Maanantaina 27. heinäkuuta 1953 syntyi Kätilöopiston sairaalassa Helsingissä hyvinkääläisen Saarisen perheen esikoispoika, joka myöhemmin sai nimet Esa Jouni Olavi. Pojan syntymäpaino ja -pituus eivät ole tiedossa tällä hahmolla, joka istuu nyt Cafe Ekbergin nurkkapöydässä antamassa syntymäpäivähaastattelua.

”Pointti tässä se, etten ollut mitenkään erityisen iso enkä pieni vaan tavallinen”, sanoo hyvin tuntemamme Esa Saarinen, joka ei kyllä ole millään lailla tavallinen vaan nimenomaan iso.

Toisaalta ei tuntemamme Esa Saarinen vielä silloin syntynytkään. Syntyi toimittaja Veikko Saarisen ja toimistotyöntekijä Iisa Saarisen esikoispoika. Josif Stalin oli juuri kuollut, Juho Kusti Paasikivi oli Suomen presidentti.

Myöhemmin kävi ilmi, että koulussa poika oli hyvä lähinnä urheilussa ja uskonnossa. Hän kirjoitti kuitenkin ylioppilaaksi ihan hyvin, magnan papereilla. Yliopistoonkin hän pääsi. Hänellä oli tyttöystävä Liisa, jonka kanssa hän meni jo vähän yli parikymppisenä naimisiin.

Opinnoissaan hän menestyi odottamattoman hyvin ja väitteli tohtoriksi jo 24-vuotiaana.

Minkä kaiken täytyy mennä pieleen, että näistä lähtökohdista ei lopulta synny normaalia akateemista perheenisää, vaan syntyykin leoparditakkinen Esa Saarinen?

Se vaatii vaiheittaisen kehittelyn.

Ensin syntyi nykyisen Esa Saarisen betaversio, punktohtori.

Ilman punktohtoria ei olisi sitä Esaa, joka taas syyskuussa lempeästi tukee kurssilaisia Saarisen järjestämissä retriiteissä Pafoksen saarella Kreikassa. Eikä sitä kannustavaa opettajaa, joka Otaniemen suurimman luentosalin ovensuussa kätteli ystävällisesti jokaisen Aalto-yliopiston filosofian luennolle tulevan opiskelijan.

Mutta tämä myöhempi hahmo on aika erilainen tyyppi kuin punktohtori, joka tuli julkisuuteen vuonna 1980.

Punkiin Saarinen oli tutustunut Austinisssa Texasissa. Sinne hänet oli järjestänyt Jaakko Hintikka, yksi suomalaisen filosofian suuria kansainvälisiä nimiä, joka tuohon aikaan oli paitsi tutkijaprofessori Suomen Akatemiassa myös Stanfordin yliopiston vieraileva professori. Saarinen oli kuulunut Helsingissä Hintikan tutkimusryhmään.

Austinissa brittiläinen tutkijakollega vei Saarisen klubille, jossa soitti punkbändi.

Saarinen innostui ja alkoi kirjoitella punkista pieniin suomalaisiin kulttuurilehtiin. Punkissa oli tunnevoimaa, poweria, valtakulttuuri oli aneemista.

Punktohtori Saarisesta tuli toukokuun 4. päivänä 1980. Sinä päivänä Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla ilmestyi juttu otsikolla Filosofian tohtori, joka kiskoo kovaa tekstiä punkista. Jutun seitsemännessä kappaleessa Saarisesta käytetään nimitystä punktohtori.

Jutun oli kirjoittanut Jan Blomstedt, joka oli Saarisen kaveri. Seuraavana syksynä he julkaisivat yhdessä kirjallisen pamfletin, Punk-akatemian.

116-sivuisesta kirjasesta syntyi meteli. Se oli täynnä vanhemman polven, suomalaisen kirjallisuuden ja ravintola Kosmoksessa istuvan kulttuuriväen ilkkumista. Saarinen otti kirjassa uhmakkaan asenteen väittämällä, että it´s only rock’n roll but I like it on syvällistä viisautta, minkä vuoksi Mick Jagger oli kovempi kuin Urho Kekkonen.

