Vaasassa on lunta maassa. Gerbyn asuinalueella kuntoportaiden viereen rakennetaan uudenlaista ulkoliikuntapaikkaa, esterataa.

Viittilöin kaivinkoneiden vieressä seisoville miehille. Haluan tietää, mikä heidän mieltään painaa juuri nyt. Mikä on pielessä, minkä pitäisi muuttua?

Mies vilkuttaa takaisin ja tulee luo.

SOTA. ”Sota koettelee”, sanoo Lasse Kantola, 58. ”Kaikkihan haluaisivat rauhassa elää.”

Hän kertoo ajattelevansa Ukrainaa mutta myös Israelia ja Palestiinaa. Suomeakin. Mielessä on pieni pelko, kun elämme niin lähellä kriisipesäkettä. Hänellä on kaksi aikuista poikaa.

”He ovat liian kalliita laittaa likoon, liian kalliita uhrattaviksi.”

Kantola ei ole yksin. Teen matkaa Suomen halki ja kokemus on kaikkialla sama. Joka paikassa sota on ihmisten päällimmäinen huoli. Jokainen vain puhuu siitä omalla äänellään, omalla murteellaan ja tyylillään.

Vaasasta matkaan Seinäjoelle, ja siellä elämysportailla Jorma, 60, sanoo suorat sanat. Hän ei halua kertoa sukunimeään.

”Kun ihmiset eivät osaa elää sovussa. Tapetaan viattomia lapsia. Se on perseestä. Ihmiset ovat niin saatanan tyhmiä, ne ei usko mitään. Maailma menee vain huonompaan tuon Venäjän kusipään kanssa.”

Vasta kun ensin on puhuttu sodasta, päästään muihin aiheisiin. Selviää, mitkä muut asiat suomalaisia nyt huolettavat, mihin ollaan tyytyväisiä ja mitä toivotaan.

Pari vuotta sitten tein Helsingin Sanomiin Tunne Suomi -juttusarjan. Nyt on aika aloittaa sarjan toinen tuotantokausi.

Päätin, että tässä sarjan aloitusosassa käyn kysymässä suomalaisten kuulumisia. Ajoimme kuvaaja Anna Huovisen kanssa halki maan ja jututimme ihmisiä – kuntoportailla.

Miksi kuntoportailla?

Keksin idean, kun havahduin siihen, että kuntoportaita on nykyään kaikkialla. Jotain se meistä kertoo. Vaikka puhutaan polarisaatiosta, jotkut asiat yhä yhdistävät. Kuntoportaat ovat siitä kaunis esimerkki.

Kylissä viimeisetkin kaupat kuolevat, mutta raitin reunalla kohoavat upouudet kuntoportaat – Suomi nousuun! Pienissä kaupungeissa portaiden paikka on urheilupuistossa tai näköalapaikalla. Helsingissä yhdet kuntoportaat on tehty paraatipaikalle Olympiastadionin ja Oopperatalon väliin.

Kuntoportaat olivatkin hyvä valinta. Huoltoasemilla, torikahvilassa ja terassilla tapaa kyllä porukoita, joilla on mielipiteitä. Mutta kuntoportaat... Missä muualla kohtaisi yhtä ison kirjon ihmisiä.

Tuli yllättäviä kohtaamisia, joita ei ikinä olisi osannut odottaa.

Ensimmäinen kohtauspaikkamme oli siis Vaasa. Sitten oli vuorossa Seinäjoki. Sielläkin puhe alkoi sodasta. Mutta puhutaan toki myös onnesta ja suomalaisten eletystä todellisuudesta.

PERHE. Lasse Kantola Vaasassa ja Jorma Seinäjoella, molemmat ovat tyytyväisiä omista lapsistaan, terveydestään, taloudellisesta tilanteestaan.

Tämäkin toistuu puheissa eri puolilla Suomea: ongelmat ovat maailmanluokkaa mutta onni tulee läheltä.

TYÖ. Myös työhön liittyy isoja tunteita.

Kantola työskentelee Vaasan kaupungin viheralueyksikössä. Silmät syttyvät, kun hän kertoo, että hänen työpaikkansa valittiin Suomen parhaaksi viheryksiköksi. Heille järjestettiin juhlat, joissa herkuteltiin. Nyt he ovat saaneet t-paidat, joissa lukee Strömsö on Vaasa.

