Ilpo Okkonen vetää syvään henkeä. Alkusyksyn ilma on raikas. Aamun sumu on hälvennyt auringon tieltä. Ympärillä on kilometrikaupalla mustikka- ja puolukkamättäitä, yökasteen raikastamaa sammalta. Korkealle kohoavia mäntyjä ja niiden välistä pilkahtelevia valon säteitä. 

Takana avautuu suoalue, ja sen edessä on rakennelma, joka näyttää siltä, että se olisi voinut seistä samalla paikalla vuosisatojen ajan.

Gwami. Iriadamant-intiaanien viimeinen pystyssä oleva tiipii. 

Okkonen ottaa käteensä palan sammalta. Yöllä noussut kuume tuntuu olevan tipotiessään. Aivan kuin metsä parantaisi edelleen vaivat, jotka se paransi myös 30 vuotta sitten.

Silloin, 1990-luvun alussa, maailma voi pahoin. Syvä lama kuritti suomalaisia. Persianlahdella kuoltiin öljysodissa, Somaliassa nälänhädässä. Jugoslavian hajoamissodat toivat kuoleman Eurooppaan. Huoli ilmaston lämpenemisestä kasvoi.

Okkonen koki, että hänen olisi tehtävä jotain maapallomme hyväksi. Ihmisen henkiset ominaisuudet ja luontoyhteys olivat tukahtumassa materiaalisen maailman alle, Okkonen luonnehtii. Elämällä oli oltava jokin syvempi tarkoitus, hän ajatteli.

Silloin hän kuuli Ruotsissa elävistä ”intiaaneista”. 

Tarina oli saanut alkunsa vuonna 1973. Kanadaan syntyi silloin pieni ekonaturalistien ryhmä nimeltä Ecoovie (Ekoelämä) tai La tribu (Heimo). Ryhmän perustaja oli kanadanranskalainen Pierre Doris Maltais, joka käytti nimeä William Norman.

Maltais sanoi periytyvänsä kanadalaisista metissi-intiaaneista. Myöhemmin selvisi, että hän oli valehdellut sukutaustansa. Myöhemmin ryhmä esiintyi myös micmac-intiaaneina. Kanadan micmac-intiaanitkin sanoutuivat irti ryhmästä. 

Ryhmä muutti vuonna 1978 Pariisiin.

Maailmassa oli kriisi, Maltais sanoi, ja vain heidän elämäntapansa voisi pelastaa ihmiset ekologiselta ja sosiaaliselta katastrofilta.

Alkoi sotatila maapallon puolesta. Maaliskuussa 1984 ryhmä lähti kiertämään maailmaa. Sanomaa ja heimon utopiaa olisi levitettävä eteenpäin.

Käveltiin Ranskan halki Espanjaan. Sitten Italiaan. Rasitus oli kovaa ja ruokaa tarjolla vähän. Italiassa Gilles-niminen leiriläinen kuoli.

Silti matka jatkui kohti pohjoista.

Pääosin ranskalaisista ja belgialaisista koostunut joukko leiriytyi Sollefteån kunnan alueelle Ruotsissa.

Leiri oli vaikeuksissa. Ruotsin sosiaaliviranomaiset halusivat ottaa leirissä asuneet seitsemän lasta haltuunsa. Laki ei sallinut lasten asuvan telttamajoituksessa.

Suomessa asia oli toisin. Kolttalaki mahdollisti lapsen asumisen teltassa. 

Raja ylitettiin yöaikaan linja- ja kuorma-autolla. 

Oululaisesta valokuvaajasta ja yrittäjästä Ilpo Okkosesta tuli leirin puuhamies. Hän toi leirin Suomeen vuonna 1991 yhdessä vihreiden kansanedustajan, professori Erkki Pulliaisen kanssa ja toimi sillanrakentajana leirin ja yhteiskunnan välillä.

Tänne Kittilän pystymetsään iriadamant-intiaanit aikoivat perustaa oman valtionsa ensimmäisen kylän.

