Kesällä 2020 Britanniasta kantautui taloudelle karmivia uutisia. 

Koronapandemia oli nakertanut taloutta useissa muissakin maissa, mutta Britanniassa tilanne oli sanalla sanoen surkea. Kansantulon uutisoitiin heikentyneen 20 prosenttia. Se on raju luku länsimaalle.

Yleensä sellaiset uutiset näkyvät arvopaperimarkkinoilla. Niin ne näkyivät nytkin, mutta yllättävällä tavalla. Lontoon pörssi ampaisi 2,3 prosentin kasvuun.

Häiriö markkinoilla, joku voisi sanoa. Tai sitten sijoittajat odottivat vieläkin heikompaa talouslukua Britannialta.

Mutta osa talousajattelijoista on alkanut esittää, että ehkä kyse onkin jostakin ihan muusta. Onko nyt meneillään talouden laajempi muutos, jonka harva on vasta tajunnut? Ovatko sijoitusmarkkinat alkaneet elää täysin omaa elämää irrallaan maailman tapahtumista?

Maailman talouslehdet ovat toki julistaneet kapitalismin kriisiä viime vuosina. Vuonna 2019 Financial Times omisti kokonaisen numeron kapitalismin pelastamiselle, koska lehden mukaan talousjärjestelmä hyödyttää enää yhtiöiden omistajia voittojen maksimoinnissa. 

Mitä jos maailma onkin jo siirtynyt vaivihkaa uuteen talousjärjestelmään, jota eivät määritä enää kapitalistisen markkinatalouden lainalaisuudet?

Vasemmistossa kapitalismin tuhoa voitaisiin varmasti juhlia. Mutta vasemmalta on kuulunut myös toisenlaisia ajatuksia. 

Taloustieteen professori, Kreikan entinen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis on huolissaan tilanteesta. Entä jos saamme kapitalismin tilalle jotain vielä huonompaa, hän kysyy.

Varoufakis esittää, että olemme siirtymässä kapitalismista feodalismiin eli Euroopassa keskiajalla vallinneeseen tapaan hallita maata. Teknologiayhtiöt ovat saaneet maaherrojen kaltaisen aseman yhteiskunnassa. Ne eivät tuota maailmaan hyödykkeitä tai tuotteita, mutta ottavat silti osuuden niiden myynnistä. 

Perusteluita Varoufakis esittelee syyskuun lopulla ilmestyneessä kirjassaan Technofeudalism: What Killed Capitalism.

Samankaltaisia ajatuksia ovat esittäneet muutamat muutkin talouskommentaattorit, kuten kaupunkitutkija Joel Kotkin, taloustieteilijä Mariana Mazzucato ja teknologiakriitikkona tunnettu Jevgeni Morozov. Myöhemmin Morozov on hylännyt vertauksen. 

Tutkijat puhuvat esimerkiksi uusfeodalismista, teknofeodalismista ja uudelleen feodalisoitumisesta. Kyse on ehkä enemmänkin filosofisesta yrityksestä määritellä meneillään oleva kehityskulku kuin täsmällisesti talouden tai politiikan teoriasta. 

Varoufakiksen mukaan Lontoon pörssin kummallinen reagointitapa on vasta yksi merkki siitä, että maailma on siirtynyt uudenlaiseen aikaan. Muutos näkyy lähes jokaisen ihmisen arjessa. 

Reilun 10 000 vuoden historian aikana ihmissivilisaatio on päätynyt yhteiskuntajärjestelmään, jossa maapallo on jaettu kansallisvaltioihin. 

Valtioilla on lait ja selkeät vastuut ihmisten elämässä. 

Internet loi uudenlaisen maaperän, joka oli vuosia kuin valloittamaton maapallo. Lupaukset olivat suuria. Netin piti demokratisoida maailma, poistaa välikädet kaupankäynnistä ja portinvartijat viestinnästä. Se lupasi valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia kansalaisille. Mutta saimme päinvastaista. 

