Muistan hyvin, että vuonna 2007 joillakin Venäjän radiokanavilla saattoi yöaikaan kuulla vladivostokilaisen underground-bändin Koreiskije Letšnikin kappaleen nimeltä Putin. Sen sangen aggressiivisessa tekstissä oli runsaasti kirosanoja, ja niiden lomassa presidentti Vladimir Putinia verrattiin Hitleriin – hieman peitellysti mutta silti täysin läpinäkyvästi. Sanoissa ivattiin, että ”me unohdamme perustuslain”. 

Putin oli silloin palvellut presidenttinä kaksi kautta, ja jotkut toivoivat perustuslakia muutettavan niin, että hän olisi saattanut jatkaa kolmannenkin kauden. Koreiskije Letšnikiä tämä toive ei miellyttänyt. 

Perustuslakia ei muutettu. Oi niitä aikoja. 

Kappale löytyy Youtubesta. Minulle se on symboli Venäjän kohtalokkaista muutoksista, jotka tapahtuivat juuri tuona vuonna 2007 ja sitä seuraavana vuonna. Tuo käännekohta selittää sitä, mitä Venäjällä nyt tapahtuu.

Vuonna 2024 pidetään presidentinvaalit Suomessa, Yhdysvalloissa ja Venäjällä, mutta vain viimeksi mainitussa voittaja tiedetään jo nyt. 

Miksi olemme täällä Venäjällä pakotettuja Vladimir Putiniin?

Kerron toisesta julkaisusta vuodelta 2007. Se on artikkeli, joka julkaistiin tuon vuoden lokakuussa Moskovski Komsomolets -lehdessä. 

Artikkelin otsikkona on: Älymystö presidenttiä vastaan. Siinä kerrotaan avoimesta kirjeestä, jonka 64 Venäjän kulttuurihenkilöä lähetti Vladimir Putinille kehottaen häntä jättämään virkansa toisen kauden jälkeen. 

Nykyisin Moskovski Komsomolets on yksi Kremlin monista äänitorvista. Enää vastaavaa, siis istuvalle presidentille kriittistä puheenvuoroa ja aloitetta, ei tietenkään nähtäisi sen sivuilla. Nyt sisältö on propagandaa, eikä vaihtoehtoisia näkökulmia sallita.

Tuona vuonna 2007, minun näkemykseni mukaan, Putinin ihailu saavutti huippunsa. Siinä roolia näyttelivät niin Sotšin nimeäminen vuoden 2014 olympialaisten järjestäjäksi kuin myös Putinin nimeäminen Time-lehden vuoden henkilöksi. 

Aivan keskeistä roolia näytteli yhteiskuntaan virinnyt uudenlainen pelko. Se oli huolta vasta saavutetun vaurauden ja menestyksen menetyksestä. 

Jokusen vuoden ajan käytännössä jokainen Venäjällä oli saanut tuntea ilon siitä, että tulot ja mahdollisuudet kasvoivat. Monelle venäläiselle tämä menestys yhdistyi yhteen ainoaan henkilöön, Vladimir Putiniin, joka oli nyt kahden kauden ajan presidenttinä toiminut. 

Ennen häntä maan ja kansalaisten taloudellinen tilanne oli ollut aivan erilainen. Harvaa venäläistä kiinnosti se kysymys, mistä Venäjä sai nämä rahat. Ja kuinka paljon presidentti henkilökohtaisesti teki tämän vaurauden eteen? 

 ”Putin toi järjestyksen”, oli ajan suosikkilausunto. 

Se seikka, että Putin ei perustuslain mukaan saattanut jatkaa presidenttinä enää kolmatta kautta, todella kauhistutti monia. 

Ensimmäiset äänet perustuslain muuttamisen tarpeesta kuuluivat silloin. Jos perustuslaki estää niin suuren poliitikon kuin Putinin jatkamisen maan johdossa, perustuslaki muuttukoon! 

Silti sitä ei silloin tapahtunut. Eikä olisi voinut tapahtua. 

Ennen vuotta 2008 kansalaisyhteiskunta vielä toimi Venäjällä. Lehdistönvapaus oli myöskin olemassa.

Vuonna 2008 Vladimir Putinista tuli pääministeri. Hän oli nimittänyt Dmitri Medvedevin presidentiksi. Samalla hän loi yleisen vakaumuksen siitä, että ilman häntä, Putinia, Venäjällä ei ole tulevaisuutta. 

Maalleni tämä merkitsi tietä kohti katastrofia. Vaihdoimme systeemisen vapauden voiman henkilökohtaiseen voimaan. Emme halunneet ajatella politiikkaa, mutta halusimme elää tyydyttävästi. Nyt on selvää, että olisi kannattanut miettiä vielä.