”Ajattelin, että se, mitä tuon esiin, on mielenkiintoinen älyllinen vaihtoehto, joka rikastaa älyllistä hahmotusta.”

Niin sitä ei koettu. Kulttuurin kenttä ärsyyntyi. Mutta samalla Saarisesta tuli kuuluisa.

Helsingin yliopiston filosofian laitos oli 1970-1980-luvun taitteessa aikamoinen yhteisö.

Professori Jaakko Hintikan lisäksi laitoksella vaikutti suomalaisen filosofian suurmies, akateemikko Georg Henrik von Wright. Von Wright oli seurannut 1900-luvun analyyttisen filosofian jättiläistä Ludvig Wittgensteinia professorina Cambridgen yliopistossa mutta palannut sitten Suomeen.

Syksyllä Punk-akatemian ilmestymisen jälkeen von Wright pyysi nuorta assistenttia Esa Saarista kahvihuoneeseen keskustelemaan kirjasta, josta von Wright oli lukenut Hufvudstadsbladetista.

Kahvihuoneessa 64-vuotias von Wright keskittyi kuuntelemaan, esitti jatkokysymyksiä ja hymyili kannustavasti, kun 27-vuotias Saarinen kuvaili punkiin sisältyvää epätäydellisyyden estetiikkaa ja energiaa. Onko siis oikein sanoa, että kyseessä on eräänlainen tanssimusiikki? von Wright kysyi lopuksi.

Edellisenä kesänä Saarinen oli pitänyt äidinkielenopettajien päivillä esitelmän (jonka aloitti sanomalla: ”aluksi haukun Kalevalan”) ja tutustunut siellä ilkikuriseen veitikkaan, muusikko M. A. Nummiseen.

Kohta Saarinen ja Numminen julkaisivat yhdessä kirjan. Siinä Saarinen muun muassa haastatteli pitkään amerikkalaista prostituoitua ja hahmotteli Vittuilun peruslauseet, joiden vittuilussa pitää toteutua. Ensimmäinen kuului: Vittuilu on onnistunut, jos ja vain jos vittuilun kohde vittuuntuu.

Myös siitä kirjasta Saarinen sai palautetta filosofian laitoksen akateemikolta. Hän oli antanut kirjan luettavaksi akateemikko Oiva Ketoselle, joka palasi asiaan viikkoa myöhemmin.

”Kirjaa vaivaa infantilismi”, Ketonen sanoi. Hän rinnasti kirjaa Alvar Aaltoon, jonka seurassa kuulemma kukaan ei ollut viihtynyt Pörssiklubin biljardihuoneessa, koska Aalto puhui ruokottomia ja kehui itseään lakkaamatta.

Mutta Saarinen ei ottanut akateemikon kritiikistä opikseen.

Saarisen julkinen hahmo oli vasta syntynyt, ja nyt se alkoi kasvaa.

Saarinen oli taustaltaan kuiva loogikko, mutta nyt hän piti yliopistolla luentosarjan eksistentialisti Sartresta, ja siinä hän pääsi kertaheitolla lähemmäksi itse elämää ja ihmisen valinnanvapautta.

Oppilaansa Sara Heinämaan kanssa hän julkaisi kirjan Olennainen nainen – naiskuvan filosofiset perusteet – ja ilmoitti olevansa Suomen radikaalein feministi. Hän esiintyi radiossa, suostui lehtihaastatteluihin ja poseerasi erityisen mielellään kuvissa.

Epäihmisen ääni -kirjansa kannessa Saarinen esiintyi buutseissa ja nahkatakissa. Hän oli alkanut puhua itsestään E. Saarisena, siis kolmannessa persoonassa, käsitteenä.