On tärkeää saada työstä tunnustusta. Että oma työ tulee nähdyksi, muut ihmiset arvostavat sitä ja kehuvat ääneen.

Seinäjoella Jorman puheissa tulee esiin ihan toinen puoli työelämästä.

”Nythän tämä hallitus on leikkaamassa vähäväkisiltä tukia, mutta onneksi ay-liike panee kampoihin. Saa nähdä, miten Orpon naama venähtää, kun liikenne tammikuussa lakkaa”, hän sanoo ja nauraa rähäkästi.

Tärkeää on voida luottaa siihen, että joku avoimesti ja julkisesti puolustaa.

Keuruun Poppi-Portailla tavataan Arto Lehtomäki, 68. Hän on eläkkeellä, tehnyt monenlaisia hommia rakentamisesta tarjoilijan työhön. Vaimo Ruth Lehtomäki on britti, pari tutustui Yhdysvalloissa.

He tykkäävät asua Keuruulla. ”Ei ole huliganismia niin kuin suurissa kaupungeissa”, Arto Lehtomäki sanoo.

Hän puhuu ensin sodasta. Sitten hän nostaa esiin ison Suomea koskevan ongelman.

KIUSAAMINEN. Totta. Sitä on paljon kouluissa mutta myös työpaikoilla.

Lehtomäki miettii kiusaamisen juurisyitä.

”Ovatko somejutut vieneet tätä huonompaan suuntaan? Vai onko se ihmisen sisäinen tarve, että jotakin pitää kiusata?”

Kiusaaminen on Lehtomäen mielestä melkeinpä Suomen pahin ongelma. Se kun vaikuttaa lapsiin ja nuoriin niin kohtalokkaasti. Ja nuorissa on Suomen tulevaisuus.

Kuntoportaiden ääreen tulevat Jukka Kangasmäki, 69, ja Marja Salonen, 63. Ensin puhutaan taas sodasta ja sen henkisestä vaikutuksesta.

Sitten siirrytään Suomen omiin huoliin.

TEHOKKUUS. Marja Salonen puhuu liiallisesta tehokkuuden vaatimuksesta.

Tehokkuuden nimissä tehdään liian suuria yksiköitä päiväkoteihin, kouluihin ja sairaaloihin. Ja kiire lisääntyy. Kaikki se johtaa henkiseen huonovointisuuteen.

Eikä siinä kaikki. Tehokkuuden tavoittelu johtaa Salosen mukaan myös siihen, että moraali laskee.

Niinpä! Kun on kiire, fuskataan, lipsutaan. Jos tehokkuus ratkaisee, muut arvot ehkä menettävät merkityksensä.

”Pitäisi rauhoittaa menoa tekemällä pienempiä ryhmiä. Ja lisäämällä luovuuden ja taiteen osuutta”, Salonen sanoo.

TEKNOLOGIA. Jukka Kangasmäki on sokea, ja Salonen on hänen avustajansa.

Kun kysyn, mikä juuri nyt on heistä hyvin, Kangasmäki kehuu uutta teknologiaa. On puhuva puhelin, jota voi käyttää äänikomennoilla ja sanelulla, laite puhuu nimet ja numerot. Ja puhelintietokone.

Teknologia on todella tehnyt elämästä parempaa, Kangasmäki sanoo.

Niin, teknologia ei ole vain tehokkuutta varten. Se auttaa ylittämään esteitä, jotka ennen saattoivat johtaa jopa syrjäytymiseen.

Paahdamme pitkin teitä Jyväskylään. Harjun kuntoportaiden liepeillä on iso lumikasa, johon kolme lasta kaivaa koloa. Heillä on nuhapäivä, ovat siksi poissa koulusta, poikien isä Janne Poutamo, 36, kertoo.

Mitkä asiat huolettavat juuri nyt?

”Sota! Se on ikävä juttu”, hihkaisee Miska Poutamo, 8, ennen kuin isä ehtii sanoa mitään.

SÄÄILMIÖT. Ja ukkonen, sekin pelottaa. Lapset muistelevat, kuinka he kesällä juoksivat itkien sisälle, kun ukkonen jyrähti. Sitä ennen he eivät suostuneet lopettamaan leikkiä ulkona.