Vuoden 2008 Putin ei vielä aloittanut laajamittaista sortoa kaikkia eri mieltä olevia kohtaan. Hän lähetti vankilaan vain merkittävimmät johtajat, kuten esimerkiksi Mihail Hodorkovskin. Kuitenkin kaikki keskeiset valtion virat olivat jo Putinin hallinnon miehittämiä, aina perustuslain tuomarista keskusvaalikomission päällikköön. Poliittinen elämä oli jähmettynyt.

Ensimmäiset suuret mielenosoitukset järjestettiin vuosina 2007–2008. Niitä kutsuttiin toisien mielipiteiden marsseiksi. Niitä näytettiin televisiossa, niistä puhuttiin radiossa. Keskustellessamme näistä katuprotesteista me jatkuvasti väittelimme siitä, kuinka tehokas tällainen protestimuoto on. Mutta se, että mediaa kiellettäisiin kertomasta niistä, ei tullut edes mieleen. Tapahtumien piilottaminen yleisöltä oli silloin mahdotonta. 

Toimittajat saattoivat työskennellä ilman itsensä vaarantamista viestimissä, jotka eivät tukeneet valtion agendaa. Se oli jokaisen henkilökohtainen valinta. 

Vuonna 2008 lähestyvä sensuurin aalto alkoi tuntua, mutta seuratuimpien uutiskanavien joukossa oli vielä yksi tai kaksi sellaista, joihin valtio ei voinut vaikuttaa. 

Nyt nämä viestimet ovat joko suljettuja tai siirtyneet valtion valvontaan.

Ihmisten päähän iskostettiin vuosien ajan ajatusta: ”Jos kritisoit hallitusta, olet maasi petturi." Tälle teesille ei ollut eikä ole mitään järkevää selitystä. Mutta sitä toistettiin niin usein, että moni alkoi uskoa siihen.

Äskettäin vanha naapurini yllättäen epäili, voiko Kremlin sodalla Ukrainaa vastaan olla mitään selkeitä tavoitteita. Aikaisemmin hän oli tunnollisesti toistanut kaikki Venäjän propagandan teesit. Syy muuttuneeseen retoriikkaan oli osittain koominen. Selvisi, että hänen poikansa oli viikkoa aiemmin poistanut hänen televisiostaan Venäjän pääuutiskanavat. Kun pääsee tai joutuu tietämättään pois valheiden virrasta, alkaa heti esittää oikeita kysymyksiä.

Putin teki kaiken aikataulun mukaan, vaiheittain. Siksi Venäjän muuttumisprosessi totalitarismiksi ei vuosien aikana näyttänyt kovin ilmeiseltä. Mutta jos katsotaan nyt 15 vuotta taaksepäin, se on ilmeinen. 

Putin poisti kansalaisyhteiskunnan politiikasta. Hänestä itsestään tuli yhteiskunnan mielipide. Hän rakensi rinnakkaisen todellisuuden ja veti koko maan siihen mukaan. Vuonna 2020 hän muutti perustuslakia – vaikka aiemmin vakuutti toistuvasti, ettei koskaan tekisi niin – , ja vuonna 2022 hän hyökkäsi Ukrainaan.

Kahdessa­kymmenessä vuodessa ihminen, jota pidimme lupaavana poliitikkona ja avoimena vuoropuhelulle lännen kanssa, on muuttunut pedoksi ja sotarikolliseksi. Jostain syystä me, tavalliset venäläiset, sallimme hänelle tämän hirvittävän muodonmuutoksen.

Venäjän yhteiskunta hylkäsi demokratian yhden henkilön ja oman taloudellisen hyödyn vuoksi. 

Osa venäläisistä ei uskonut uhkan todellisuuteen. Osa ei halunnut ”häiriintyä politiikasta”. Osa ei osannut tai voinut yhdistyä muiden kansalaisten kanssa vastustaakseen lainvastaisuutta. 

Tuloksena katsoimme tyynenä tyrannian syntyä.

Kuka, ellei Putin, kysyimme vuonna 2008. Sama vuosina 2012 ja 2018. 

Ja vasta helmikuun 2022 jälkeen moni tajusi oikean vastauksen: kuka tahansa. Kunhan ei Putin! 

On sääli, ettemme tulleet tähän johtopäätökseen aiemmin.

Kirjeitä Venäjältä -sarjassa Helsingin Sanomiin kirjoittavat nyt Pietarista paennut Mihail, moskovalainen Jan ja Venäjän Karjalassa töitä tekevä Ivan. Heidän oikeita nimiään ei julkaista turvallisuussyistä. Työ riippumattomana journalistina on tekijöille uhka, joka voi johtaa Venäjällä pidätykseen tai vankeuteen. Jutut kootaan ja tiedonhankintaa tehdään myös HS:n toimituksessa. Tuotanto ja editointi: Tuija Pallaste / HS

Oikaisu 8.12.2023 klo 20.10: Korjattu artikkeliin Vladimir Putinin ensimmäiseen Helsinki-kuvaan vuosiluku. Vierailu tapahtui vuonna 1999, ei vuonna 1991.