Saarinen julisti, että Anna-lehden seurapiiritoimittaja Teukka Joki oli merkittävä mies, koska Joki oli lausahtanut: ”Rakastan kaviaaria syöviä iloisia ihmisiä enemmän kuin Nobel-palkittuja raskaan sarjan painijoita.”

Saarinen oli itsetietoinen kolmekymppinen älykkömies, joka halveksii ”saabistin paskiaisia”, ”pankkiirien paskiaisia”, ”sielusaasteisia teollisuusjohtajia” ja käyntikorttimiehiä, ”jotka täyttävät lentokoneitten businessluokat leveillä takalistoillaan ja mustilla attasheasalkuillaan”.

Yhtä vähän hän arvosti poliitikkoja ja 60-lukulaisia kulttuuriporukoita. Kalevi Sorsa ja Mauno Koivisto eivät olleet persoonallisuuksia lainkaan, kirjailija Paavo Haavikon ja kriitikko Pekka Tarkan kulttuurinäkemystä Saarinen vastusti jyrkästi, mutta he olivat kuitenkin hedelmällisiä hahmoja, koska ”nämä paskiaiset tulevat saluunaan pistoolit kourassa”.

Saarinen oli suorittanut siviilipalveluksen. Sotilas oli hänestä ruumis, jota joku toinen käyttää. Sotilas oli yleinen mies samassa mielessä kuin puhutaan yleisistä naista, Saarinen kirjoitti.

Suomalaiset miehet ylipäätänsä olivat 1980-luvun Saarisesta aika onnettomia olioita. ”Miehet eivät pysty arvioimaan itseään seksuaaliobjekteina, siinä seikka, joka leikkaa läpi koko suomalaisen yhteiskunnan”, hän analysoi. Suomen hallituksen miesministereiden yhteen laskettu seksipanos ei totisesti ole paljon, hän arvioi.

Suomalaiset miehet vaalivat ”hullunkiihkeästi omaa kasvotonta tavallisuuttaan”. Ei saa muuttua, ei saa hankkia edes uuden tyyppisiä silmälaseja!

Itse hän julisti olevansa pinnallinen ja pysyvänsäkin sellaisena. Hän kertoi puhuvansa akateemisen auktoriteetin painolla, – joten ”minulle on kenenkään maistereitten turha tulla lainauksilla briljeeraamaan”.

”Olen suvereerein mies, jonka tunnen”, hän kirjoitti ja kuvaili itseään sataprosenttiseksi täysegoistiksi. ”Minä olen minä, ja minä haluan olla minä.”

Mutta vaikka Saarinen oli valtavan itsetietoinen, hän oli samalla edelläkävijä: ”Sillä, että osoitan, että minä olen mahdollinen, osoitan jotain yleistä. Esa Saarinen on mahdollinen; siis sitä on myös joku muu.”

Hän johdatti kohti aikaa, jolloin kaikki ovat yksilöitä ja näyttäytyvät mielellään jos ei mediassa niin ainakin sosiaalisessa mediassa.

Kun Saarinen ensimmäisen kerran näki punktohtorin lehdessä Jan Blomstedtin jutussa, hän tunnisti itsensä vain vaivoin. Blomstedtin jutun Esa Saarinen oli liian nokkela, sanavalmis ja röyhkeä. ”Tuo en ole minä, ajattelin, mutta mies vaikuttaa kiinnostavalta”, Saarinen kuvaili myöhemmin.

Hänestähän voisi tulla tuo henkilö.

Tämä Ekbergillä syntymäpäivähaastattelussa istuva henkilö on aika erilainen kuin se 1980-luvun E. Saarinen.

Ei voi silti sanoa, että hän on varjo entisestään. Pikemminkin voisi sanoa, että muiden arvostelemisen ja itsetehostuksen pimeät varjot ovat väistyneet. Jäljellä on vain aurinkoa ja lämpöä, jota hän on kyllä aina säteillyt.

Kadonnut on myös se nuorelle alfaurokselle tyypillinen omalla seksuaalisuudella retostelu, jota Saarinen 1980-luvulla harjoitti.

