Eetu heräsi kotonaan aamulla outoon kolinaan. Kun hän meni yli 90-vuotiaan äitinsä makuuhuoneeseen, hän ymmärsi, mistä ääni oli tullut.

Eila istui sängyllä leivontakulho sylissään. Hän oli kaatanut siihen ison määrän lääkkeitä. 

”Äiti sanoi minulle hyvin päättäväisesti, että älä tule tähän nyt sotkemaan. Unenpöpperössä katsoin, mitä tässä nyt tapahtuu”, Eetu muistelee muutaman kuukauden takaisia tapahtumia. Jokin pidätteli häntä toimimasta.

Eila söi lääkkeet, Eetu soitti hätäkeskukseen. Eila ei vastustellut.

Mitä sitten tapahtui? Eetun tarkat muistikuvat ovat kadonneet. Lääkkeet saivat äidin uneliaaksi, ja Eetulla oli puhelinyhteys hätäkeskukseen pitkään auki. Hän kertoo vastailleensa puhelimessa kysymyksiin siitä, miltä äidin kädet tuntuivat ja miltä iho näytti. Ja sitten ambulanssi tuli pihaan.

Eila söi mukisematta ensiavun antamaa lääkehiiltä ja sai tiputuksella vastalääkityksen lääkkeille, joilla oli juuri yrittänyt itsemurhaa.

Hän jäi henkiin.

Eila oli sairastanut parantumatonta keuhkofibroosia nelisen vuotta. Se on hengityssairaus, jossa normaali keuhkokudos muuttuu sidekudokseksi eli ikään kuin arpeutuu etenevästi siten, että elimistön hapensaanti vaikeutuu. Sairauteen kuuluu paljon oireita, kuten hengenahdistusta, yskää, kipua ja masennusta.

Eilallekin sairaus aiheutti edetessään kovia kipuja ja valtavaa ahdistusta. Diagnoosin jälkeen hän asui pitkään kotonaan, ja hänen lapsensa, viisikymppinen Eetu ja kuusikymppinen Marjukka, kävivät auttamassa häntä säännöllisesti. He ajattelivat, että se olisi vaihtuvia kotihoitajia parempi ratkaisu äidin henkiselle hyvinvoinnille.

Sitten Eila joutui koronatartunnan takia sairaalahoitoon, ja hänen yleiskuntonsa romahti. Sairaalasta hän ei enää palannut omaan kotiin, vaan muutti Eetun luo.

Kotiutumisen jälkeen Eila voi huonosti. Toistuvien tuskien keskellä Eila ja lapset arpoivat, tilataanko tällä kertaa ambulanssi vai ei. Aina silloin tällöin tilattiin, ja äiti päätyi päivystyksen kautta sairaalaan.

Sairaalakäynnit olivat kuitenkin äidille masentavia kokemuksia, Marjukka sanoo.

”Se oli tavallaan vain sellaista säilytyshoitoa. Hän sai ehkä jotain lääkettä, mutta tajusi, että ei kukaan voinut sairaudelle mitään. Hän oli varmaan odottanut, että hän olisi saanut sieltä enemmän apua”, Marjukka kuvaa.

Äiti tuntui pettyneen terveydenhuoltoon. Ei hoidon laatuun, vaan siihen, että se ei laannuttanut hänen hätäänsä. Itsemurhayrityksen jälkeen hän kertoi tyttärelleen, ettei ollut saanut sairaalasta tarvitsemaansa turvaa.

Marjukka ja Eetu ymmärtävät äidin turvattomuuden tunteen.

Ei ollut omalääkäriä, jonka kanssa sopia vakavan sairauden seuraavista hoitoaskeleista tai jolle esittää toiveita tulevasta hoidosta. Marjukan mukaan Eilaa ei myöskään henkisesti valmisteltu tulevaan.

”Hänen kanssaan olisi pitänyt keskustella heti diagnoosin jälkeen, minkälaisia vaihtoehtoja on.”