Okkonen kertoo hetkestä, kun hän käveli ensi kertaa vaimonsa Seijan ja kahden lapsensa kanssa leiriin. Hänestä tuntui, että kotkan siipien muotoiset pilvet hohtivat taivaanrannassa. 

Okkosen mukaan alkuhuuma oli valtava. Leiriläiset edustivat vaihtoehtoista elämäntapaa. Kulutusyhteiskunnan varjoista nousseita urheita ulkopuolisia. Sumuverhon takaa kaiken kirkkaasti näkevää heimoa, jossa jo lapset tiesivät kasvien latinankieliset nimet ja niiden käyttötarkoitukset.

”Heistä säteili erilainen älykkyys. Mietin, mikä ihme tällainen porukka voi olla.”

Leiristä huokunut harmonia edusti täydellistä vastavoimaa uutisotsikoiden kaaokselle.

Käynnistettiin seitsemän vuoden pituiseksi aiottu tutkimushanke Pulliaisen johtaman Värriön tutkimusaseman ja Helsingin yliopiston kanssa. Sinä aikana leiriläisten oli määrä toimia ”tutkijoina”. Oli tarkoitus selvittää, olisiko Suomen luonnossa mahdollista selviytyä villikasvien avulla. Leiriläisten piti tulla omavaraisiksi.

Leiriläisille myönnettiin vuodeksi tilapäinen oleskelulupa.

Kaiken keskiössä oli yksi sana. Utopia. Elämäntapaintiaanit uskoivat, että vain heidän elämäntapansa pystyisi pelastamaan maailman ekologiselta ja sosiaaliselta tuholta. Saastumiselta ja nälkäkuolemalta.

Utopian nimeksi tuli Gaialand. Se muistutti etäisesti Platonin esittelemää valtioihannetta ja edusti vaihtoehtoa yhteiskunnalle. Totaalista hyppyä oravanpyörän tuolle puolen.

Utopia osui syvälle vasta rakastuneen Okkosen valmiiksi herkkään mieleen.

Yrittäjä oli tehnyt laman myötä konkurssin, mutta utopia antoi uuden tehtävän: piti pelastaa koko maailma.

”Ajateltiin, että me jos ketkä pystymme muuttamaan maailman.”

Leiri majoittui ensin Oulun Sanginjoelle. Kittilän Lainioon he asettuivat lokakuussa 1991. Ensilumi satoi ensimmäisenä yönä.

Suomessa ryhmä käytti ensin nimeä iriadamant-intiaanit. Myöhemmin heitä alettiin kutsua elämäntapaintiaaneiksi. Leirissä asui noin sata ihmistä. 

Leirin arki oli samanaikaisesti taianomaista ja karua. Heimon aamu alkoi kuuden aikaan surya-harjoituksella eli aurinkotervehdyksellä. Päivällä tehtiin askareita eikä syöty eikä juotu, sillä leiriläiset pitivät ramadaa eli paastosivat osana sotatilaa. 

Ennen pimeän tuloa keräännyttiin seuraamaan ”maannousua” eli auringonlaskua. Illalla syötiin. Sen jälkeen alkoivat rituaalit, jotka saattoivat kestää läpi yön.

Kaikki oli yhteistä, ja kaikki tehtiin yhteisen hyvän eteen. Lapsilla oli omien vanhempiensa lisäksi kaksitoista äitiä ja kaksitoista isää, jotka huolehtivat lasten kasvatuksesta. Noin 14-vuotiaina lapset lähtisivät seitsemän vuoden sykliselle kierrokselle maailman ympäri. Oppimaan uusia taitoja, lauluja ja tapoja toisissa iriadamant-leireissä. 

Kittilään piti tulla jopa 500 000 ihmisen päämaja, mutta se olisi ollut vasta alkua. Utopiassa ekologiset ja vegaaniset telttakylät olisivat levinneet ympäri maailmaa. Vanhat kansalaisuudet olisi hylätty uusien globaalien passien tieltä.