”Näitä rivejä kirjoittaessani penikseni on rakastettuni kukanhuulissa”, Saarinen paljasti Epäihmisen ääni -kirjan yhdessä kohdassa. Hän kertoi myös pohtivansa maailman huolestuttavaa tilannetta, aina kun ”rakastelujen välissä” ehtii.

Cafe Ekbergillä istuva nykyinen Saarinen näyttää hiukan vaivaantuneelta.

”Kyllähän tuo nostaa vähän hikeä pintaan”, hän sanoo.

Saarinen vertaa itseään toiseen 1980-luvun suureen rehvastelijaan, nykyiseen ystäväänsä Jussi Parviaiseen, joka leuhki siihen aikaan kehonrakennuksella ja hienolla autollaan. Kumpikin teki eroa 1960-luvun kulttuuriporukoiden vaatimattomuuden hegemoniaan, Saarinen tulkitsee.

”Jussin räikeä, elämästä nauttiva, elämme tätä aikaa vain kerran -tyyppinen näyttävyys herätti valtavaa ärtymystä. Mutta ajattelen tätä mahtailupuhetta niin, että ollaan siirrytty mustavalkotelkkarista väritelevisioon, 2d:stä 3d:hen.”

Saarinen muistuttaa, että hän oli pohjimmiltaan hyvin kiltti poika.

”Punasteleva, ujo. Kiltti poika, joka tuli aika tavanomaisesta taustasta. Olin samanlainen hyvinkääläinen kuin kaikki muutkin oli. En mä ollut erityisen erottuva oikein missään.”

Saarinen ei itse keksinyt edes tapaa puhua itsestään E. Saarisena. Se oli filosofian laitoksen työpaikkahuumoria, jonka aloitti myöhempi professori Simo Knuuttila. Hän oli S. Knuuttila, Saarinen oli E. Saarinen.

Mutta Saarisessa oli jokin piirre, jota hän seuraavaksi hakee luettelemalla joukon yrittäjiä: Marimekon Kirsti Paakkanen, Moilasen leipomon Juha Moilanen, Järvenpään Citymarketin Markku Hautala.

Heitä kaikkia yhdistää: hillittömyys.

”Sanoisin, että itsessänikin oli tiettyä hillittömyyttä. Se lähti leskenlehtenä puskemaan sieltä asfaltin läpi. Joku vikuroiva voima, joku sisältä esiin pyristelevä härällisyys tai leijonallisuus, tai mitä se voimana olikaan. Pääpiirteenä siinä oli siis se, että tällainenkin vaihtoehto ehkä on olemassa. Se oli ihmisenä olemisen mahdollisuuksien tutkimista.”

Astuessaan julkisuuteen Saarinen oli naimisissa suuren nuoruudenrakkautensa kanssa, he olivat tutustuneet lukioaikaan Hyvinkään uudessa yhteiskoulussa. Ja joka oli ja on, Saarinen sanoo, sisäisesti ja ulkoisesti uskomattoman kaunis ihminen.

”Liisa ei tykännyt julkisuudesta, hän ei halunnut elämää, joka etenee räikeyksien ehdoilla. Tai tietynlaisella itsekorostuksella, jota se nyt tavallaan kuitenkin oli.”

Saarinen itse taas nautti julkkisuudesta. Kaikki siinä oli aivan loistavaa:

”Ollaan tässä Ekbergin kahvilassa, kuvaaja kuvaa, ihmiset lähipöydissä siirtyy pikkasen, että kuvaaja pääsee oikeaan kulmaan – tämähän on oikeasti aika mahtavaa! Sen kiinnostuksen ja hohdokkuuden loisteessa oleminen sopi mulle, se hiveli mua.”

”Julkinen hahmo ja siihen liittyvä nautinnollisuus kasvoivat. Hetkinen, tämähän toimii, tämä on mahtavaa, eihän tälle ole loppua, nyt ollaan surffilaudalla ja mennään upeinta mahdollista aaltoa.”