2000-luvun aikana internetin vapaille maille alkoi nousta raja-aitoja. Se, mikä oli ennen vapaata digitaalista maata, on nykyisin aidattu ja yksityistetty muutamalle suuryhtiölle.

Näitä yhtiötä ovat muun muassa Facebookia ja Whatsappia hallinnoiva Meta, Googlen omistaja Alphabet ja verkkokauppana tunnettu Amazon.

Jos digijättien toimintatapaa tarkastelee lintuperspektiivistä, se muistuttaa Eurooppaa reilu viisi vuosisataa vuotta sitten, ennen teollistumista ja kapitalismin nousua. Silloin Suomessa ei edes tiedetty, mikä on peruna. Ruokana nautittiin naurista ja muita maan antimia.

Euroopassa maa-alat oli läänitetty, ja niitä hallitsivat lääninherrat ja vasallit. Viljelijät elivät maaorjuudessa. He viljelivät maat, jotka kuuluivat maaherroille ja maiden tuotot päätyivät ylemmille säädyille. Järjestelmää kutsutaan feodaaliseksi yhteiskunnaksi. Feodaalisia yhteiskuntia on tavattu myös Aasiassa ja jo ennen keskiaikaa Euroopassa.

Nykyfeodalismissa digitaaliset alustayhtiöt ovat kuin internetin laajuisia läänityksiä ja yhtiöiden omistajat kuin 2000-luvun lääninherroja. Netin käyttäjät ovat nykyajan versio osattomista talonpojista. 

Jos nykypäivänä haluaa poistua kapitalismista, siihen on olemassa helppo keino. Riittää, että kaivaa puhelimen taskusta.

Varoufakis on käyttänyt usein yksinkertaista esimerkkiä: ”Jos menet Facebookiin, et ole enää kapitalismissa.”

Sama pätee Amazoniin ja muihin suuriin alustoihin. Toisin sanoen alustatalous on jotain muuta kuin markkinoihin perustuvaa kapitalismia.

Varoufakis kertoo kirjassaan, että heitto saa ihmisten kulmat kohoamaan. Mutta silloin hän jatkaa yksinkertaiseen vertaukseen.

Internet oli varhaisaikoina kuin julkinen tila, ikään kuin digitaalinen versio kaupungista. 

Nykyinen versio internetistä on miltei läpikotaisin yksityistetty. Jos asioit Amazonin verkkokaupassa, et ole julkisessa tilassa vaan kaupungissa, jossa Jeff-niminen henkilö omistaa kaikki rakennukset, maat, myymälät ja kojut. Hän päättää, mitä saa myydä ja ei saa myydä. Hän ottaa jokaisesta myytävästä tuotteesta osuuden. 

Tavallaan perinteiset valtiot ja kaupungit toimivat samoin. Ne ottavat osuutensa kaupankäynnistä veroina. Mutta kansalaisilla on sitä vastaan oikeus vaikuttaa, mihin verotuksella kerättyjä rahoja käytetään. Sitä kutsutaan edustukselliseksi demokratiaksi.

Digialustojen käyttäjillä sellaisia oikeuksia ei ole. Siksi alustat muistuttavat toimintamalliltaan enemmän maaherruutta kuin nykypäivän demokratiaa tai markkinataloutta.

Kummallista digitaalisessa ”kaupungissa” on myös se, että siellä liikkuessa ei näe samoja asioita kuin muut. Vaikka kulkisin samaan reittiä kuin ystäväni, saatamme nähdä täysin eri asioita. Algoritmit pyrkivät muovaamaan jokaisen näkymät erilaisiksi. Meidät kaikki on siis eristetty toisistamme. Jokaisen kokemus on täysin oma.

Varoufakis toteaa, että kyseessä ei ole edes markkinoiden irvikuva vaan jotain pahempaa. Alkeellisimmillakin markkinoilla ihmiset voivat olla vuorovaikutuksessa ja vaihtaa tietoa vapaasti.

Markkinoiden näkymätön käsi on vaihtunut muutaman digidiktaattorin hallitsemaan algoritmikoneistoon. 