Ihmiset olisivat tulleet maailmankansalaisina yhteen osaksi kansakuntien liittoa, United People’sia. Tavoiteltiin rauhalla rakennettavaa yhteisöä, jossa globaalin etelän asukkaat olisivat päässeet irti rikkaiden länsimaiden harjoittamasta taloudellisesta sorrosta.

Utopiaan astuvien oli hylättävä kaikki vanha. Materiaalinen omaisuus, perhe, ihmissuhteet, sivilisaatio. Jopa oma nimi ja kieli, sillä elämäntapaintiaanit puhuivat itse kehittämäänsä kieltä.

Suunnitelmat utopiasta olivat pitkällä. Monesti neuvottelut eri toimijoiden kanssa kaatuivat viime hetkellä Maltais’n eli ”puhemiehen” mahdottomiin vaatimuksiin.

Antropologian professori Hannu Heikkinen muistaa kirkkaasti ajan, kun iriadamant-intiaanit saapuivat Suomeen. Hän oli tuolloin nuori antropologian opiskelija Oulun yliopistossa.

”Opiskelijallehan se oli valtaisan jännittävä asia. Että intiaanit saapuvat Suomeen.”

Heikkinen pitää elämäntapaintiaaneja hyvin tyypillisenä kulttina, jolle on ominaista karismaattinen henkilöjohtaja, valtarakennelma sekä erilaisista perinteistä poimittu mystiikka ja lupaus paremmasta tulevaisuudesta.

”1800-luvulta alkaen tieteen rationalismi alkoi korvata kaikenlaisen mystiikan ja uskonnon elämässämme. Ihmisellä on kaipuu siihen, että on olemassa jotakin muutakin kuin tämä kuolevainen, arkinen ja likainen todellisuus.”

Erityisesti 1960-luvun hippiliikkeestä lähtien kultit ovat ammentaneet voimansa paitsi alkuperäiskansojen mystiikasta myös kamppailusta sotivaa ja luontoa tuhoavaa pahaa yhteiskuntaa kohtaan.

Niin tekivät myös elämäntapaintiaanit. Ajatus kapinasta, eskapismista ja pahan todellisuuden paosta viehätti ihmisiä. Haluttiin etsiä jokin toinen polku, jota kulkea. Ajatella ”itsenäisesti”.

”1990-luvun alkuhan oli hyvin synkkää aikaa. Ihmisillä oli taustalla kylmän sodan kokemus ja tieto siitä, mihin hirveyksiin ihminen esimerkiksi Lähi-idän sodissa kykeni.”

Väärinkäytöksistä huolimatta Heikkinen pitää iriadamant-intiaaneja pehmeänä kulttina, kun verrokkina ovat ääripäät. Charles Manson, Jim Jones, Shoko Asahara. He saivat seuraajansa tappamaan joko itsensä tai muita ihmisiä.

”Iriadamant-intiaanit eivät aiheuttaneet kauheasti harmia muille.”

Pikkuhiljaa utopia alkoi kuitenkin rakoilla. Kun pitkään leirissä asuneiden omaiset saapuivat Suomen Lappiin katsomaan läheisiään, heitä odotti kauhistuttava näky. Laihtuneet perheenjäsenet puhuivat tuntematonta kieltä eivätkä vastanneet, kun heitä kutsuttiin nimellä.

Maltais osoittautui neuroottiseksi ihmiseksi. Okkonen asui mökissä leirin lähellä, ja Maltais saattoi kuulemma koputtaa hänen oveensa keskellä yötä. Virkavalta, viholliset, vainoajat, tiedustelupalvelu CIA – ketkä milloinkin – olivat puhemiehen perässä.

Oli lähdettävä minuuttien varoitusajalla ajamaan yli 350 kilometrin matka Ouluun. Sieltä, juna-aseman läheltä, Okkonen oli vuokrannut Maltais’lle pienen ikkunattoman huoneen. Siellä puhemies piileskeli vihollisiaan.