Tämän hahmon kanssa ei halunnut elää se nuori nainen, joka oli alkanut seurustella koulukaverinsa Esan kanssa.

”Ensimmäinen avioliittoni päättyi näihin tyrskyihin, vaikka liitossa ei ollut mitään vikaa”, Saarinen sanoo.

Saarinen oli tullut esille suomalaisen kirjallisuuden murska-arvostelijana ja kulttuurikriitikkona. Mutta kun hänestä tuli iso julkkis, tähdeksi noussut hahmo alkoikin elää omaa elämäänsä. Hän alkoi olla tunnettu siitä, että hän oli kuuluisa.

”Kun menin jonnekin, niin ihmiset tiesivät, että olen kuuluisa. Mutta jos olisi kysynyt, mistähän toi on kuuluisa, niin se ei enää olisikaan ollut niin selvää. Julkisuuden logiikkaan kuuluu tämä piirre, siis korkoa korolle -ilmiö. Ja nykyisin korkoa korolle -ilmiö on kiihtynyt, koska on niin monia muotoja, joilla sitä voi generoida julkisuuden kentässä.”

Saarinen keksi oman ilmaisumuotonsa vähän vahingossa. Ilmaisumuoto on luento. Maailman tylsin asia.

Eräissä taidenäyttelyn avajaisissa Saarinen oli tavannut taiteilija-kriitikko Erkki Pirtolan, joka oli kaikkien instituutioiden ilomielinen rienaaja. Pirtola oli sanonut Saariselle, että tämä pauhaa punkista ja uuden aallon musiikista, mutta Saarisen luennot yliopistolla ovat aivan sovinnaisia.

Saarinen päätti tehdä luennoistaan jotain isompaa. Ja niistä tuli. Hän puhui vapaasti ja käveli jatkuvasti puhuessaan, aivan kuin originelli Sibelius-tutkija ja musiikkitieteen professori Erik Tawastjerna, jonka luennointitapaa Saarinen ihaili. E. Saarinen luennoi Sartresta, E. Saarinen luennoi filosofian historiasta. Hän alkoi päästä vauhtiin.

Opiskelijat tunsivat nahkahousuisen Saarisen mediahahmona ennen kuin olivat kuulleet minuuttiakaan hänen luentoaan. Hänen luennolleen mentiin kuin keikalle. Helsingin yliopiston Porthania-rakennuksen suuri P1-luentosali täyttyi kerran toisensa jälkeen jokaista istumapaikkaa myöten, eivätkä kaikki mahtuneet edes sisään.

”Tämä puolestaan ruokki sitä mun sisäistä kokonaistunnetta: ei ole niin, että on joku erillinen yliopisto- E. Saarinen ja julkinen E. Saarinen, vaan on ainoastaan E. Saarinen. Mikä oli fantastista!”

Hän sai tukea itse keksimälleen julkisuuden ja filosofian yhdistelmäprojektille esimieheltään Ilkka Niiniluodolta, josta oli tullut teoreettisen filosofian professori kolmekymppisenä 1970-luvun lopussa.

Mutta edelleen Saarinen oli ellei nyt aivan 100-prosenttinen täysegoisti, niin kuitenkin aika lailla itsestään kiinnostunut mies.

”Jos olen täysin rehellinen, niin kun P1-luentosali tuli täyteen, niin se oli mulle enemmän iloitsemista minusta itsestäni kuin siitä, että niille ihmisille syntyi mahdollisesti oivalluksia ja sydämissä liikahti jotain tärkeätä. Olin enemmän vaikuttunut siitä mun loistavuudesta kuin siitä, miten se energia, mikä musta ehkä säteili, vaikutti inspiroivasti toisiin.”

Mutta sitten tapahtui jotain.

Rakkaus muuttaa kaiken, jopa julkisuushahmon, joka leveilee itsekeskeisyydellään.

