissa viroissa olleiden lääkäreiden vastuuväestöjen kokoa kasvatettiin. Työtaakka paisui, ja lääkärit alkoivat väsyä. Kunnat luopuivat väestövastuusta vähitellen ja kaikessa hiljaisuudessa.

Kun talous sitten kääntyi kasvuun, ja lääkärit saattoivat taas valita työpaikkansa vapaasti, nuoria ei enää kiinnostanut rankka terveyskeskustyö. Pian uutisoitiin taas lääkäripulasta.

Samaan aikaan erikoissairaanhoitoa uudistettiin ja keskitettiin. Perustettiin sairaanhoitopiirejä, jotka saivat kehittää itsenäisesti omaa toimintaansa. Se sujuikin hyvin. Suomalaisesta erikoissairaanhoidosta tuli monessa mielessä mallikelpoista. Erikoissairaanhoitoa käytettiin yhä enemmän, ja siellä saatiin aikaan yhä parempia tuloksia. Laskut lähetettiin kunnille, joilla ei ollut rahanmenoon sananvaltaa.

Maksettava oli, joten kunnat tinkivät sieltä, mistä voivat, eli perusterveydenhuollosta. Terveyskeskuksista viilattiin ja höylättiin, eivätkä ne ole oikein vieläkään toipuneet. Perusterveydenhuolto jäi puolivahingossa erikoissairaanhoidon jalkoihin.

Se näkyy sekä lääkärimäärissä että rahavirroissa. Terveyskeskuslääkärimäärä on pysynyt suunnilleen samana, vaikka työikäisiä lääkäreitä on koko ajan enemmän. Samaan aikaan terveyskeskusten työmäärä kasvaa, kun väestö ikääntyy. Terveysmenotkin ovat kasvaneet, mutta lisäraha on päätynyt erikoissairaanhoitoon eikä perusterveydenhuoltoon.

Vuokralääkäribuumi lähti liikkeelle vuosituhannen alussa. Takana oli 1990-luvun raju lama, talous kasvoi taas mutta julkiset palvelut notkahtelivat vielä leikkausten jäljiltä.

Näyttävimmin kentälle astui Medone, jota kutsuttiin alussa reppulääkärifirmaksi. Yritys houkutteli nuoria lääkäreitä riveihinsä ja myi heidän palvelujaan julkiselle puolelle. Alettiin puhua uudenlaisesta tavasta tehdä töitä. Kuukausi töissä ja kolme kuukautta Goalla.

Bisnes lähti nopeaan nousuun. Vuonna 2002 alalla toimi jo ainakin kuusi yritystä, ja sadat lääkärit tekivät keikkoja niiden kautta. Lääkäreille se mahdollisti osa-aikatyön. Jotkut irtisanoutuivat vakituisesta virasta, jossa työtaakka oli kasvanut kohtuuttomaksi, ja siirtyivät tekemään keikkatöitä. 

Hoivakonserni Attendo osti Medonen vuonna 2007. Medonen perustajat olivat jo muutama vuosi aiemmin myyneet vajaa puolet yrityksestään sijoitusyhtiö Sponsor Capitalille. Nyt Attendo osti sekä Sponsor Capitalin että perustajaosakkaiden osuudet.

Medonen perustaja ja toimitusjohtaja, lääkäri Pertti Karjalainen sai kaupoista 29,7 miljoonan euron pääomatulot. Myös muut perustajaosakkaat rikastuivat. 

Vuonna 2012 Helsingin Sanomat kertoi Attendon houkuttelevan lääkäreitä listoilleen tarjoamalla heille verosuunnittelua. Lääkäreitä ohjeistettiin perustamaan omia hallintayhtiöitä, joiden kautta saattoi nostaa osan tuloistaan verottomina osinkoina. Pertti Karjalainen toimi tuolloin Attendon toimitusjohtajana. 