Ironisinta tilanteessa on se, että malli muistuttaa Neuvostoliiton aikaista suunnitelmataloutta. Suunnitelmataloudessa virkamiehet pyrkivät ohjaamaan tuotantoa ja hallitsemaan hintoja, kun kapitalismissa sama ohjaus perustuu hajautettuihin markkinoihin. Digialustalla keskussuunnittelun hoitavat algoritmit, jotka ovat korvanneet suurelta osin markkinat.

Piilaakson insinöörit ovat siis onnistuneet luomaan järjestelmän, jossa Neuvostoliitto epäonnistui.

Asuntomarkkinat, työmarkkinat, tuotemarkkinat, pörssi. Markkinoiden ajatus perustuu kaikkialla kilpailuun. Jos en ole tyytyväinen työnantajaan, voin vaihtaa työpaikkaa. Jos jokin sampoo ei miellytä, voin ostaa toisen valmistajan tuotteen.

Välillä tuntuu, että valinnanvaraa on elämässä liikaakin. Miksi kaupoissa pitää olla 50 erilaista sinappia?

Jos keskiaikainen ihminen tuotaisiin nykysupermarkettiin, hän luulisi ainakin hetken aikaa olevansa maanpäällisessä paratiisissa. Kilpailevia tuotteita ja valinnanvaraa riittää. Jos jotain ei ole tarjolla, sen voi tilata internetistä. 

Mutta heti kun siirrytään digitaaliseen maailmaan, tilanne muuttuu. Siellä kuljemme digitaalisilla mailla, joilla jokainen askeleemme tuottaa dataa suuryhtiöille. Ensin koulutamme algoritmeja, ja sen jälkeen algoritmit alkavat muovata meitä. Ne päättävät, keiden viestejä, kuvia ja videoita näemme, mitä mainoksia ja tuotteita eteemme saamme.

Markkinataloudessa päätöksenteosta suuri osa on hajautettu markkinoille. Teknofeodalismissa päätöksenteko on keskitetty digiyhtiöiden ylläpitämille algoritmeille. 

Digiyhtiöt eivät useinkaan avaa algoritmiensa toimintaperiaatteita kovin tarkasti. Yhtiöiden johtajat eivät välttämättä itsekään ymmärrä hallitsemaansa automaattista päätöksentekokoneistoa, sitä mitä päätöksiä algoritmit tekevät ja miten. 

Eikä heidän tarvitse. Tärkeintä on, että koneisto tuottaa rahaa. 

Toinen teknofeodalismille keskeinen piirre on vuokran kiskonta. Kapitalismissa kapitalisti pyrkii tuottamaan hyödykkeitä ja myymään niitä voitolla. Feodaalisessa mallissa maan omistaja ei itse tuota, hän kerää ainoastaan maasta vuokraa ja pyrkii pitämään kiinni asemastaan.

Alustatalouden mullistavaa ilosanomaahan aikoinaan julistettiin sillä, miten kyytipalvelu Uber ei omista autoja, majoituspalvelu Airbnb ei omista kiinteistöjä, Facebook ei tuota sisältöjä.

Uber, Airbnb ja Facebook eivät siis tuota tähän maailmaan oikeastaan yhtään mitään konkreettista. Ne ainoastaan aitaavat digitaaliset alueet ja ottavat osan niillä käytävästä kaupankäynnistä. 

Kolmas feodaalinen nykyajan piirre on varallisuuden kasautuminen vain muutamille. Varallisuuden jakautumista seuraavan Oxfamin mukaan vuoden 2020 jälkeen yli 63 prosenttia maailmaan syntyneestä varallisuudesta on päätynyt rikkaimman prosentin haltuun. Rikkaat rikastuivat myös 1900-luvun ajan, mutta silloin oli tyypillistä, että noin 20–40 prosenttia syntyneestä varallisuudesta päätyi rikkaimmalle prosentille.

Digijättien miljardöörit ovat nykyajan versio feodalismin maaherroista. Digialustoja taas voi rinnastaa joko viljelysmaahan tai vesimyllyihin, kuten poliittisen teorian opettaja ja tietokirjailija Joan Dean vertaa LA Review of Booksin uusfeodalismia käsittelevässä esseessään. 