Keväällä 1992 Okkonen vei puhemiehen pojan asioille Ouluun. Yöllisen ajon päätteeksi käytiin hotelliaamiaisella ja saunaosastolla. Poreammeessa poika alkoi varoitella Okkosta isästään. 

”Pidä aina omat rahasi itselläsi”, poika sanoi Okkosen mukaan.

Sitä neuvoa Okkonen ei noudattanut. Hän investoi elämäntapaintiaaneihin elämänsä ja perheensä lisäksi rahansa.

Omavaraisuus ei sujunut leirillä kuten suunniteltiin. Okkonen hankki valtavia määriä luomuruokaa Ruotsista ja Suomesta. Rahaa kului myös vaatteisiin, tavaroihin ja lobbausmatkoihin. 

”Niitä velkoja minä makselin pitkään pois.”

Puhemies oli Okkosen mukaan ristiriitainen hahmo. Valtavan älykäs ja sosiaalisesti taitava henkilö, joka osasi tarjota ”nerokkaita ajatuksia koko globaalista maailmasta”.

”Jos puhemies istuisi nyt vieressämme, hän pystyisi lumoamaan meidät kaikki.”

Pian lumo säröili yhä useammin. Okkonen huomasi, että puhemies puhui leirissä mustaa valkeaksi.

”Olimme neuvotelleet oman ekologisen pankin perustamisesta. Neuvottelut pankkien kanssa kaatuivat, mutta puhemies kertoi leirille aivan toisen tarinan siitä, miten hyvin neuvottelut menivät.” 

Puhemiehen poika varoitti muustakin: kahdenkeskisestä tapaamisesta puhemiehen gwamissa. Siellä voi piillä yllätys, poika sanoi Okkoselle.

Seksuaalinen hyväksikäyttö. Leiriläiset kertoivat siitä myöhemmin, mutta niistä Maltais’ta ei koskaan tuomittu. Kerrottiin muustakin: talousrikoksista, identiteettivarkauksista, erityisesti nuorten poikien seksuaalisesta ahdistelusta.

Niitä Okkonen ei voi ”missään nimessä hyväksyä”.

Synkin hetki osui kevättalvelle vuonna 1992. Puhemies oli julistanut leirin nuorimman, kolmevuotiaan Giskan, uudelleen syntyneeksi shamaaniksi.

Giskan syntymäpäivänä puhemies kutsui kaikki koolle. Poika istui toteemipaalun edessä päässään valtava päähine. Vietettiin pitkää seremoniaa, jonka päätteeksi puhemies ja lapsi vetäytyivät kahdestaan gwamiin varmistamaan, ilmestyisikö shamaanihenki pojalle.

Tunnelma halkesi lapsen kirkaisuun. Se pelästytti myös Okkosen ja hänen vaimonsa.

Jokin lapsessa oli muuttunut. Giskasta tuli etäinen ja vauhko.

Myöhemmin Giska oli päiväunillaan. Niiltä unilta hän ei enää herännyt. Ensihoitajat yrittivät turhaan elvyttää poikaa.

Kuolemaa seurasi poliisitutkinta ja ruumiinavaus. Selitykseksi annettiin ensin kätkytkuolema. Sillä tarkoitetaan alle yksivuotiaan odottamatonta äkkikuolemaa, jolle ei löydy selitystä esitietojen, kuolinympäristön eikä ruumiinavauksen perusteella.

Myöhemmin syyksi todettiin suolistotulehdus.

Okkonen pitää pitkän tauon puheessaan.

”Puhemieshän oli ihan tyypillinen lahkojohtaja.”

”Mutta en minä silloin näitä asioita tiennyt.”