PEDOT. Poikien ystävä Bertta, 8, pelkää, että järvessä uidessa kala puraisee. Kaveria on purrut kala mahasta. Miska ja pikkuveli Vili Poutamo, 6, muistelevat papan veristä taistelua hauen kanssa.

Pappa on tosi kova kalamies ja sai ison hauen.

”Loppumatsissa pappa voitti, mutta sormet verissä”, Miska Poutamo sanoo.

Sodista lapset kuulevat uutisista.

”Pelkkää tuskaa”, Miska Poutamo sanoo. Mutta tunnereaktion jälkeen seuraa pohdinta siitä, mitä sodille pitäisi tehdä. ”Kun niin käy, totean, että minä en voi asialle mitään”, hän sanoo. 

Ja jatkaa: ”Tekee mieli mennä sanomaan Putinille, että lopeta sota.”

Se juna taisi mennä jo, sanoo Miskan isä.

Siirrymmekin puhumaan muista murheista.

POLARISOITUMINEN. Janne Poutamoa huolestuttaa suomalaisen yhteiskunnan polarisoituminen. Keskustelukulttuuri on muuttunut sellaiseksi, että etäännymme yhä kauemmas toisistamme.

”Sementoidaan mielipiteet ja tärkeämpää on pysyä omassa kannassaan kuin olla oikeassa.”

Tämä vaikeuttaa ongelmien ratkaisua.

YLIKULUTTAMINEN. Poutamon mielestä yksi suurimmista ongelmista on ylikuluttaminen. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että kuluttamisen suhteen asiat eivät ole mallillaan. Mutta riidellään siitä, mitä pitäisi tehdä.

”Mitä tahansa, kunhan se ei minun elämääni vaikuta...”

Millaisena Poutamo näkee omien lasten tulevaisuuden? Mitä toiveita siihen liittyy?

Miska Poutamo listaa heti toiveitaan: ”Karkkimaa, jäätelöjärvi...”

Isä neuvoo harkitsemaan vielä ja miettimään seurauksia.

LASTEN ERIARVOISUUS. Sitten Janne Poutamo pohtii lasten tulevaisuutta. Esimerkiksi eriarvoistumista Suomessa. Koulushoppailu on enemmän pääkaupunkiseudun ilmiö, hän sanoo.

”Mutta esimerkiksi liikuntamahdollisuuksien eriytyminen koskee koko Suomea. Onneksi ongelma on nyt tunnistettu.”

ILMASTOPAKOLAISET. Entä jos ajatellaan pitemmälle tulevaisuuteen? Se on vaikeaa, Poutamo sanoo.

”Ei voi edes tietää, minkä näköistä täällä on”, hän miettii.

Ajatteleeko hän ympäristöä: eläimiä, metsiä, lajikatoa? Ei niinkään. Luonnon suhteen Suomi voi olla ilmastonmuutoksessa voittajamaa, hän sanoo.

Häntä mietityttävät enemmän ihmiset.

”Jos puoli maapalloa muuttuu asuinkelvottomaksi, viisi miljoonaa suomalaista on pieni määrä, jos pakolaisten määrään vertaa.”

Niinpä. Silloin olisimme pieni vähemmistö omassa maassamme.

KOULUTUSLEIKKAUKSET. Entä jos tulisi hyvä haltija niin kuin sadussa, mikä Poutamon toive olisi?

Hän toivoo, ettei koulutuksen rahoituksesta leikattaisi. Sillä on niin iso merkitys myös nuorten syrjäytymiseen ja mielenterveyteen.

”Ei nuorista halua säästää.”

Miskalla on mielessä uusi toive.

”Ikuinen elämä”, hän hihkaisee.

Isä sanoo, että kannattaa todella miettiä ennen kuin tuota toivoo.

Poutamo on it-alan konsultti. Niinä päivinä, kun hän ei tee töitä etänä kotona, hän kävelee toimistolle. Nousee ensin kuntoportaita Harjun päälle ja laskeutuu sitten toisella puolella vanhoja Neron portaita kohti kaupunkia.

Neron portaat ovat Jyväskylässä nähtävyys. Liian jyrkät ja epätasaiset juoksemiseen. Antti-Ville Tikkanen, 29, ja Aleksi Ruotsalainen, 31, ottavat niillä kuvia.