Deanin mukaan miljardit digitaalisten alustojen käyttäjät ovat kuin myllyjä hoitaneita ja maaorjuudessa eläneitä talonpoikia keskiajalla. Viljan sijaan myllyt jauhavat dataa, joka on digijättien liiketoiminnan polttoainetta. 

Dean toteaa, että kansainväliset finanssi-instituutiot ja digitaaliset alustat ovat velkarahaa hyödyntämällä onnistuneet siirtämään varallisuutta maailman köyhimmiltä maailman rikkaimmille. 

Paypal-maksupalvelun perustaja Peter Thiel totesi Wall Street Journalissa vuonna 2014, että ”kilpailu on häviäjille”. Hän suositteli rakentamaan monopoleja. 

Etenkin Piilaaksossa oli havaittu, että internetissä voittaja kerää lähes kaikki voitot. Netissä toimivaa ideaa voi monistaa miltei loputtomasti ilman lisäkustannuksia. Se tarkoitti, että muutamat ohjelmistoinsinöörit ja keksijät onnistuivat valloittamaan maailman ohjelmistoillaan.

Samaan aikaan keskuspankit pitivät korot ennätysalhaalla. Raha oli halpaa, joten sitä oli mahdollista tuhlata digipalveluiden kehitystyössä. Siksi monopoliasemaa digimarkkinoilla kannatti tavoitella vaikka tappiolla. 

Kansalaisina taas saimme 2010-luvun ajan uusia palveluita ja ihmeteltävää älypuhelimiimme. Oli suhteellisen helppo pysyä tyytyväisenä. Sosiaalisen median huonoihin puoliin herättiin laajemmin vasta Donald Trumpin valtaan nousun ja Brexitin jälkeen. 

Nyt päällä on kunnon digikrapula. Oireita on monenlaisia.

Viime vuosina Googlen hakutuloksia on kritisoitu enenevissä määrin. Monen mielestä Google on jopa mennyt pilalle, koska se suosii niin sanottuja hakukoneoptimoituja tuloksia. Nettihauista yli 90 prosenttia tehdään Googlella. Viime aikoina on vaikuttanut siltä, että hauissa korostuvat kaupalliset tuotteet ja kaupallisten toimijoiden sisällöt. Googlella on intressi näyttää yritysten tuottamaa sisältöä, koska yritykset maksavat Googlelle näkyvyydestä.

Se, mitä monet ovat kutsuneet alustataloudeksi, tuottaa rajattua tai näennäistä kilpailua. Woltin ja Foodoran ruokalähetillä ei ole neuvotteluasemaa. Jos he haluavat vaihtaa työpaikkaa, toista vaihtoehtoa ei oikeastaan ole. Yhdysvalloissa Amazonin työntekijöillä tilanne on samankaltainen. Monella paikkakunnalla ei välttämättä ole juuri muita työnantajia kuin Amazon.

Tyytymättömiä eivät ole vain Amazonin työntekijät. Yhdysvaltain kauppakomissio on alkanut tutkia, nostaako Amazon keinotekoisesti hintoja. Amazonin osuus Yhdysvaltojen verkkokaupasta on noin 40 prosenttia. Verkkokauppa-alustan on myös syytetty manipuloivan kaupankäyntiä. Ensin Amazon kerää tietoa siitä, mikä tuote myy, ja kohta yhtiö teettää samanlaisen tuotteen ja nostaa sen verkkokaupan näkyvimmälle paikalle.

Amazonin käyttämää toimintalogiikkaa ovat noudattaneet myös muut digijätit. Mitä kävikään, kun Apple lanseerasi oman musiikin suoratoistopalvelunsa Apple Musicin? Alkoi Applen ja Spotifyn vuosia kestänyt riitely, jonka tiimellyksessä Apple välillä uhkasi poistaa Spotifyn kokonaan sovelluskaupastaan. 