Täällä Cafe Ekbergissä oli silloin 1980-luvun alkupuolella kolikkopuhelin kuten kaikissa kahviloissa ja ravintoloissa. Se oli metallinen lankapuhelin, johon piti laittaa kolikko, ja sitten saattoi soittaa tuntemaansa puhelinnumeroon.

”Se oli tuolla, missä nyt on tuo naulakko”, Saarinen osoittaa. Siis ovensuussa.

Oli vuosi 1983.

Esa Saarinen ja hänen oppilaansa Sara Heinämaa istuivat Ekbergillä ikkunasta katsoen toisessa pöytärivissä ja tekivät kirjaa.

Saarinen ei pystynyt keskittymään. Hän oli niin rakastunut, naimisissa olevaan naiseen. Hän oli tuntenut lentoemäntä Pipsa Pallasvesan frendipohjalta kaksi vuotta. He tapasivat usein, keskustelivat kaikesta. Saarinen puhui itsestään Pipsalle rehellisesti.

Pitäisikö hänen soittaa tälle Pipsalle, kolmekymppinen Saarinen kysyi hiukan yli 20-vuotiaalta Heinämaalta. Heinämaa kannatti ajatusta. Saarinen keräsi kolikkonsa ja meni ovensuuhun.

Pipsa vastasi. Saarinen teki Pipsalle rakkaudentunnustuksen. Hän kysyi, rakastiko Pipsa häntä.

Kirjapalaveri loppui siihen paikkaan. Saarinen lähti ajamaan Hankoon, jossa Pipsa oli kurssilla.

Nykyinen vaimo Pipsa Pallasvesa muutti E. Saarisen, niin Saarinen on kertonut lukemattomia kertoja kirjoissaan ja luennoillaan.

”Nuori kaveri on juuri päässyt tähteyden makuun ja julkisuuden makuun ja tuloksia tuottavan itsekeskeisyyden makuun”, Saarinen kuvailee nurkkapöydässä.

”Mitä tapahtuu, jos tämä henkilö sitten rakastuukin sellaiseen naiseen, jonka mielestä tähteys ei ole yhtään kiinnostava kategoria? Pipsan painotus oli alusta lähtien, että sun pitää ajatella enemmän toisia ihmisiä. Että olet miten loistava tahansa, et ole täällä yksin.”

”Tämä on mun kasvun ja kehityksen kaikkein keskeisin yksittäinen kohta. Jos näin ei olisi käynyt, niin olen aivan varma, että itsekeskeisyyteni olisi jatkanut kasvuaan.”

Muutos näkyi kohta Saarisen kirjoittamisessakin.

Vuonna 1987 hän julkaisi kirjan toisesta suuresta oman tien kulkijasta Jörn Donnerista. Kirjassa Saarinen fanittaa Donneria jokaisella yli 300 sivulla – paitsi neljällä. Niillä Saarinen kysyy kerran toisensa jälkeen Donnerilta, että eikö tätä ole kiinnostanut keskustella kirjoittamisesta rakastamiensa naisten kanssa? Eikö Donner halua, että joku nainen rakastaisi Donneria kokonaisena ihmisenä?

Se ei kiinnosta minua, Donner vastaa. Minä kieltäydyn. En ole mukana.

Kirjassa Saarinen kuvaa omaa reaktiotaan: häntä kylmää. Hän haluaa heti soittaa rakastetulleen.

Vuotta myöhemmin Saarinen istui Cafe Ekbergillä syrjäisemmässä pöydässä.

Saarisen oppilas Sara Heinämaa ei ollut nyt paikalla. Mutta ikkunapöydässä istui Sara Heinämaan äiti Sirkku, erittäin persoonallinen taidekauppias, jonka Saarinen tunsi oppilaansa kautta. Sirkku Heinämaa hihkui Saarisen luokseen.

Sirkku Heinämaa oli viisikymppisen miehen seurassa ja halusi esitellä Saarisen tälle miehelle.