Pian Medone alkoi tarjota kunnille myös hoivapalveluita, ja niihin myös Attendo on  keskittynyt. Aluehallintovirasto on viime vuosina puuttunut ainakin kahden Attendon omistaman hoivakodin toimintaan, koska niissä ei ole ollut riittävästi henkilökuntaa tai henkilöstöllä ei ollut vaadittavaa osaamista.

Vuokrausbisnekseen on puolestaan tullut uusia yrittäjiä. Suurten yritysten, kuten Mehiläisen, Terveystalon ja Pihlajalinnan lisäksi julkisiin tarjouskilpailuihin osallistuvat nykyisin myös kymmenet pienemmät yritykset, joista osa työllistää vain yhden tai kaksi ihmistä.

Julkiselle terveydenhuollolle ovat viime vuosina tarjonneet palvelujaan muun muassa Medikumppani, Medicci, Medistaff, Medimanageri, Medipulssi, Nutmed, Medistar, Med Oliver, Leluco, Pienraha ja Murros Momentum. Ainakin Murros Momentum on osannut valita osuvan nimen: murroksessa on tosiaan oltu, ja yritykset ovat löytäneet momentuminsa.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n tilastot osoittavat, että ostot yksityisiltä ovat kasvaneet koko 2000-luvun ajan. Vuosituhannen alussa perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa käytettiin ostopalveluihin 151,8 miljoonaa euroa vuodessa. Vuonna 2020 ostopalveluihin kului jo 701,6 miljoonaa.

Luvuissa on mukana esimerkiksi päivystysten tai terveysasemien ulkoistukset mutta ei vuokratyövoiman käyttöä eikä esimerkiksi vanhusten ja vammaisten hoivakoteja.  Vanhusten ja vammaisten asumispalveluja ja hoivakotitoimintaa ostettiin vuonna 2020 yli 1,2 miljardilla eurolla.

Lääkäri- ja hoitajavuokrauksesta ei löydy valtakunnallista seurantatietoa. Tilastoista käy kuitenkin ilmi, että kuntien ja kuntayhtymien vuokratyövoiman käyttö on kasvanut viime vuosina. Vuonna 2020 siihen käytettiin 561,7 miljoonaa euroa. 

Sosiaali- ja terveyspalvelujen vuokratyövoiman käyttö on eroteltu tilastoissa vasta vuodesta 2021. Silloin kunnat vuokrasivat sote-alan työvoimaa 154,2 miljoonalla eurolla. Viime vuonna luku kasvoi 205,2 miljoonaan euroon. Nämä luvut koskevat pelkästään kuntia, kuntayhtymien luvut puuttuvat.

Reppufirmojen alkuaikoina lääkintöneuvos Kati Myllymäki toimi ylilääkärinä ja solmi sopimuksia lääkäreiden ostopalveluista. Vastapuolella oli juristeja ja hankintojen ammattilaisia, kuntapuolella ei juuri ollut kokemusta terveyspalveluiden kilpailutuksesta tai ostamisesta.

”Me sitten yritimme ylihoitajan kanssa pähkäillä, että mikähän tässä olisi viisainta. Kuntia vietiin niissä neuvotteluissa kuin litran mittaa, sopimuksista löytyi aina joku porsaanreikä.”

Myllymäki kuvaa tuonaikaista tilannetta näin: Jos sovittiin, että laboratorio- ja röntgenkustannuksista vastaa vuokrafirma, potilaita ei juuri lähetetty röntgeniin eikä verikokeisiin. Sen sijaan heitä saatettiin lähettää sairaalan päivystykseen ilman että heiltä oli otettu perusverikokeita tai sydänfilmiä. Silloin laboratoriokokeet otettiin päivystyksessä ja ne jäivät kunnan maksettaviksi.

Jos sopimusta muokattiin niin, että röntgen- ja laboratoriokustannukset kuuluivat kunnalle, tutkimuksia teetettiin löysin rantein.

Jos lääkäreiden osaamista ja kokemusta ei määritelty sopimuksessa, paikalle tuli opiskelijoita. Jos määriteltiin, että halutaan myös erikoislääkäreitä, tuli eläkkeellä olevia sairaalaspesialisteja.