Leiriläiset tiesivät, että belgialainen tuomioistuin oli nostanut jo vuonna 1989 Maltais’ta vastaan syytteet talousrikoksista ja identiteettivarkauksista. Leiriläiset pitivät oikeudenkäyntiä vainona. Tuomion petoksesta ja väärän nimen käyttämisestä Maltais sai vuonna 1993.

Oli myös paljon asioita, joita leiriläiset eivät johtajastaan tienneet. 

Maltais asui noin puolet ajastaan leirissä. Muun ajan hän asui Oulussa, aseman vieressä olevassa vanhassa bunkkerissa, niin sanotussa Kivikukossa. Toisinaan hän yöpyi myös hotelleissa ja ystävien luona ympäri Suomea.

Leiri oli vegaaninen, mutta hänet oltiin nähty syömässä lihaa ja juomassa viiniä eri puolilla maailmaa. Hotelleissa, lentokentillä, ravintoloissa. 

Erkki Pulliainen jätti tutkimushankkeen jo ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Myöhemmin ja erityisesti syksyllä 1992 media ja viranomaiset alkoivat suhtautua leiriin epäillen. Myös maanomistaja, Polar trio -niminen matkailuyritys, halusi eroon leiristä.

Häätö Kittilästä tuli maaliskuussa 1993. 

Leiri pakkautui bussiin ja matkasi Kuhmoisiin Pirkanmaalle.

Uudesta leiripaikasta huolimatta elämäntapaintiaaneilla ei ollut enää oleskelulupaa Suomessa. Pian 25 poliisia saapui Kuhmoisiin kertomaan karkotuspäätöksestä.

Heimo jatkoi matkansa Helsinkiin.

Karkotuspäätöksestä valitettiin. Keväällä 1993 alkoi ”käveleväksi puheeksi” nimetty marssi halki Suomen. Matkalla kerättiin 7 000 nimen adressi presidentti Mauno Koivistolle elämäntapaintiaanien karkotuksen kumoamiseksi. 

Matkalla Gérard Gauthier -nimisen leiriläisen vointi heikkeni. Puhemies antoi tehtäväksi tuoda Gérard Hollantiin hoitoon. Pieni porukka lähti saattamaan häntä sinne, mutta perille asti ei päästy, sillä Ruotsissa Gauthierin vointi huononi ja hänet vietiin sairaalaan. 

Gérard kuoli suolistotulehdukseen, ja hänen vatsastaan löytyi sulamatonta viljaa.  Hänellä ei ollut mukanaan minkäänlaisia henkilöpapereita. 

Korkein hallinto-oikeus karkotti elämäntapaintiaanit Suomesta lopullisesti syksyllä 1993 määräaikaisen oleskeluluvan päättymisen takia. Heidän oli määrä saapua karkotusta varten Helsinki–Vantaan lentokentälle.

Sinne he eivät koskaan tulleet vaan jatkoivat matkaansa bussilla Tornioon, josta  poistuivat Ruotsin puolelle. Puhemies oli lähtenyt väärennetyillä henkilöpapereilla maasta jo aiemmin. 

Matka jatkui ensin Maastrichtiin puhemiehen luokse ja sitten Aspromonteen Italiaan, jossa heimon muut jäsenet odottivat heitä. 

Maltais sen sijaan "ilmestyi” Kap Verden autiolle ja puuttomalle saarelle ja käski heimon seurata perässä.

Se oli leiriläisille viimeinen pisara. Utopia hajosi, ja rauniot jäivät Kittilän metsään. Maltais pakeni ja katosi Kanadaan, jossa hän jatkoi yhteisöä pienemmän ryhmän kanssa. Vahvistamattomien tietojen mukaan hän kuoli kesällä 2015 Nicaraguassa.

Utopiaa tavoitelleelle Okkoselle jäi päällimmäiseksi tunteeksi suru. Kesti melkein 30 vuotta ennen kuin hän uskaltautui palaamaan Kittilän metsään. Eikä hän silloinkaan pystynyt kävelemään ihan leiriin asti.