Marjukka kertoo, että Eila oli Eetun luona asuessaan puhunut toiveesta saada palliatiivinen sedaatio. Se on nukutuksen kaltainen toimenpide, jossa tajunnantasoa alennetaan lääkkeillä. Unessa Eilan kärsimykset olisivat helpottaneet.

”Jouduin sanomaan hänelle, että olet aivan liian hyväkuntoinen. Ei kukaan rupea nukuttamaan ihmistä, joka pystyy tuolla lailla istuskelemaan.”

Itsemurhayrityksen jälkeen Eila oli sairaalassa muutaman päivän. Psykiatri haastatteli hänet ennen kotiutumista. Kun psykiatri kysyi, onko Eilalla itsetuhoisia ajatuksia, Eila kielsi.

Hän ei halunnut enää palata Eetun luo, vaan mennä omaan kotiinsa.

”Jo se oli viesti”, Marjukka sanoo. ”Eetu ja minä tiesimme, että ei tämä tähän lopu.”

Lapset järjestivät äidilleen kotihoidon. Ennen kotiutumista lääkäri poisti äidin resepteistä kolmiolääkkeet. 

”Ihminen, joka on yrittänyt itsemurhaa ahdistuksen ja kivun takia, lähetetään kotiin ilman kunnon lääkkeitä”, Eetu ihmettelee.

”Kuin äiti olisi jätetty tekemään itsemurhaa lusikalla”, Marjukka toteaa.

Kaksi yötä kotiutumisen jälkeen kotihoitaja löysi Eilan tajuttomana ja kouristelevana kotoaan. Eila oli saanut myrkytyksen lääkkeistä, joita oli ottanut.

Sairaalassa hän virkosi tajuihinsa, mutta kouristelu ei lakannut.

”Hän tärisi eikä pystynyt kohdistamaan minuun katsettaan kuin kahdeksi tai kolmeksi sekunniksi kerrallaan”, Eetu sanoo.

Pojalleen Eila kertoi, että tuskat olivat aivan hirveät. Kun Eetu ehdotti, että äiti pyytäisi morfiinia, Eila vaikutti yllättyneen, että sellainen mahdollisuus oli ylipäänsä olemassa.

”Hän oli sitä mieltä, että mitään apua ei kerta kaikkiaan anneta.”

Morfiinilääkitys järjestyi, ja sitä annosteltiin kipupiikin noustessa. Lääkkeet, joita Eila oli käyttänyt itsemurhayrityksessä, olivat vaurioittaneet munuaisia, aiheuttivat lihaskouristuksia ja silmien nykimistä. Eila tärisi sairaalavuoteessa päiviä kykenemättä pakenemaan. 

Sisarusten mielestä äiti olisi ollut kipeästi palliatiivisen hoidon tarpeessa. Palliatiivisella hoidolla tarkoitetaan parantumattomasti sairaan kokonaisvaltaista hoitoa, joka keskittyy kivun ja muiden oireiden lievittämiseen. Saattohoito on palliatiivisen hoidon viimeinen vaihe.

Marjukka muistutti sairaalan henkilökuntaa Eilan tekemästä elvytyskiellosta.

”Siinä me sitten seurasimme vierestä, loppuisiko tämä jo ja pääsisipä äiti pois kärsimästä”, Eetu sanoo.

Eila menehtyi lopulta sairaalassa kolmantena päivänä tulonsa jälkeen. 

HS on nähnyt kuolemansyylausunnon, jossa kuvaillaan sisarusten kertomia oireita ja Eilan voinnin heikkenemistä. Kuolemansyyksi on kirjattu itsemurhayrityksestä johtuva lääkkeiden yliannostus. Hoitoon liittyviä asiakirjoja HS ei nähnyt, koska sairaala ei yli kaksi kuukautta kestäneen juttuprosessin aikana toimittanut vainajan asiakirjoja omaisen lähettämästä hakemuksesta huolimatta. 

