Peking

Puistonkaistaleella on korkea, kapea peili ja sen edessä jakkara. Jakkaralla istuu Chen Wein tyttöystävä, ja tyttöystävän puolipitkä tukka roikkuu kasvojen edessä. Chen etsii tukan keskeltä keskipistettä.

”Siinä on pyörre. Sille kohdalle teen jakauksen, näin.”

Näin alkaa ammattimainen tukanleikkaus. Chen on iltaisin pekingiläisen puistokampaajan oppipoika. Chenillä on kädessä ammattilaisen saksetkin, mutta hän saa toistaiseksi käyttää vain kampaa ja harjoitella tyttöystävän tukalla.

Oikealta ammatiltaan 32-vuotias Chen on ohjelmoija, mutta hän haluaa varalta toisenkin ammatin.

Hän ja tyttöystävä aikovat muuttaa kuukauden parin sisään Kiinasta Indonesiaan. Sieltä Chen on saamassa alansa töitä ja uskoakseen myös työviisumin. Jos matka myöhemmin jatkuu unelmamaahan Kanadaan tai muualle länteen, kampaajan taidoille voi olla käyttöä.

”Lännessä tällaisiakin töitä arvostetaan. Kampaaja­opettajani mukaan Espanjassa pelkkä leikkaus ilman pesua ja kuivausta maksaa 50 euroa. Se on hyvä hinta.”

Chen on vuosia laiskasti haaveillut Kiinasta lähdöstä, mutta nyt se tapahtuu. Hän on kyllästynyt Kiinan koviin koronatoimiin ja jatkuviin testeihin. Erityisesti Shanghain kaupungin pitkä sulku keväällä kauhistutti.

Lue lisää: Kiinalaisten sieto koronatoimiin koetuksella: lapsia erotetaan vanhemmista, lemmikkejä tapetaan ja eristetyt osoittavat mieltä nälissään

Chen on osa Kiinaan viime kuukausina syntynyttä huomattavaa ilmiötä nimeltä runxue. Netti­kansalaisten antaman nimen voi kääntää pako-opiksi, joka tutkii, millä tavalla Kiinasta pääsee nopeasti ja järkevästi muuttamaan muualle.

Ilmiö roihahti, kun Shanghain 25 miljoonaa asukasta pidettiin pari kuukautta koronaviruksen leviämisen estämiseksi kotonaan jopa nälissään. Maahanmuuttoon ja hyviin muuttomaihin liittyvät haut internetissä ovat monisata-, jopa monituhat­kertaistuneet verrattuna entiseen.

Maastamuutto­konsultit hukkuivat kyselyihin.

Pekingiläiset 40-vuotias Cecily Huang ja hänen kaverinsa 34-vuotias Zhang Yi suunnittelevat muuttoa. Huang on jo hakenut eurooppalaisiin tohtori­koulutusohjelmiin, Zhang on tutkinut tarkkaan maahanmuutto­sääntöjä esimerkiksi Belgiaan ja Irlantiin.

He kertovat tunnoistaan Pekingin luultavasti trendikkäimmässä kahvilassa Il Gattossa. Kahvilan terassilla istutaan tyynyillä ja pienissä laseissa on kallista, mutta täydellistä jäälattea. Hikisen illansuun hyttyset pyörivät nilkoissa.

”Olin ennen ulkomailla hyvin ylpeä Kiinasta ja sen kehityksestä. Kun olin Australiassa opiskelemassa maisteriksi, minulla ei ollut aikomustakaan jäädä sinne”, Huang sanoo.

Hän muutti takaisin Kiinaan vuonna 2016, ja teki ensin toimittajan ja sittemmin tiedottajan töitä länsimaisille työnantajille.

”Nyt vuoden aikana minulle on tullut olo, että haluan lähteä pois.”

Koronatoimet eivät ole ainoa, mutta kuitenkin merkittävä syy. Huangin mielestä Kiinan nollalinja oli tehokas koronaviruksen leviämisen alussa. Nollalinjassa rajat ovat lähes kiinni ja jokainen alkava virusrypäs tukahdutetaan kovin toimin. Mutta Kiina vain jatkaa vanhaa tyyliään, kun muu maailma avautuu.