Ensio Miettinen oli merkittävä teollisuusmies, sähköjärjestelmiä valmistavan menestyksekkään Enston perustaja ja omistaja. Siis juuri sellainen äijä, joita nahkahousuinen Saarinen oli ylenkatsonut.

”Ensto ei sanonut mulle yhtään mitään”, Saarinen sanoo. ”Luulin ensin, että kyseessä oli Enso.”

Miettinen mainitsi Saariselle, kuinka paljon hänen firmassaan on ihmisiä töissä, ja kertoi myös, kuinka paljon suurempi Enston liikevaihto on verrattuna Marimekkoon. Sitten Miettinen kysyi, tajuaako Saarinen, että uusi kulttuuri tehdään nykyisin yrityksissä.

Jonkin ajan kuluttua Miettinen soitti Saariselle. Hän halusi, että he alkaisivat tehdä yhteistyötä.

Joku toinen yliopistoihminen olisi vaivaantuneena kieltäytynyt. Saarinen ei.

”Iso asia mun elämässä on ollut mahdollisuuden ilmiö. Olen ollut innostunut mahdollisuuden mahdollisuudesta. Kun Ensio soitti, yritykset ja organisaatiot eivät olleet mulla millään tavoin fokuksessa.”

Sen jälkeen organisaatiot ovat olleet Saarisen päätyö. Ja ennen kaikkea niissä työskentelevät ihmiset, joihin Saarinen nyt suuntasi katseensa.

Ensin hän kirjoitti Ensio Miettisen kanssa kirjan ja piti luentojaan Enston työntekijöille, sitten häntä alettiin kysyä puhumaan muihinkin yrityksiin.

Sitten seurasi uusi käänne, jossa näkyy toisenlainen julkisuuden korkoa korolle -mekanismi. Saarinen tunsi sijoittaja Pentti Kourin, ja tämä taas tunsi Jorma Ollilan ja halusi esitellä Saarisen vanhalle ystävälleen Ollilalle, joka oli juuri nimitetty kriisiyhtiö Nokian toimitusjohtajaksi.

Saarinen alkoi luennoida säännöllisesti nokialaisille. Sitä jatkui yli kymmenen vuotta, joka puolella maailmaa, koko Nokian hurjan kasvun ajan, ja hänelle maksettiin kunnolla.

”Ilman muuta.”

Tällä oli huonotkin puolensa.

”Luulen, että se oli yksi syy miksi filosofian laitoksella syntyi pahaa verta. Mä tienasin satumaisesti ja olin samalla yliassistentin virassa mutta yhtä mittaa virkavapaalla.”

Kun Helsingin yliopistoon haettiin teoreettisen filosofian apulaisprofessoria 1990-luvun lopulla, Saarista ei valittu viiden parhaan hakijan joukkoon. 2000-luvun alussa Saarinen siirtyi Aalto-yliopistoon.

Filosofian tohtori Esa Saarisen 2000-luvun käsitteistöä: uomakipitys, avautuvuus, keskinäiskohottavuus, elämänkuristavuus, lännensankariluottavaisuus, ylärekisteri, muumipilvisyys, ylärekisteriavautuvuus, inhimillisyysvahvistavuus, kasvuavautuvuus, taikamattokvaliteetti, kumppanuuskohottavuus, elämäntoiveikkuus.

Kymmenet tuhannet ihmiset ovat kuunnelleet häntä Helsingin yliopistossa, Aalto-yliopiston 20 vuotta jatkuneilla filosofian luennoilla, satojen tai tuhansien yritysten tilaisuuksissa, Saarisen seminaareissa Pafoksella vuodesta 1995 alkaen, Kolin noste -viikonloppuseminaareissa, MBA-koulutuksissa, vaikka missä.

Ekbergin kahvilassa nuorehko mies tulee kiittämään. Hän on ollut Aallossa Saarisen luennolla. Toisella tapaamisella Ekbergillä muuan ylioikeuden tuomari tulee juttelemaan. Hän on moninkertainen Pafoksen kävijä.