Tikkanen on vaatemyyjä, Ruotsalainen yrittäjä, joka tekee videoita ja valokuvaa. He tekevät metallimusiikkia. Lisäksi Ruotsalainen tuottaa popimpaa musiikkia ja räppiä.

APATISOITUMINEN. Tikkasen mielestä tämän ajan suurin huolenaihe on ihmisten välinpitämättömyys. Hän ymmärtää sen syyn. Kun maailma on täynnä huonoja uutisia, niihin turtuu, ja maailma muuttuu mustavalkoiseksi.

”Ihmiset unohtavat, miten käyttäydytään toisia kohtaan, ja keskittyvät siihen, miten itsellä menee”, Tikkanen sanoo.

Tikkanen tunnistaa itsessäänkin apatisoitumisen ja turtumisen. Mikään ei enää yllätä. Venäjän hyökkäys Ukrainaan säikäytti, mutta nyt Israelin ja Palestiinan sotiminen tai koronan uusi tuleminen ei enää hetkauta.

Omakin elämä keskittyy harrastuksien ja ystävien ympärille.

LÄHIPIIRI. Hyvä puoli on, että tulee oltua enemmän läsnä lähipiirin elämässä.

”Vielä viisi vuotta sitten läheisiä piti itsestäänselvyytenä. Nyt heitä osaa arvostaa eri tavalla”, Ruotsalainen sanoo.

Hänellä suuri havahduttaja elämässä oli oman mummon kuolema.

”Vaikka välimme eivät olleet lämpimät, osaan nyt olla sen asian kanssa rauhassa.”

Kaverusten suurin toive olisi kuitenkin maailmanrauha. Ja se, että ihmiset ajattelisivat enemmän toisiaan.

”Muita ku ihteesä”, kuten Tikkanen sen sanoo.

Siirrymme Mikkeliin. Kalevankankaan kuntoportailla on pimeässä illassa hyvä valaistus. 

Jussi Salomaa, 43, pyrähtää juoksulenkille. Lapsi on jäähallilla harjoituksissa, tunnin kuluttua pitäisi olla ottamassa luistimia pois.

OMA NAPA. Salomaasta suurin huolenaihe juuri nyt on se, että ihmiset tuijottavat liikaa omaa napaansa eivätkä ajattele yhteistä etua.

Hyvää ovat omat lapset. Hän toivoo, että luonto olisi heille jopa paremmassa kunnossa tulevaisuudessa kuin nyt. Kun esimerkiksi roskaaminen saataisiin loppumaan.

ROSKAAMINEN. Tosiaan, roskaamisellahan voi tarkoittaa myös vaikkapa maailman merien muovipyörteitä ja päästöjä. Vaihtoehtoja kehitellään Suomessakin.

Sitten portaille tulevat iltalenkille Heiskaset, Ritva on 68-vuotias ja Kari 69. Heille tämä ulkoilualue on kuin toinen olohuone, he käyvät täällä päivittäin.

RAJATURVALLISUUS. Heiskasia huolettaa juuri nyt rajaturvallisuus. Etteivät vuoden 2015 tapahtumat vain toistuisi. Silloin Suomeen tuli paljon turvapaikanhakijoita. 

LUMI. Suurin toive on, että Ukrainan sota loppuisi. Mutta on myös kaino henkilökohtainen toive: ”Että sataisi lunta niin, että pääsisi hiihtämään.”

Seuraavaksi ovat vuorossa Heinolan Paviljonginportaat. Eevaliisa Harkkilakin, 83, miettii Ukrainaa. Venäjän toimintaa.

”Se herättää naapurimaata kohtaan vihaakin”, hän sanoo.

Ja nyt sitten tämä tilanne Suomen rajalla...

”Tuntuu niin lapselliselta, kuin teinipoika tekisi jäynää”, sanoo Harkkila. Hän on ekonomi ja tehnyt työuransa markkinoinnin ja taloushallinnon parissa.

ILMASTONMUUTOS. Sitten alamme puhua ilmastonmuutoksesta. Harkkilan omatkin kokemukset tuntuvat viestivän muutoksista.

Lokakuun puolivälissä Harkkilan mökiltä purettiin ”uimala” pois. Maa oli niin pehmeää ja märkää, että se upotti työkoneiden alla ja jäljelle jäi isoja monttuja.