Eläkeikäiset eivät ole itsemurhatilastojen kärjessä, mutta heitäkin on. Korkeimmillaan itsemurhakäyrä on viisikymppisten kohdalla. Oman henkensä ottaa Suomessa ottaa noin 700–800 ihmistä vuosittain, ja heistä parisataa on yli 65-vuotiaita. Karkeasti laskien siis ikääntyvä tekee itsemurhan joka toinen päivä.

Ratkaisuun ihmisiä ajavat monet erilaiset syyt, sanoo ikäihmisten itsemurhia tutkinut terveystaloustieteen dosentti Leena Forma. Aina syyt eivät tietenkään selviä, mutta monesti taustalla on yksinäisyyttä, somaattisia eli ruumiillisia sairauksia ja mielenterveysongelmia. Toisinaan vanhus haluaa välttyä olemasta taakaksi läheisilleen.

Monia ikääntyneitä itsemurhan tehneitä yhdistää se, että heillä on ennen itsemurhaa ollut paljon kontakteja sosiaali- ja terveydenhuoltoon, Forma sanoo.

”On saatettu yrittää ja yrittää hakea apua, mutta jostain syystä sitä ei ole saatu.”

”On myös havaittu, että itsemurha tapahtuu usein sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Se saa miettimään, onko sairaalasta saatu huonoja uutisia tai onko sairaalajakson jälkeen tullut olo, että on jäänyt tosi yksin”, Forma pohtii.

Forma näkee, että itsemurhan yritys saatetaan tulkita hätähuudoksi, jonka tekijä ei ehkä ollutkaan aivan tosissaan. Formasta se pitäisi kuitenkin aina ottaa vakavasti.

Ensimmäistä yritystä seuraa usein toinen.

Ikääntyvien itsemurhia yhdistää Forman mukaan usein yksi piirre:

”Keinot ovat sellaisia, joista varmemmin kuolee.”

Ensimmäisen itsemurhayrityksen jälkeen Eetu kuvitteli, että toisella yrityksellä Eila hyppäisi parvekkeelta. Mutta sellainen tekotapa olisi ollut äidille liian ruma, Eetu sanoo.

Lopulta tapa, jolla äiti kuoli, ei ollut kaunis sekään.

Viime kuukausien aikana Eetu on pyöritellyt äidin ensimmäistä itsemurhayritystä paljon mielessään.

Hän oli ainoa, jolle äiti ei kertonut etukäteen, että tahtoi kuolla. Marjukalle Eila oli maininnut toiveestaan useaan otteeseen, mutta ei Eetulle. Siksi Eetu ei osannut ihmetellä, kun äiti pyysi illalla ennen ensimmäistä yritystään lääkkeet lähelleen.

Äiti halusi ehkä vaikenemalla suojella läheistä poikaansa, joka oli kärsinyt masennuksesta, Eetu ja Marjukka miettivät.

Sitäkin Eetu on pohtinut, miksi äiti otti lääkkeet vasta kun Eetu oli saapunut huoneeseen.

”Miksei hän ottanut lääkkeitä illalla ennen nukkumaanmenoa tai kun en ollut kotona? Olen tullut siihen tulokseen, että se on niin pelottava asia, että hän ei halunnut tehdä sitä yksin. Hän odotti, että olen siinä, ja sitten se meni sen takia pieleen.”

Yrityksen jälkeen sairaalassa Eila sanoi Eetulle moneen otteeseen, että teko vaatii hurjasti rohkeutta.

”Monet sanovat, että tappaisivat itsensä, jos joutuisivat tilanteeseen, jossa ovat toisten armoilla ja olisi vain pelkoa, kipua ja tuskaa. Mutta itsensä lopettajat ovat kuitenkin vähissä siinä vaiheessa kun tiedät, että nyt se pitäisi tehdä”, Eetu pohtii.