”Nyt koronatoimista on tullut poliittisia. Ja Shanghaissa ystävät näkivät nälkää. Itkin iltaisin, kun kuulin heidän kärsimyksistään”, Huang sanoo.

Kiinalaiset ovat tottuneet valtionsa koviin ja yhtäkkisiin toimiin, mutta Shanghain koronasulku näyttää olleen monelle keskiluokkaiselle ihmiselle liikaa. Että nyky-Kiinassa tällaista!

Huangia myös pelottaa ajatus siitä, että hänet voidaan koska vain hakea kotoa keskitettyyn karanteeniin, koska hän on ollut läheisessä kontaktissa jonkun koronaan sairastuneen kanssa. 

”Menetän uskoani tähän järjestelmään.”

Zhang aikoo muuttaa yksinkertaisesta syystä: ”En ole enää onnellinen Kiinassa. Meidän sukupolvemme haluaa elää nykyhetkessä ja olla onnellinen.”

Koronaan liittyvät syyt ovat ilmeisiä: Zhang tuo työkseen bändejä Kiinaan ja hän rakastaa työtään, mutta sitä on ollut mahdotonta tehdä korona-aikaan. Hänen poikaystävänsä ei ole saanut muutamaan kuukauteen palkkaa, koska poikaystävän työnantajalla ei ole korona-aikaa juuri tuloja.

Lopulta korona on kuitenkin vain se kuuluisa viimeinen pisara.

”Tehdessäni töitä kulttuurin parissa olen huomannut, kuinka ajattelutapa on Kiinassa muuttunut kymmenessä vuodessa. Kaikki on yhä konservatiivisempaa ja poliittisempaa”, Zhang sanoo.

Huang pukee sanoiksi saman tunteen näin: ”Meidän sukupolvemme on aikanaan nähnyt Kiinan avautumisen ja muutoksen avoimemmaksi. Emme halua mennä takaisin päin. Varsinkin me aiemmin ulkomailla asuneet olemme tottuneet kriittiseen ja avoimeen ajatteluun.”

Kiinassa ei koskaan ole ollut länsimaista ilmaisunvapautta, mutta vielä 2010-luvun alussa monista asioista sai puhua vapaammin kuin nyt. Sittemmin maata johtava kommunistinen puolue on kaventanut hurjasti julkista keskustelua oli kyse sitten feminismistä, laulujen sanoituksista tai vaikka koronatoimista. Käytössä ovat sensuuri, rangaistukset ja propaganda.

Zhang antaa surkuhupaisan esimerkin: Kiinan johtajaa Xi Jinpingiä ei saa kutsua nettilempi­nimellään Nalle Puh, mutta edellisten johtajien kustannuksella näin sai hassutella.

Kampaajaksi opiskelevalle Chenillekin sananvapauden puute on iso syy lähtöön.

Huang tuntee menettäneensä yhteyden kansaansa ja kavereihinsa ja jopa vanhempiinsa, sillä Kiina on viime vuosina myös kansallis­mielistynyt.

”Ystävät arvostelevat minua, koska olen töissä länsimaisessa organisaatiossa. Tai siitä, että minulla on eri mielipide koronan hoidosta kuin valtiolla.”

On vaikea sanoa, mikä on suuren ja hiljaisen kiinalaisen enemmistön kansallis­mielisyyden aste. Ehkä sangen korkea. Ja luultavasti enemmistö kiinalaisista edelleenkin kannattaa Kiinan kovia koronatoimia.

Muuttoa pohtivista valtaosa lienee Kiinan vapaamielisemmin ja kansainvälisemmin ajattelevaa sakkia, valtavirran vastaista. Silti heitä ei voi kutsua miksikään toisinajattelijoiksi.

On vielä mysteeri, kuinka moni pako-opin pauloihin joutunut oikeasti muuttaa pois. Toki useat lähtevät. Huangin ystävistäkin neljä on muuttanut vuoden sisään länsimaihin. Kuitenkin useimmat Kiinan uuteen arkeen ahdistuneet vasta suunnittelevat pakoaan.

