Kaipaatko hyvää luettavaa? HS julkaisee uudelleen parhaita lukemistojuttujaan. Tämä juttu on julkaistu alun perin heinäkuussa 2020.

  
”Kävin pari päivää sitten purkamassa sopimukseni jalkapalloseura HJK:n kanssa. En enää pystynyt pelaamaan. Se ei sopinut minulle. Olen nyt 23-vuotias entinen jalkapalloilija ja haluan avoimesti kertoa tarinani. Toivon, että siitä joku voisi jotain oppiakin.

Kaiken alku on lapsuudessa, ja lopettamispäätökseni on varmaan melko monen asian summa. Olin aika nuori, kun päätin, että minusta tulee jalkapalloilija. Päätös oli lukittu, eikä ollut muita vaihtoehtoja.

Olen jääräpäinen perfektionisti, joten harjoittelin systemaattisesti pienestä pitäen ja saatoin vähän vahingossakin tehdä harjoittelussani oikeita asioita. Minusta tuli hyvä pelaaja.

Koulu oli minulle vain paikka, joka oli pelaamisen tiellä, eikä futisluokka yläasteella riittänyt minulle. Pohjois-Haagan urheilulukiossa oli riittävästi jalkapalloa. Aamutreeneistä pidin paljon.

Kun lapsena päätin, että haluan pelata ulkomailla, tein listan siitä, miten pääsisin tavoitteeseeni. Tajusin, että minun pitäisi pelata ensin HJK:ssa Veikkausliigaa. Se olisi ensimmäinen askeleeni kohti ulkomaita.

HJK:ssa pelasin 8-vuotiaasta lähtien. Kun olin 17-vuotias, HJK tarjosi vähän kehnoa diiliä, ja se otti päähän. Agenttini Ville Lyytikäinen hermostui ja sanoi, että nyt lähdemme HIFK:hon. Sanoin hänelle, että sano minulle yksikin pelaaja, joka on lähtenyt pienempiin seuroihin ja tehnyt sen jälkeen hyvän uran ulkomailla. Hän sanoi, että okei, ei niistä joukkueista hirveän moni pelaaja ole tehnyt hyvää uraa. Sanoin, että jos en pääse Klubissa pelaamaan, miten pääsisin ulkomaillekaan.

Allekirjoitin sen kehnon diilin Klubin kanssa, eikä mennyt kovin kauan, että sain paremman sopimuksen eteeni. Kaikki oli taas hyvin. Suunnittelin, että etenisin HJK:sta muualle Pohjoismaihin ja sitten kovempiin sarjoihin.

Veikkausliigakaudella 2015 olin rikki koko kauden ajan mutta pelasin silti todella hyvin. Sanoin Lyytikäiselle, että minun pitäisi päästä eteenpäin urallani. Sanoin, että tiedätkö Lysse, olen muuten aika hyvä ja ihmettelen, miksi mitään ei tapahdu. Hän meni ehkä vähän itseensä, mutta ei mennyt kauan, kun alkoi tapahtua.

Pelasimme jo keväällä 2015 Espanjan leirillä Marbellassa harjoituspelin Norjan suurseuraa Moldea vastaan. Olin silloin 17-vuotias, ja siitä tuli yllättävän tulinen ottelu.

Minua vastaan pelasi Mohamed Elyounoussi, joka pelasi myöhemmin Southamptonissa ja pelaa nykyään Celticissä. Hän on pirun hyvä pelaaja.

Minulla oli tapana soittaa suuta vastustajille aina kun pelasin. Olin tosi aggressiivinen. Vedin sitä samaa roolia koko pelin ajan myös Moldea vastaan. Elyounoussi oli hyvä jätkä, mutta hänellä ei ollut varmaan kivaa siinä ottelussa. Pelin jälkeen Molden edustajat tulivat kysymään Klubin silloiselta apuvalmentaja Toni Koskelalta, minkä ikäinen tuo Peiponen on.

Elokuussa 2015 pelasimme HJK:n kanssa harjoituspelin Liverpoolia vastaan, ja Lyytikäinen pyysi Molden edustajat katsomaan ottelua. Se oli yllättävän hyvä peli harjoitusotteluksi.

Loppukaudesta pääsin pelaamaan europeleissä. Ehkä aika kultaa muistot, mutta pelasin nekin pelit hyvin. Olin vasta 18-vuotias, ja totta kai Molde kiinnostui. Tiesin, että joko he ottavat minut tai sitten joku muu.