Sisarukset ovat miettineet, olisivatko he voineet itse tehdä jotain toisin. Jos Eetu olisi tiennyt Eilan halusta kuolla, olisiko hän pystynyt estämään itseään soittamasta hätänumeroon?

”Silloin en pystynyt toimimaan toisin, mutta jälkikäteen ajattelen, että meidän olisi pitänyt haalia toimivat lääkkeet jostain ja antaa ne hänelle. Olla siinä vieressä tai jättää hänet yksin”, Eetu sanoo.

Viisi minuuttia, ja Eila olisi nukahtanut pois.

Äidin tuskan seuraaminen on saanut sisarukset ajattelemaan, että eutanasia olisi ollut äidille turvallinen ovi ulos kärsimyksistä. Se ei kuitenkaan ole Suomessa vaihtoehto.

Eutanasiaa puoltanut kansalaisaloite hylättiin eduskunnassa vuonna 2018. Käsittelyn jälkeen sosiaali- ja terveysministeriö asetti asiantuntijaryhmän pohtimaan elämän loppuvaiheen hoitoa, saattohoitoa ja eutanasiaa koskevia lainsäädäntötarpeita.

Elokuussa 2021 julkistetussa selvityksessään asiantuntijaryhmä ei tullut yksimielisyyteen eutanasiakysymyksestä. Selvityksessä nostettiin esiin, että Suomessa on niin paljon puutteita palliatiivisessa ja saattohoidossa, että ne on saatettava kuntoon ennen kuin on ajankohtaista tarkastella eutanasian tarvetta. Vasta sen jälkeen nähdään, jääkö vielä potilaita, joiden kärsimyksen lievittämiseen ei löydy keinoja.

Työryhmä esitti yksimielisesti elämän loppuvaiheen ja saattohoidon turvaamista lainsäädännöllä.

Maailman terveysjärjestö WHO:n arvion mukaan Suomessa on arviolta 70 000–75 000 palliatiivista ja saattohoitoa tarvitsevaa ihmistä. Ministeriön asiantuntijatyöryhmä näki, että hoitoa ei nykyisellään ole riittävästi saatavilla, eivätkä hoidon laatu ja ammattilaisten osaaminen ole riittävän hyviä.

Gerontologian professori Marja Jylhä Tampereen yliopistosta tunnistaa laiminlyönnit, joita ihmiset kohtaavat ikääntyessään. Erityisen kipeästi ne voivat osua sairaisiin ja hoivaa tarvitseviin elämän loppuvaiheilla. Laiminlyönnit tulevat hänen mukaansa ensisijaisesti yhteiskunnan, eivät omaisten suunnalta.

”On ihan kukkua, että emme enää välitä omaisistamme. Omaiset ovat aina olleet suurin ikäihmisten auttajaryhmä”, Jylhä sanoo.

Tai kuten Eetu, joka lapsettomana ihmisenä pelkää vanhenemista, asian muotoilee:

”Jos meitä [lapsia] ei olisi, vanhempamme olisivat ihan heitteillä.”

Marja Jylhä muistuttaa, että iäkkäiden ihmisten määrä Suomessa kasvaa kasvamistaan samaan aikaan, kun hoidon saatavuus on laskenut 1990-luvulta lähtien.

Hän peräänkuuluttaa nykyistä laadukkaampaa hoitoa, eikä vain sairaaloihin ja saattohoidon yhteyteen, vaan myös kotiin. Jos kotihoito olisi määrältään riittävää ja laadultaan oikeanlaista, se voisi lisätä vanhusten hyvinvointia merkittävästi. Edellytyksenä olisi, että kotihoitajat ymmärtäisivät asiakkaittensa sairauksia ja heillä olisi aikaa ja osaamista olla myös sosiaalisena tukena ja henkisenä turvana.