Runxue voi lopulta kutistua ilmiöksi, jossa haaveillaan lähdöstä, mutta ei lähdetäkään. Siltikin se on merkittävä ilmiö, sillä se kertoo kiinalaisen kansainvälisen keskiluokan ajattelutavan muutoksesta.

Pysyvästi muuttaminen ulkomaille on vaikeaa.

Parikymppiset kiinalaiset ovat jo pitkään käyneet sankoin joukoin ulkomailla opiskelemassa, mutta se on lähtökohtaisesti väliaikaista. Runxuen ydinryhmä on myös erilainen: Se on yli 30-vuotiasta, koulutettua ja hyvätuloista, hyvissä töissä ja valmiiksi maailmaa nähnyttä.

Jos he lähtevät, heidän pitää luopua vakaasta asemastaan kiinalaisessa yhteiskunnassa ja luoda uusi elämä uudessa maassa. Se on iso päätös.

”En lähde lähtemisen vuoksi. Aloitin uudessa hyvässä työssä viime vuonna, ja haluan ensin suunnitella uraani ulkomailla ja säästää rahaa. Ehkä lähden ensi vuonna tai sitä seuraavana”, Huang sanoo.

Zhangin lähtöä viivyttää toinen kiinalaisille tyypillinen syy. Lapsilla ja lastenlapsilla on velvollisuuksia sukunsa vanhempia kohtaan, erityisesti yhden lapsen politiikan luomilla ainokaisilla.

”Rehellisesti sanottuna odotan isovanhempieni kuolemaa. En halua kertoa heille, että lähden maasta.”

Mummot ovat yli 80-vuotiaita.

Länsimaat ovat nirsoja siinä, keitä ne huolivat pysyvästi maaperälleen asumaan.

Jos laajasti matkustellut Zhang saisi valita vapaasti, hän muuttaisi Belgiaan, sillä se on hänen suosikkimaansa Euroopassa. Sinne on vain vaikea saada oleskelulupaa.

Niinpä hän tutkiskelee nyt maita, joihin saisi luvan tai kansalaisuuden rahalla, esimerkiksi ostamalla kiinteistöjä.

Zhang ei pidä itseään lainkaan rikkaana, mutta Zhangin ja poikaystävän omistusasuntojen arvo Pekingissä on yhteensä noin kaksi miljoonaa euroa, sillä Pekingissä asunnot ovat kalliita. He voisivat myydä ne muuttaessaan.

”Kahdella miljoonalla aloittaisi jo ihan hyvän elämän Euroopassa, vai mitä?”

Poikaystävä työskentelee tietokone­ohjelmien parissa, joten hän löytänee töitä mistä vain. Zhang uskoakseen saa osaamistaan vastaavia töitä Euroopassa, jos Kiina avaa rajansa ja jos Euroopan ja Kiinan välinen tapahtuma­vaihto pääsee taas vauhtiin.

”Jos ei, päädyn ehkä myymään suklaata.”

Huang tuskin saa toimittajan tai tiedottajan töitä ulkomailla, joten työlupa on kiven alla. Valtiot suojelevat työmarkkinoitaan aloilla, joille osaajia löytyy kotimaastakin. Huang yrittääkin Eurooppaan toisen häntä kiinnostavan polun kautta eli tekemään tohtorinväitöskirjaa.

Edes Kiinasta lähteminen ei ole helppoa. Koronan vuoksi Kiina myöntää passeja kansalaisilleen vain murto-osan entisestä. Se ei halua kansalaistensa matkustavan ja tuovan koronavirusta mukanaan. Ehkä tavoitteena on myös rajoittaa osaajien maastamuuttoa.

Tämä pelottaa monia, Huangiakin. Kun hänen passinsa vanhenee, saako hän enää uutta? Pääseekö hän enää Kiinasta pois?

”Haluni lähteä kasvaa joka päivä”, Huang sanoo.