”Ei siinä ollut mitään tolkkua. Joskus mietin, miten vainoharhainen olisi pitänyt olla ja miten paljon kytätä.”

Heikki Laineen mukaan erikoissairaanhoidossa keikkailevat lääkärit ovat useimmiten kokeneita ja päteviä. Silloinkin ongelmana on, että he eivät yleensä osallistu työn kehittämiseen tai nuorten lääkäreiden kouluttamiseen. Ne jäävät vakituisten virkalääkärien tehtäväksi.

Sen sijaan terveyskeskukseen voidaan lähettää keikalle lääkäri, jolla ei ole juuri lainkaan kokemusta potilastyöstä. Osa keikkalääkäreistä hoitaa työnsä etänä, jolloin kokemus olisi erityisen tärkeää. Käytännössä etälääkärikeikkoja tekevät silti usein vastavalmistuneet.

Laine vaatisi etälääkärin työtä tekeviltä vähintään viiden vuoden kokemusta potilastyöstä. Päivystyskokemuskin olisi tarpeen.

Vuokralääkäreiden käyttöä kritisoivatkaan eivät syytä tilanteesta keikkailevia lääkäreitä vaan järjestelmää, joka mahdollistaa rahastamisen. Myllymäen mukaan kaikki uudistukset, joita terveydenhuoltoon on viime vuosikymmeninä tehty, ovat pahentaneet julkisen terveydenhuollon lääkäripulaa ja luoneet markkinoita vuokratyövoiman välittäjille. 

Kun työaikalaki ulotettiin koskemaan myös lääkäreitä, yli 30-tuntisista päivystysrupeamista luovuttiin ja päivystäjiä tarvittiin enemmän. Samaan johti kirurgien koulutusuudistus.

Ennen kirurgit erikoistuivat ensin yleiskirurgiaan ja jatkoivat sen jälkeen esimerkiksi ortopedeiksi tai gastrokirurgeiksi. Nykyisin eri kirurgian osa-alueille erikoistutaan suoraan, joten yleiskirurgeja ei ole. Niinpä päivystyksissä tarvitaan monen eri erikoisalan kirurgeja yhden yleiskirurgin sijaan.

Niin sanottu keskittämisasetus säätelee sairaaloiden välistä työnjakoa ja sitä, kuinka paljon sairaalassa on tehtävä tietyn alan leikkauksia vuodessa. Tarkoitus on taata, että leikkaavilla tiimeillä olisi tarpeeksi kokemusta kustakin leikkauksesta. Sivuseuraus on ollut se, että sairaalat ovat joutuneet teettämään leikkauksia vuokrakirurgeilla, jotta leikkausmäärät on saatu täyteen ja päivystys turvattua.

Myös hoitotakuun kiristäminen on johtanut keikkalääkärien käyttöön, jos tavoitteeseen ei ole muuten päästy. Perusterveydenhuollon hoitotakuuta tiukennettiin viimeksi syyskuun alussa. Nyt hoitoon on päästävä kahden viikon kuluessa. Ensi vuoden alussa määräaika tiukkenee viikkoon.

Heikki Laine pitää hoitotakuun kiristämistä syöttönä terveyspalveluyritysten lapaan. Hänestä ei ole järkeä kiristää tavoitteita, kun edellisiäkään ei ole saavutettu. Hän vertaa tilannetta varusmiesten juoksukuntoon.

”Jos ollaan huolissaan siitä, etteivät varusmiehet jaksa juosta Cooperissa 2 500:aa metriä, niin ei kai se auta, että nostetaan tavoite 3 000:een.”

Oulun yliopiston yleislääketieteen professori Juha Auvinen pitää vuokralääkäreiden käyttöä ongelmallisena silloin, kun tarjolla olisi parempiakin vaihtoehtoja. Usein olisi.