”Ei vain lääkkeitä suuhun, vaan autetaan kaikessa, missä ikäihminen tarvitsee apua”, Jylhä summaa.

Sosiaali- ja terveysministeriön elämän loppuvaiheen asiantuntijaryhmän tavoin Marja Jylhä näkee, että palliatiivisen ja saattohoidon saatavuutta tulisi tarkistaa.

Hän tunnistaa Eilan kaltaiset tarinat, joissa hoito keskittyy liian kauan elämän ylläpitämiseen silloinkin, kun elämä ei voi olla enää hyvää. Tällöin potilas saattaa kärsiä kivuista, joita voitaisiin hoitaa muuttamalla hoitolinjausta kivunlievityksen osalta.

Suomessa kuolee vuosittain noin 60 000 ihmistä. Kun lukua vertaa WHO:n arvioon saatto- ja palliatiivisen hoidon tarpeessa olevista, joita on siis 70 000–75 000, on selvää, että kaikki elämän loppuvaiheen hoitoa tarvitsevat eivät tarvitse sitä vasta elämänsä viimeisinä viikkoina tai päivinä vaan paljon aikaisemmin kuin sitä tyypillisesti annetaan.

Suurin syy hoitotyön puutteille on se, että asian tärkeyttä ei ymmärretä ja että päättäjät eivät kohdista siihen tarpeeksi varoja, Jylhä sanoo.

Marjukka ymmärtää, miksi hänen äidilleen ei annettu niin paljon morfiinia kuin tämä olisi tarvinnut. Morfiini lamauttaa hengitystä, ja sen jatkuva antaminen olisi lähennellyt toimintana eutanasiaa.

Äidin sängyn vierellä hän kuitenkin päätyi ajattelemaan, että jos äitiä ei voi enää auttaa elämään, miksi hänen ei annettaisi kuolla.

Ilman omaa toimintaansa äiti ei olisi hetkeen kuollut, Marjukka ounastelee. Hän näkee mielessään, kuinka he olisivat vuorotellen Eetun kanssa istuneet äitinsä luona seuraamassa tämän tuskia vielä kuukausia.

Pahin on se tunne, kun pitää lähteä ja jättää hätää kärsivä yksin, he kertovat.

Kuten moni vanhus, Eilakin oli pitkään tukeutunut television seuraan. Hänen sairastuttuaan elettiin kuitenkin aikoja, jolloin televisio ryöppysi pandemiaa ja sotaa. Se vain lisäsi Eilan ahdistusta, ja lopulta Eila lopetti television katselun kokonaan.

Terveenä hän oli ollut toimelias nainen, joka oli aina vauhdissa. Hän remontoi itse mökkisaunan, pesi kaivon ja ompeli omat vaatteensa ja verhot. Monet tunsivat kylällä pyörällä ajavan 80-vuotiaan naisen, joka saattoi polkea päivässä viisikymmentä kilometriä. Hän oli aina huolehtinut terveydestään.

Luonteeltaan lapset kuvaavat Eilaa määrätietoiseksi ja vahvatahtoiseksi ihmiseksi, joka katsoi aina eteenpäin. Hänen päänsä toimi kirkkaasti kuolemaan saakka, ja Marjukan mielestä äidillä oli tarvitsemastaan hoivasta huolimatta aktiivinen rooli loppuun asti. Itsemurha oli osa tätä aktiivista roolia.

Eila halusi pitää langat käsissään loppuun asti.

Eilan ja Eilan lasten nimet on muutettu aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.

Juttuun on myös haastateltu palliatiivisen lääketieteen professoria, ylilääkäriä Tiina Saartoa Helsingin yliopistosta. Lähteenä on käytetty myös Tilastokeskuksen itsemurhatilastoa vuodelta 2021.

Teksti: Heidi Moisio. Kuvitus: Nelli Ahosola. Tuottaminen ja tekstin editointi: Laura Kangasluoma. Ulkoasu: Maria Lähteenmäki.