Googlen omistaja Alphabet on puolestaan joutunut Yhdysvalloissa kilpailuoikeuteen siitä, että yhtiö on suosinut Chrome-selaimessaan Googlen hakukonetta.

Lainsäätäjät ovat siis viimein heränneet Yhdysvalloissa. Meneillään on useita oikeudenkäyntejä. 

EU puolestaan on ollut digijättien sääntelyn edelläkävijä. EU:ssa säädetään parhaillaan useita lakipaketteja, joiden pitäisi purkaa digijättien monopoliasemaa.

Teknologiapiirit ovat toki huomanneet vallan keskittyneen muutamalle digiyhtiölle. He tuntuvat ajattelevan, että ongelma ratkeaa sillä, millä se on tullutkin: teknologialla. 

Valtaa on yritetty palauttaa uusfeodalistisilta maaherroilta internetin käyttäjille esimerkiksi kryptovaluutoilla ja lohkoketjuilla. Lohkoketju on teknologia, jolla tiedon tallennus ja sen oikeellisuuden varmennus voidaan hajauttaa tietokoneiden verkostolle.

Mutta kuten Oxfordin yliopiston taloussosiologian professori Vili Lehdonvirta toteaa alustataloutta käsittelevässä Cloud Empires -kirjassaan, kryptovaluuttojen taustalla toimiva lohkoketjuteknologia vaatii edelleen ihmisiä luomaan koneille toimintasääntöjä. Lohkoketju voi ehkä automatisoida koneen sääntöjen ylläpidon, mutta ei sääntöjen määrittelyä. Lohkoketjut ja kryptovaluutat siis siirtävät sääntöjen määrittelyn ainoastaan entistä pienemmälle, usein vain teknologiasta kiinnostuneelle joukolle ihmisiä. 

Metaversumi-intoilussa yritykset ja yksityishenkilöt alkoivat ostaa digitaalisia tontteja virtuaalitodellisuuksista. 

Vaikka virtuaalitodellisuudesta voisi ostaa jotain, jota nimitetään tontiksi, sillä ei kuitenkaan voi tehdä rahaa samalla tavalla kuin alustataloudessa alustoilla. Digimaailman isojako on tehty muutaman suuryhtiön kesken. 

Teknologiayhtiötä ja niiden asemaa voi puolustaa sillä, että ne työllistävät. Amazonin palkkalistoilla on yli 1,5 miljoonaa ihmistä. 

Mutta työntekijöiden määrä on liikevaihtoon nähden naurettavan pieni. Jos perinteiset monikansalliset yhtiöt ovat käyttäneet yli puolet liikevaihdostaan palkkoihin, Amazonin kaltaisten digiyhtiöiden palkkakulut ovat vain prosentteja liikevaihdosta, jos edes sitä. 

Digiyhtiöiden puolustajat korostavat, että yhtiöt tekevät suuria investointeja eri aloille, kuten tekoälyyn. Todennäköisesti pelkällä yliopistojen tutkimuksella emme olisi nykyisessä kehityspisteessä. Emme voisi käskyttää Chat GPT:tä ja Dallea.

Kriitikoiden mielestä teknologiayhtiöiden investoinnit eivät kuitenkaan ole puhdasta hyväntekeväisyyttä vaan vertauskuvallisesti aitojen rakentamista oman monopoliaseman ympärille. 

Feodaalisessa digitaloudessa tonttien raja-aidat ovat siis jotain aivan muuta kuin virtuaalitodellisuuteen piirrettyjä viivoja. Digitaalisessa maailmassa raja-aidat ovat teknologiaa, patentteja ja käyttäjien luomaa dataa. 

Tekoäly on hyvä esimerkki. Yhden tekoälyohjelman kehittäminen ja kouluttaminen voi vaatia satojen miljoonien eurojen verran rahaa. Siihen tarvitaan valtavan suuri määrä tietokoneiden laskentatehoa ja sähköä. Ja harvalla taholla on mahdollista päästä käsiksi sellaiseen tietokonetehoon kuin digijäteillä.