”Jäin tuonne kauemmaksi puunrungolle istumaan ja katselemaan leiriin päin.”

Kittilän leirialue oli aikanaan jakautunut useisiin alaleireihin. Naisille, miehille ja lapsille oli omansa. Samoin kokelaille, jotka suorittivat eräänlaista munkkimaista kasteettaan luopuessaan sivilisaatiosta.

Keskusaukiolle kokoonnuttiin laulamaan ja tanssimaan. Pitämään seremonioita puisen toteemin ympärille. Puhemies väitti, että toteemin avulla pidettiin yhteyttä maan ja taivaan henkien välillä.

Viimeinen pystyyn jäänyt gwami sijaitsee eteläisessä naisten leirissä, australessa.

Okkonen tunnustaa, ettei ole koskaan käynyt katsomassa muiden kuin naisten leirin jäänteitä. Nyt hän kuitenkin ilmoittaa olevansa valmis samoamaan leirialueen läpi.

Matka on pitkä, ja miesten leirissä – sen nimi oli boreaux – odottaa pettymys. Yksittäisiä lahonneita puita lukuun ottamatta jäljellä ei ole mitään.

Okkonen istuutuu maahan. Tuntuu siltä kuin kuume olisi jälleen nousemassa entisen puuhamiehen kehoon. Siitä huolimatta hän haluaa jatkaa syvemmälle metsään.

Lopulta löydämme etsimämme. Syvällä mäntymetsän uumenissa on keskusleiristä –  nimeltään Luqwoqwom – jäänteitä: sortuneiden gwamien tukkeja, köysiä, tulipaikan ilmankiertoa varten kaivettuja tunneleita. 

Okkonen käy jälleen maahan istumaan.

”Jollain tavalla kaikelle on tarkoitus.”

Keväällä 1993 Ilpo Okkonen ajoi perheensä kanssa kotiin Ouluun. Jäät lähtivät järvistä, ja niin lähti myös rinnasta valtava painon tunne.

Katumuksesta kysyttäessä Okkonen hiljenee ennen kuin vastaa.

”En kadu. Sain elää kaksi vuotta James Bond -elämää.”

”Mutta jos saisin jotain sanoa sen aikaiselle Ilpolle, sanoisin, että älä ole niin sinisilmäinen.”

Aika jätti Okkosen lisäksi jälkensä kymmeniin muihin mukana olleisiin. Tänä kesänä kolmekymmentä leiriläistä kokoontui Ranskassa ensimmäistä kertaa yhteen sitten 1990-luvun.

Syötiin ja juotiin hyvin. Muisteltiin vanhoja, myös niitä hyviä asioita. Yhteisöllisyyttä, luonnon kanssa elämistä, opittuja taitoja.

Paratiisiaikaa, jota ei koskaan ollutkaan.

Myöhemmin François Berger, yksi leirin ranskalaisista, lähetti Okkoselle viestin. Hän oli kirjoittanut tekstin kokemuksistaan. Okkonen lausuu omin sanoin suomentaen kohdan tekstistä.

Kyllä, siellä oli monimutkainen, psykopaattinen ja perverssi mies. Mutta tämä ”hirviö” tiesi myös Pygmalion tavoin, kuinka laittaa tähdet silmiimme, kertoa meille, mitä halusimme kuulla. Mitä salaa toivoimme, uskaltamatta ja pystymättä. Kuvittele se, ja hän teki sen. 

Hän loi poikkeuksellisen ryhmädynamiikan. Ja vaikka se tyydytti hänen omia impulssejaan, se loi poikkeuksellisen inhimillisen seikkailun, jota hän ei enää täysin hallinnut. Siitä me saatamme puhua vielä tulevina vuosikymmeninä. Koska se oli niin tiheä, liikuttava ja ainutlaatuinen seikkailu.

Okkosen ääni murtuu kyyneliin.

”Utopia oli maalaus, jota ei koskaan pystytä maalaamaan valmiiksi.”