Auvisen mukaan keikkalääkäri on paikallaan silloin, kun joku vakituisista sattuu katkaisemaan jalkansa ja tarvitaan kiireesti sijainen tilalle. Kaihileikkausjonoja kannattaa ehkä purkaa yksityisten avulla ja osaulkoistuksetkin voivat joskus olla järkeviä.

Nykytilanteessa on silti moni asia vinksallaan.

”En ole kuullut kenenkään sanovan, että tämä olisi hyvä tapa käyttää verorahoja”, Auvinen sanoo.

Vuokralääkärit tulevat kalliiksi, mutta se ei ole ainoa eikä ehkä edes suurin ongelma. Ikävintä on, että keikkalääkäri ei pysty auttamaan potilaita yhtä paljon kuin tuttu ja potilaansa tunteva lääkäri. 

Tästä on vankkaa tutkimusnäyttöä yli sadasta tutkimuksesta. Yksi vakuuttavimmista tutkimuksista tehtiin Norjassa, jossa katsottiin rekistereistä tietoja 4,5 miljoonan ihmisen – siis lähes kaikkien norjalaisten – lääkärisuhteen pituudesta, palvelujen käytöstä ja kuolleisuudesta.

Kävi ilmi, että jo kaksi tai kolme vuotta kestänyt potilas-lääkärisuhde vähensi päivystyspalveluiden käyttöä ja sairaalajaksoja. Tulokset paranivat vuosi vuodelta. Ja mikä parasta, myös kuolleisuus pieneni.

Muut tutkimukset osoittavat, että pitkissä potilas-lääkärisuhteissa hoito on parempaa ja sekä potilaat että lääkärit ovat tyytyväisiä.

Tarvittaisiin siis lähipalveluita. Terveyskeskuksia, joissa lääkärit ja hoitajat tuntisivat ainakin pitkäaikais- ja monisairaat potilaansa ja näiden vaivat. Suunta on kuitenkin päinvastainen.

Hyvinvointialueet pyristelevät rahapulassa, ja mitä ne silloin tekevät? Riskinä on, että ne joutuvat lakkauttamaan lähipalveluja. Siis palveluja, jotka ovat halvimpia ja tutkitusti hillitsevät terveydenhuollon menojen kasvua.

Oululaisessa Tuiran hyvinvointikeskuksessa tehdään toisin. Siellä on otettu käyttöön hoidon jatkuvuusmalli. Se on uudenlainen omalääkärimalli, jossa pyritään estämään lääkäreiden väsyminen ennalta.

Väestö ei ole enää yksittäisen lääkärin vaan tiimin vastuulla. Lääkärit ja hoitajat tekevät työtä pareittain, ja tiimien välillä työt jaetaan niin, että kokeneet lääkärit hoitavat eniten sairastavia. Potilaiden kannalta se tarkoittaa sitä, että ainakin pitkäaikaissairaita hoitavat tuttu lääkäri ja sairaanhoitaja. 

Keskuksessa on toki myös nuoria lääkäreitä, jotka viipyvät vain erikoistumisopintojen vaatimat yhdeksän kuukautta. He hoitavat potilaita, joilla on lyhytaikaisia vaivoja ja sijaistavat tarvittaessa kokeneempia lääkäreitä. 

Mallia on kokeiltu nyt vuoden verran. Apulaisylilääkäri Janne Mäkelän mukaan kokemukset ovat hyviä. Potilaat ovat olleet tyytyväisiä, lääkäreiden ja hoitajien työ on helpottunut ja erikoissairaanhoitoa on tarvittu vähemmän kuin ennen.

”Jos tieteellisen tiedon mukaan päätettäisiin, kaikki siirtyisivät tähän malliin”, Mäkelä sanoo.

Norjan tulokset näyttävät siis toteutuvan Tuirassakin.

Teksti: Satu Vasantola, kuvat: Anna Huovinen, kuvitus: Klaus Welp, tekstin editointi: Anssi Miettinen,  kuvatoimittaminen: Outi Neuvonen