Kauden jälkeen olin pari viikkoa Moldessa harjoittelemassa ja tutustumassa meininkiin. Siellä oli kaikki viimeisen päälle. Stadion oli hieno, ja hotelli sijaitsi stadionin vieressä merenrannalla. Manageri Ole Gunnar Solskjærin pakeille ei niin vain menty. Ennen kuin pääsi pomon puheille, piti ensin puhua apuvalmentajalle.

Palasin Suomeen ja tein nelivuotisen sopimuksen Molden kanssa. Ulkomaansiirto oli asia, jota olin aina tavoitellut. Kaikki olivat ylpeitä minusta, mutta tavallaan se ei kuitenkaan merkinnyt minulle sen suurempaa – olen hyvä potkimaan palloa, ihan sama.

Sopimuksen tekemisen jälkeen minulle tuli valtava stressi siitä, että minun pitäisi olla todella hyvässä kunnossa, kun menen Norjaan. Rupesin treenaamaan ihan hulluna maajoukkueen fysioterapeutin Jari-Pekka Keurulaisen kanssa. Nivuseni olivat aivan paskana, ja kuntoutin niitä. Söin ihan sikana Buranaa.

Sinä talvena olimme porukalla kavereiden kanssa Thaimaassa. En pystynyt rentoutumaan. Kun kaverini nukkuivat krapuloitaan pois, minä tein kuminauhajumppaa.

Hirveän stressin takia en saanut kunnolla nukutuksi ja samaan aikaan tiesin, miten tärkeää uni minulle on, jotta palautuisin harjoituksista. Siitä tuli oravanpyörä, josta en päässyt ulos. Aloin palaa loppuun.

Kun menin Moldeen tammikuussa 2016, olin kuin äärimmilleen kiristetty viulunkieli. Kireä ja vihainen koko ajan. Räjähtämispisteessä. Stressi toi minussa esiin piirteitä, joista en pitänyt, sillä oikeasti olen aika rento ja omissa papereissani iloinen ja avoin.

Kaikesta huolimatta pelaamiseni Moldessa lähti hyvin käyntiin. Olin pelannut jalkapalloa sellaisia määriä, että kyllä siinä oppii väkisinkin pelaamaan.

Moldella oli heti alkuun peli Sevillaa vastaan. Harjoituksissa jouduin sisäisessä pelissä vaihtopenkkijoukkueen puolelle. Soitin vihaisena Lyytikäiselle ja sanoin, että pelaaja avauskokoonpanossa pelipaikallani on ihan paska.

Lyytikäinen rauhoitteli minua ja sanoi, että Molde haluaa nyt peluuttaa kokeneita pelaajia Eurooppa-liigan jatkopelissä. Sanoin, että mitä väliä kokemuksella on, jos ei osaa pelata.

Olin todella mustavalkoinen ja pelaajana kaksijakoinen. Hyvällä itseluottamuksella pystyin pelaamaan korkealla tasolla ja huonolla itseluottamuksella vaikka kuinka huonosti. Pönkitin itseluottamustani olemalla raaka itselleni ja ikävä kyllä myös muille. Pidin huolen siitä, että treeneissä tai peleissä ei löysäilty.

Jossain vaiheessa rupesin miettimään, oliko kaikki tekemiseni sen arvoista. Pelasin parhaat pelini, kun olin ihan hiilenä. Kun peli alkoi, rupesi räiskymään. Olin ihan hermona, mutta pelasin siinä tilassa todella hyvin. Tiesin myös, miten siihen tilaan pääsisin.

Kenellekään en ole katkera siitä, mitä kentällä on tapahtunut. Päinvastoin, olen itse häpeissäni asioista, joita olen tehnyt. Jalkapallossa sanotaan, että kusipäät pärjäävät. Noudatin sitä ohjetta kirjaimellisesti. Nyt haluan pyytää anteeksi kaikilta, joille olen urani aikana huutanut.

Norjassa tapasin miehen, joka sanoi minulle, että mitä väliä sillä on, jos pääset pelaamaan Englannin Valioliigassa, jos olet kusipää. Hän oli oikeassa. Jos pääsisin sinne asti, olisin mulkku, eikä se siitä muuksi muuttuisi. Hyvässä joukkueessa pelaaminen ei oikeuttaisi minua olemaan mulkku.

Jalkapallo on machokulttuuria, jossa isot egot pelaavat. Nykyään haluan kuitenkin päästä mieluummin eroon egostani.