Tekoälyohjelmien koulutuksessa on käytännössä perattu läpi koko internetin sisältö. Samalla tavalla Google on kopioinut kaiken internetin sisällön omille palvelimilleen, jotta se voisi tarjota nopeasti hakutuloksia. 

Hyvä kysymys on, miksi vain muutamalla yhtiöllä maailmassa on oikeus käyttää lähes kaikkea ihmisen tuottamaa sisältöä tekoälyn koulutukseen. 

Ensin ihminen antoi koneen tehtäväksi sen, mitä tehdään käsillä. Teollistuminen automatisoi tavaroiden valmistuksen.

Sitten tietokoneelle siirrettiin se, mitä ihminen tekee suulla, ilmeillä ja eleillä. Viestintä on korvaantunut whatsappeilla, messengereillä ja digipalveluilla.

Seuraava vaihe koskee ajattelua. Se, mitä ihminen tekee aivoillaan, on toki siirtynyt jo vuosikymmenien ajan tietokoneelle. Perinteisesti tietokone on ollut vahvimmillaan loogisissa ja matemaattisissa tehtävissä. Mutta nykyisin algoritmit ja tekoälyohjelmat auttavat myös luovassa ajattelussa ja ongelmanratkaisussa. 

Se tarkoittaa, että ajattelutyötä siirtyy yksilöiltä suuryhtiöille. 

Jokainen automatisoinnin vaihe on kasannut varallisuutta, muuttanut ihmistä ja yhteiskuntia ja aiheuttanut kriisejä. 

Teollistuminen loi jännitteitä, joiden voi osaltaan nähdä johtaneen maailmansotiin ja ympäristökriiseihin.

Viestinnän siirtyminen digialustoille, nettiajan lääninherrojen ohjailemaksi, on sekin aiheuttanut ongelmansa. Demokraattinen kehitys on ottanut takapakkia. Maailmaa vaivaa mielenterveysepidemia. Moni painii keskittymisongelmien kanssa, ei löydä kumppania eikä saa lapsia. 

Markkinat eivät toimi kuten ennen, koska markkinat perustuvat tietoon ja viestintään. 

Ajoittain vaikuttaa siltä, että olemme päätyneet uuteen talousjärjestelmään, jossa yhdistyvät uusliberaalin markkinatalouden ja kommunistisen diktatuurin huonot puolet. Kommunismin suunnitelmatalouden byrokraatit on vain korvattu algoritmeillä.

Nykyiseen tilanteeseen ei ole pakko jäädä rypemään. Varoufakis kehottaa kirjassaan soveltamaan samoja asioita, joita on ennenkin hyödynnetty kasautuneen vallan purkamiseen. 

Digimaaherrojen päätösvalta pitäisi jakaa yhtiöiden työntekijöille demokraattisella mallilla, jossa työntekijät saisivat äänioikeuden. Osa teknologiasta voitaisiin kansallistaa. Esimerkiksi sisältöä tarjoilevat algoritmit voitaisiin jakaa alueellisesti hallittaviksi. Netin käyttäjä voisi kuitenkin päättää, minkä alueen algoritmin valitsee.

Muitakin toimivia keinoja löytyy historiasta. Nyt jos koskaan tulisi Varoufakiksen mukaan liittyä yhteen ja taistella digitaalisten oikeuksien puolesta. 

Myös Vili Lehdonvirta ehdottaa ratkaisuksi digivallan purkamiseen teknologiajättien demokratisoimista. Mutta opiksi historiasta hän kehottaa tutkimaan, miten huonosti länsimaiden pakkosyöttämä demokratia on toiminut kehittyvissä maissa. 

Internetiä ei tarvitse räjäyttää, vaan se pitää kammeta oikeille urille. Siihen sopii lainsäädäntö. 

Oikaisu 21.10.2023 klo 8.37: Toisin kuin jutussa aluksi mainittiin, Apple ei poistanut Spotifyta sovelluskaupastaan vaan on uhannut poistaa. 

Teksti: Niclas Storås, kuvitus: Boris Stefanov, tekstin editointi: Susanne Salmi