”Oli kuin suolla olisi kävellyt. Ei tällaisia sateita ole ennen ollut.”

Mitenköhän yleisiä vastaavat kokemukset ovat kaikkialla Suomessa?

Paviljonginportailla tapaamme myös Eero Ehon, 72. Ukrainan ja Lähi-idän tilanteen jälkeen hän nostaa esiin huolenaiheen, joka on jäänyt sotien varjoon:

PAKOLAISLEIRIT. Syyrian pakolaisleirit. Ne valtavat leirit, joille on sijoitettu Isis-taistelijoiden perheenjäseniä. Heistä ei puhuta enää mitään. Mitä niissä tapahtuu nyt?

”Ihan hullu maailma”, Eho sanoo.

Eho teki urallaan 30 vuotta nuorisotyötä. Mutta ei ole huolissaan Suomen nuorisosta. Miksi?

Ehoa kysymys naurattaa. Hän on aina tullut toimeen nuorten kanssa.

ELÄKE. Eläkkeellä hän nauttii elämästä, käy seniorijumpassa ja kirjastossa lukemassa lehdet.

”Tammikuussa nousee eläke, saan sata euroa lisää, jo toisena vuotena peräkkäin”, Eho iloitsee.

PARISUHDE. Yksi toive hänellä silti on. ”Joku kiva nainen voisi olla vierellä.”

Yhden netistä löytyneen naisen kanssa synkkasi hyvin, mutta Turussa asuvan naisen mielestä Heinola oli liian kaukana. Se ihmetyttää Ehoa.

”Mitä väliä etäisyydellä on, olkoot vaikka Kiinasta, Kanadasta tai Havaijilta”, hän sanoo.

Rakkaus on tärkeintä.

Hurautamme Lahteen. Kariniemenmäen maisemaportaat ovat harvinaisen tyylikkäät. Niillä kuntoilee Milla Mielonen, 67. Sota-asiat painavat Mielosenkin mieltä.

”Nämä rajalle tulleet niin sanotut turvapaikanhakijat herättävät kiukkua ja vihaa venäläisiä kohtaan”, hän sanoo.

Yhä useammat tosiaan puhuvat vihasta, tosi vahva ilmaisu.

NUORISON MIELI. Mielonen murehtii myös nuorten puolesta. ”Monet ovat ihan ulalla ja masentuneita on paljon.”

Häntä huolestuttaa se, että nuorten etuuksia aiotaan leikata.

MAASTOPALOT. Sitten portaita laskeutuu koira ja remmin perässä sen emäntä Sanna Ahola, 35, joka on nuhassa. Suurin huolenaihe ovat silti sodat.

Myös ympäristökysymykset ovat Aholan mielessä.

Maailmalla riehuvat metsäpalot ovat tuoneet maailmanlopun tunnelman ja havahduttaneet ilmastonmuutokseen.

Maisemaportaita laskeutuu viipyillen kaksi ihmistä, mies ja nainen, ihan lähekkäin. Pysähtyvät tasanteelle tupakalle, juttelevat, astelevat sitten taas hiljakseen alaspäin.

UKRAINALAISET. Kun he tulevat lähelle, kuulen, että he eivät puhu suomea. Puhuvatko he englantia? Mies sanoo, että hän puhuu sitä ihan vähän.

Mikä on maailmassa juuri nyt huonosti?

”Pahat ihmiset”, mies vastaa. Pahat ihmiset kaikkialla tuottavat ongelmia.

Entä mikä on hyvin, kysyn. Ja mies vastaa:

”Minä en voi olla onnellinen. Olen Ukrainasta.”

Ei voi olla totta.

Joka paikassa ihmiset ovat puhuneet Ukrainan sodasta, ja nyt eteeni ilmestyy kuntoportailla ukrainalaisia.

Ennen kuin ehdin ajatella, kaappaan nuoren miehen syliini ja halaan. Tunnen, kuinka hän painuu syliini ja ottaa halauksen vastaan.

Yritän selittää, että olemme ajaneet Suomen halki ja kaikki ihmiset puhuvat Ukrainasta ja toivovat sodan loppuvan. Ukraina on meidän sydämessämme.

Mies katsoo surullisesti ja sanoo, että hän ei ymmärrä, mitä sanon.