Norjassa luin mentaalivalmentaja Erik Bertrand Larssenin kirjan nimeltä Paras. Lähetin hänelle sähköpostia ja kerroin tilanteestani. Hänen firmastaan otettiin minuun yhteyttä, ja he ehdottivat minulle henkistä valmentajaa, Morten Åslia.

Kysyin Mortenilta, mitä hänen apunsa maksaa. Hän sanoi, että maksat sen verran kuin tuntuu hyvältä. Ei hän ikinä lähettänyt minulle tilinumeroaan.

Meistä tuli jossain määrin jopa ystäviä. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka sanoi minulle, että minun ei tarvitsisi pelata. Hän sanoi, että jalkapallo ei tee minulle hyvää. En ollut ikinä edes ajatellut, että lopettaminen olisi vaihtoehto.

Voisi sanoa, että sairastuin masennukseen jo Moldessa. Kun pääsin sieltä takaisin lainalle HJK:hon elokuussa 2016, oloni helpottui. Minulla oli silloin vielä tyttöystävä, ja kyllä se nuori rakkauskin auttoi siinä tilanteessa.

Vuodet kuluivat, ja olin aika usein loukkaantuneena. Vaikka loukkaantumisten takia minulla oli isoja leikkauksia, olin iloinen kaikista niistä. Sain huilata.

Yhtenä kesänä soitin Morten Åslille ja sanoin, että olen taas rikki. Hän sanoi, että lähde reissuun. Vastasin, että en voi, kun kaikki frendini pelaavat nyt jalkapalloa. Hän sanoi, että lähde yksin. Sanoin, että olet hullu, en voi yksin lähteä. Hän sanoi kuitenkin, että lähdet vaan.

Kävin sitten hakemassa serkultani ison rinkan ja lähdin reilaamaan muutamaksi viikoksi. Se oli todella jees. Niillä matkoilla silmäni aukesivat ensimmäistä kertaa. Näin, että elämässä on kaikkea muutakin. Minun ei olisi pakko vain potkia palloa.

Usein sen jälkeenkin pakenin matkoille. Arkeni oli niin tuskaisaa. Yövyin vaatimattomissa hostelleissa, joissa tapasin mielenkiintoista jengiä. Se on hyvin sanottu, että matkustaessa mieli seuraa perässä. Aika monta kertaa reissuillani huomasin, etten päässyt mieltäni pakoon.

Aloin erkaantua jalkapallon maailmasta. En pystynyt kuitenkaan näkemään, mistä muusta voisin olla kiinnostunut. Meditaatio kiinnosti minua, mutta sekin oli vaikeaa stressin takia. Meditaatiosta tuli suorittamista. Ajattelin, että pelaisin sen avulla paremmin, mutta ei se ole meditoinnin idea. Meditoinnin idea on istua, sulkea silmät ja seurata hengitystä.

Viime syksynä ensimmäistä kertaa elämässäni otin aika rennosti. Kävin treeneissä, koska se oli työni.

Ennen yläloppusarjan toista peliä jouduin pelaamaan harjoituksissa kaikki pienpelit. Harjoitusten jälkeen päävalmentaja Toni Koskela soitti ja kysyi, voisinko pelata seuraavassa ottelussa. Sanoin, että voin tietenkin mutta olen nyt treeneistä ihan puhki, että mikä idea tässä oli. Toni vain nauroi ja kysyi, pystynkö pelaamaan.

Hän pani minut kentälle, ja olin hyvä. Sain pelata loppukauden ajan. Sitten HJK ehdotti yllättäen viime syksynä minulle jatkosopimusta. Tein parin vuoden diilin. Ajattelin, että minulla on asuntolaina maksettavana. Se oli täysin väärä syy sopimuksen tekoon. Rakastin lajia, mutta silti se söi sieluani ja teki egostani liian suuren. Yhtälö ei toiminut.

Olin jo keväällä 2018 aika hajalla. Soitin HJK:n lääkärille Tuomas Brinckille ja kerroin rehellisesti oireeni: itken paljon enkä meinaa jaksaa hoitaa asioita.

Tuomas suositteli minulle terapeutiksi Tapio Tammista, joka on entinen jalkapalloilija. Kävin reilun vuoden ajan hänen luonaan pari kertaa viikossa.

Terapia oli kriisiapua. Kävin siellä itkemässä. Sanoin, että vittu kun vituttaa ja on paha olo.