Ja kun Saarinen kulkee ohi kahvilassa yhden pöydän ohi, vanhempi rouva pysäyttää hänet ja kertoo olleensa myös kuuntelemassa Saarista. Saarinen hymyilee ystävällisesti ja esittäytyy kohteliaasti rouvan naisseuralaiselle aivan kuin se olisi tarpeen: ”Esa Saarinen.”

Tammikuussa 2022 Esa Saarinen ajoi taas kerran Helsingin keskustan arvokorttelista Hyvinkäälle halki lumisen maiseman.

Hänen äitinsä Iisa oli asunut hoitokoti Sinivuokossa edellisestä toukokuusta lähtien. Äidin oli ollut pakko muuttaa Esan lapsuudenkodista, kun ei päässyt enää yksin vessaan.

Sinä talvisena sunnuntaina äiti oli jo hyvin heikko. Hän ei ollut syönyt juuri mitään muutamaan päivään. Kun Esa piti häntä kädestä, äidin käsi ei puristanut enää vastaan. Esa itki. Hän jutteli äidille kaikenlaista ja lauloi. Äiti oli jo 94-vuotias, ja hänen aikansa oli käymässä vähiin. Hän ei puhunut enää mitään.

Kun hoitaja toi iltapalaa, Esa auttoi syöttämisessä. Muutama lusikallinen meni, ei enempää.

Sitten hoitaja asetti äidin kyljelleen nukkumaan. Esa teki lähtöä. Hän sanoi, että pikkuveli Vesa tulee katsomaan huomenna eli maanantaina. Tulen taas tiistaina, Esa lupasi.

Sinä yönä puoli kahden aikaan, yöhoitajan käydessä, äiti oli kuollut.

Esa Saarinen on tunnettu siitä, että hän saa ihmiset tuntemaan paremmiksi kuin minä he itse itseään pitävät. Hänellä on kohottava vaikutus.

”Kirsti Paakkanen usein sanoi, että hän koki muuttuvansa paremmaksi seurassani. Mikä oli kummallisesti sanottu, kun hän oli minusta jo niin valtava ja ihailin häntä. Mutta on tietysti kuviteltavissa, että ihminen alkaa toisen seurassa kokea itsensä niin kuin se toinen näkee sinut.”

Haastattelijaansakin Saarinen kehuu, ensinnäkin siitä, miten hyvä iho tällä ikäisekseen on, ja toiseksi siitä, miten hyvin tämä imitoi Georg Henrik von Wrightiä. Sellaisesta tulee hyvä mieli.

Saarinen sanoo olevansa romanttinen sielu ja hyväuskoinen.

”Fanitan mun ystäviä, melkein idolisoin heitä. Heti jos alan ajatella Ilkka Niiniluotoa, ajattelen, että ei kukaan ei voi olla niin suuri kuin Ilkka Niiniluoto. Ilkka Niiniluodon äly ja kyky hahmottaa ihan valtavia asiakonaisuuksia. Rakastin työskennellä Ilkan kanssa.”

”Tai vaikka Jaakko Hintikka. Ethän sä voi verrata itseäsi Jaakko Hintikkaan! Se nopeus, se älyn loisto, se älyllinen itsevarmuus! Hän oli omassa luokassaan.”

Kun Esa Saarisen hahmo oli luotu, Saarinen saattoi suunnata valonsa muihin ihmisiin. Heidän nostamisestaan tulikin hänen elämäntyönsä.

”Mutta en mä ole koskaan ajatellut, että olenpa heikkokykyinen. Se on vain niin, että yritän tässä omillani. Mä nyt olen magnan ylioppilas Hyvinkään uudesta yhteiskoulusta, ei multa voi odottaa enempää.”

Hyvin se on riittänyt. Ehkä magna voidaan 70-vuotissyntymäpäivän kunniaksi jopa korottaa laudaturiksi.