Hän on nimeltään Illia Kharlamov, 25. Ja nainen hänen seurassaan on Natalia Kharlamova, 51, hänen äitinsä. 

Halaamme Natalian kanssa pitkään, me kaksi äitiä. Kun ei ole muuta yhteistä kieltä, näytämme toisillemme käsimerkkejä: loputtomasti sydämiä.

Katson, kun äiti ja poika jatkavat matkaa, kävelevät hiljaa järvenrantaa pitkin. Sitten on kohdattava uudet ihmiset.

Kaksi nuorta naista lähestyy kuntoportaita kiireettömän näköisinä. Mutta keskustelu käynnistyy heti kiivaana ja tempaisee mukaansa.

PALESTIINALAISET. Taisiya Kostyuk, 22, puhuu Palestiinan kansanmurhasta ja siitä, miten Suomi tukee sitä käymällä kauppaa Israelin kanssa.

”Kaupankäynti on tärkeämpää kuin ihmiselämä”, hän sanoo.

IHMISYYS. ”Ihmisyys on aika hukassa”, sanoo Jade Manner, 21. Kyky nähdä ja kohdata ihmisiä puuttuu. Kuljemme silmät sisäänpäin kääntyneinä. Katsomme maailmaa oman hyödyn kautta.

Kostyuk sanoo, että tämä koskee myös hallituksen päätöksiä: leikataan niiltä, jotka eivät ole itseä lähellä.

HYPERINDIVIDUALISMI. ”Ongelmana on länsimainen hyperindividualismi”, Kostyuk sanoo.

Manner haluaa tarkentaa, että on hyvä asia, että ihmiset pitävät huolta itsestään, esimerkiksi mielenterveydestään. Mutta ongelmaksi muodostuu egoismi.

Sitten keskustelussa tulee taas eteen yllätys.

VENÄLÄISET. Käy ilmi, että Kostyuk on taustaltaan puoliksi venäläinen ja puoliksi ukrainalainen. Hän on syntynyt Moskovassa. Ja näin me kohtaamme kuntoportailla hänetkin!

Kostyuk kertoo, että hän tuntee nahoissaan Venäjän hyökkäyksen seuraukset.

”Harmittaa venäläisen kulttuurin canselointi”, hän sanoo. Teattereissa jätetään esittämättä venäläisiä klassikoita, perutaan Tšehovin näytelmien esityksiä.

Kostyuk ja Manner ovat molemmat teatterialalla.

Pakko kysyä, miten sota on vaikuttanut Kostyakin perheen ja suvun piirissä.

Se aiheuttaa isoja ristiriitoja, hän sanoo.

Venäjällä asuvat isovanhemmat uskovat täysin maan propagandaan: ”Isoäiti on välillä huolissaan siitä, miten meillä menee, miten selviämme, kun Euroopassa ei ole leipää.”

Suomen kuntoportailla eletään todeksi myös kansainväliset kriisit.

Lähdemme kohti pääkaupunkiseutua.

Keravalla Keinukallion kuntoportailla käy vilske. Kymmenen ihmistä yhtä aikaa portailla. Jotkut hyppivät kolme porrasta kerralla luistelutyylillä, toiset nousevat hitaasti, kaiteesta kiinni pitäen.

Nicole Fredriksson, 27, treenaa. Hän valmistautuu hiihtämään tänä talvena Vasaloppetissa. Sodasta hänkin puhuu ensin. Sitten hintojen noususta.

RAKENTAMINEN. Fredriksson haluaisi rakentaa talon. Tonttejakin hänellä jo on perittynä Sipoossa. Hän haluaisi rakentaa talon ennen kuin perustaa perheen.

Mutta rakentaminen maksaa maltaita, kun tarvikkeet ovat niin kalliita.

MIELENTERVEYS. Mika Karhu, 47, kuntouttaa portaissa itseään iskiasvaivasta. Tavoitteena on, että saisi saman verran voimaa molempiin jalkoihin.

Ei häntä mikään huolestuta, hän on elämään tyytyväinen. Suurin toive Suomen osalta on, että lapsilla ei olisi niin paljon mielenterveysongelmia.

Keinukallion alueella on käynnissä lumetus. Kaupunki hoitaa sitä virka-aikana, ja muulloin lumitykkejä valvovat vapaaehtoiset Keravan Urheilijoista. Kuten Raimo Törmälä, 67. Välillä hän sauvakävelee ja kuntoilee portaissa.