Viime talvena en kerennyt pelien takia käymään terapeutin luona niin usein. En pystynyt nukkumaan kunnolla ja popsin ihan liikaa unilääkkeitä. Minusta tuntui, ettei kukaan halunnut, että lopettaisin jalkapalloilun.

Kerran treeneissä joukkuekaverini Riku [Riski] kysyi minulta, miten menee. Sanoin, että en enää jaksa, olen ihan rikki. Rupesin itkemään.

Niistä treeneistä selvisin jotenkin. Iltapäivällä minun piti mennä uimaan. Tapasin kaverini ja itkin hänelle, että en enää jaksa. Vanhempani hakivat minut sen jälkeen heidän kotiinsa.

Seuraavana päivänä olisi ollut treenit. Äitini sanoi, että ei tarvitse mennä. Lähetin valmentajalle viestin, että olen kipeänä.

Rikulta sain viestin, että nyt tuota on jatkunut niin pitkään, että on pakko tehdä jotain tai ei käy hyvin.

Menin taas joukkueen lääkärin Tuomas Brinckin luokse. Sanoin, että en voi nukkua ja minua väsyttää. Kysyin, että onkohan minulla rauta-arvot alhaalla, että voisinko saada siihen jotain.

Hän sanoi, että ei tässä ole kyse siitä: olet uupunut ja nyt jäät sairauslomalle. Hän totesi, että futis on tältä kaudelta ohi. Se oli iso helpotus.

Brinck sanoi, että jalkapallo ei sovi minulle. Se ei ole minun juttuni. Kyllä minä sen tiesin. Siitä lähtien tiesin myös, etten pelaa enää. Jossain vaiheessa ihmiset ympärilläni hyväksyivät päätökseni.

Viikon itkin vanhempieni luona. Lopulta raahasin kamani takaisin omaan kotiini. Menin tekemään muuta duunia. Ajattelin, että se tekisi minulle hyvää. Olin yhden sisustustoimittajan apulaisena ja tein rakennustyömaalla apumiehen hommia. Jotenkin pääsin pinnalle takaisin.

Koronakevään aikana asuin aika paljon vanhempien luona. Hengailimme yhdessä, se oli kivaa.

Rupesin lukemaan paljon. Se oli jotain, mitä en ollut osannut aiemmin tehdä, mutta nyt rakastan sitä. Olen aina ollut pohdiskeleva, mutta nyt kirjat ja filosofiset pohdiskelut kiinnostavat minua aivan eri tavalla. Olen löytänyt uuden maailman.

Materialisti en ole ollut koskaan. Mitä me ihmiset etsimme: onnea. Senkään etsiminen ei ole kestävää.

Minua naurattaa, miten ihmiset luulevat, että onni löytyy vähän isommasta kodista tai paremmasta autosta. Pitää tehdä itselle ja muille merkityksellisiä asioita, olla myötätuntoinen ja olla läsnä. Se riittää. Voi olla, että sinusta tulee onnellinen tai sitten ei. Sellaista se elämä on.

Olen oikeastaan aika kiitollinen siitä, että olin niin hajalla. Olen kiitollinen vanhemmilleni, Tuomas Brinckille, terapeutilleni, HJK:lle ja ystävilleni. Ihmiset ovat auttaneet hirveästi. En olisi ikinä yksin päässyt siitä paskasta ylös.

Halusin olla niin hyvä jalkapalloilija, että kukaan ei voisi moittia minua. Lapsesta asti olin ajatellut niin. Siinä matkan varrella jossain määrin rakastuin lajiin. Nyt minulla ei ole ikävä jalkapalloelämää, joka määritteli koko muun elämäni.

Olen taas omilla jaloillani. Heti lopettamisen jälkeen nukuin ihan uskomattomia määriä. Nukkuminen on ollut kivaa.

Minulla ei ole kodissani televisiota. Luen paljon kirjoja ja tylsinä hetkinä voin katsella taivaalle tai rakennusmiesten hommia viereisellä työmaalla. Mieleni on levollinen. Minulla ei ole mihinkään kiire.

Sanoin kaverilleni joskus, että ei aina voi olla parempia bileitä. Voi tyytyä siihen, mitä on. Kaikki parhaat asiat ovat ilmaisia. Menestymisen tavoittelu on tyhjää.

Kun istuu alas ja hengittää, voi todeta, että ei sitä paljon tarvitse.”