HÖMPPÄPORUKAT. Törmälää huolettaa kaikenlainen sotaan liittyvä ihmeellinen vaikuttaminen esimerkiksi somessa.

”Lieveilmiöt rassaavat. Kuten salaliittoteoriat ja Trumpin suosio. Ihan järjenvastaisia asioita. Kiukuttaa niin, että tekisi mieli käyttää v-sanaa.”

Suomeen hän on kuitenkin tosi tyytyväinen. Hän uskoo, että Suomi on immuuni moiselle vaikuttamiselle. Miksi? Koska täällä ihmisillä on hyvä koulutus ja yhteiskunta on sillä tavalla rakennettu.

”Suomessa on aika vähän hömppäporukoita, ei meillä ole hätää”, Törmälä sanoo.

SUKUPUOLI. Törmälä on tehnyt työuransa päiväkodissa ja kouluissa. Se oli varsinkin hänen nuoruudessaan miehelle harvinainen valinta.

Törmälälle tarjottiin armeijassa mahdollisuutta jäädä kouluttajaksi. Hän mietti hetken ja päätti lähteä opettajaksi toiseen suuntaan, päiväkotiin.

Hän sanoo suoraan, että sillä alalla työn saantia on helpottanut, ”kun on munat jalkojen välissä”. Suomessa työmarkkinat ovat yhä jakautuneet sukupuolen mukaan.

Törmälä oli nuorena ujo nyssykkä. Päiväkodissa hän sai olla kuin herrankukkarossa, niin hän kertoo. 

NUORISO. Kun hän sitten alkoi kaivata lisää haasteita, hän siirtyi opettajaksi peruskouluun: ala-asteelle, erityisluokalle... Yläasteelle siirtyminen pelotti, koska oppilaita pidettiin niin haasteellisina.

”Eivät he välttämättä olleet mukavia, mutta fiksuja he olivat. He provosoivat, mutta minä käytin huumoria.”

Päädymme Helsinkiin, Mäntymäen kuntoportaisiin. 

Huolta herättävät täälläkin itärajan pakolaiset ja tietysti sota Ukrainassa. Se vaikuttaa elämään täälläkin, sanoo Jani Lang, 48, ja listaa: ”Hintojen nousu, turvallisuusuhat, eskalaation mahdollisuus...”

Mistä onni sitten tulee?

Lang mietti, miten pukisi sen sanoiksi.

VAKAUS. ”Onni tulee vakaudesta. Siitä, kun asiat ovat selviä. On rauhaa ja leipää. Mutta myös yksityiselämässä onni tulee vakaudesta.”

Jos tulisi hyvä haltija ja toteuttaisi yhden toiveen, mikä se olisi?

Lang sanoo heti, että tietää kyllä, mitä toivoisi. Se on kuitenkin niin henkilökohtaista, ettei hän halua kertoa sitä.

Halaus hänelle. Kaikkia sydämellä olevia asioita ei tarvitse toimittajallekaan kertoa. Toivottavasti toive toteutuu.

Seison Olympiastadionin edessä. Samasta paikasta aloitin kesällä 2021 ensimmäisen Tunne Suomi -juttusarjan. Silloin tärkeää oli oppia tuntemaan eri puolilla maata asuvien ajattelua. 

Nyt, tämän jutun myötä alkavalla toisella kaudella, haluan keskittyä enemmän tunteisiin, joista ärhäkät mielipiteet kumpuavat. Huoliin ja iloihin, haaveisiin ja muistoihin, jotka vaikuttavat siihen, miten reagoimme maailman tapahtumiin ja toisiin ihmisiin.

Tässä välissä moni asia on ehtinyt muuttua. On syttynyt sotia ja hallitus on vaihtunut. Ne nostavat pintaan suuria tunteita, haaveita ja muistoja.

Kierros kuntoportailla muistutti taas, miten paljon satunnaisista kohtaamisista saa. Somessa nousevat esiin vihaiset fraasit, iskulauseet, äärikommentit. Silmiin katsoessa ihmiset ovat fiksuja, inspiroivia ja yllättävät aina.

Sarjan seuraava osa ilmestyy jouluna.