Ukkonen jyrisi taivaalla ja satoi kaatamalla. Rafael Donner puski elokuussa 2019 Vespallaan kohti Espoota. Liikennevaloissa hän seisoi läpimärkänä ja yritti pitää ajokkinsa pystyssä.

Myrsky oli merkki. Siltä Donnerista tuntui. Jopa luonto halusi testata häntä ja kysyä, miten tosissaan hän oli. 

Donner oli juuri jättänyt kivan ja turvallisen työpaikkansa Yleisradiossa ja oli aloittamassa ensimmäistä päiväänsä ammattikoulussa.

”Tuntui, että koko maailmankaikkeus yritti estää minua tekemästä muutosta”, nyt 33-vuotias Donner muistelee.

Ovia entiseen oli vaikea sulkea, mutta Donner tiesi, mitä oikeasti halusi: hänestä tulisi puutarhuri.

Uuden ammatin opiskelu oli kuitenkin vasta alkua. Koulunpenkiltä käynnistyi suurempi myllerrys, jonka seurauksena tätä haastattelua tehdään Mustion vanhassa kyläkoulussa läntisellä Uudellamaalla.

Ekkulla-niminen entinen kyläkoulu on nyt Donnereiden koti, jonka jokainen yksityiskohta on tarkoin harkittu. 

Ruokailutilan keskellä on suuri, juuri oikealla tavalla patinoitunut pöytä, joka sopii täydellisesti Ruotsista hankittuun maalaistyyliseen keittiöön. Toisessa suunnassa avautuu valtava olohuone, jonka täyttää muhkea beige kulmasohva. Vuosikymmeniä aiemmin salissa jumppasivat paikkakunnan pienet oppilaat. 

Aiemmin Helsingin keskustassa Kruununhaassa asuneet Rafael ja hänen puolisonsa, 32-vuotias Ninni Donner, ovat parin vuoden sisällä panneet koko elämänsä uusiksi. He ovat muuttaneet maalle, remontoineet enimmäkseen itse vanhan suuren talon, menneet naimisiin, saaneet lapsen ja vaihtaneet akateemiset uransa käytännöllisiin ammatteihin: Rafaelista on tullut puutarhuri ja Ninnistä leipuri-kondiittori.

Tänä aamuna Rafael on herännyt puoli kuudelta hyssyttelemään vuoden ikäistä Gro-tytärtä takaisin uneen. Kun hän työnteli vaunuja pitkin olohuoneen lattiaa, ikkunan takaa  tuijotti aamupalaansa mussuttava metsäkauris. Kauriit viihtyvät talon pihapiirissä varsinkin talvisin, sillä tontilla kasvavien valtavien tammien terhot ovat niiden herkkua.

Rafael Donner kertoo, että ammatinvaihdos ei ollut hänelle oikeastaan edes valinta. Kyse oli pakosta. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Hän oli työskennellyt Studentbladetin päätoimittajana, julkaissut kaksi kirjaa ja kävi töissä Yle Extremessä. Työ oli kiinnostavaa, resursseja riitti, ja kaikki kollegat olivat mukavia.

”Silti voin huonosti, ja työstä tuli raskasta. Tuntui, etten uskalla enää sanoa mitään enkä osaa enää kirjoittaa.”

Usein aamulla töihin lähtiessään hän itki.

Ninni Donnerin mukaan Rafaelin ajoi uupumiseen kunnianhimo: hän vaati itseltään hirvittävästi ja latasi jokaiseen juttuun valtavat paineet.

”Minusta tuntui, että elämä kulkee jotain sellaista rataa, jota en ole sittenkään itse valinnut”, Rafael muistelee. 

Lapsuudenkodissa hänelle ei asetettu uraodotuksia. ”Kukaan kotona ei edes välittänyt siitä, mitä teen elämäni kanssa”, hän sanoo.

Donner hakeutui alalle, joka oli tuttu. Elokuvaohjaaja-kirjailija Jörn Donnerin lapsi alkoi kirjoittaa ja tehdä elokuvia. 

Teininä hän oli haaveillut arkkitehdin opinnoista, mutta tajusi peruskoulun työharjoittelussa, että toisin kuin oli kuvitellut, taloja suunnitellaan päivät pitkät tietokoneen ääressä.

”Silti olin kuitenkin päätynyt alalle, jossa tuijotetaan näyttöä. Se ei sopinut minulle. Tajusin, ettei se ole sitä mitä elämältä halusin. Halusin tehdä töitä käsilläni.”

Ninni ja Rafael Donner olivat jo vuosia aiemmin leikkineet ajatuksella, mitä tekisivät, jos heidän pitäisi aloittaa alusta: minkä alan he valitsisivat, jos ei tarvitsisi välittää muiden odotuksista. 

Nyt Rafael kysyi saman kysymyksen itseltään vakavissaan.

Hän oli perinyt kiinnostuksen ruokaan äitinsä kautta. Bitte Westerlund varttui maatilalla ja on aina ollut foodie-ihminen: intohimoinen ruokakulttuurin ja lähiruoan ystävä, jonka padat porisivat Rafaelin lapsuudenkodissa.

Rafaelia oli myös alkanut kiinnostaa luonnonsuojelu, kestävä kehitys ja ajan viettäminen luonnossa. Kaikki nämä asiat tuntuivat linkittyvän toisiinsa vihannesten viljelyssä. 

Puutarhurin ammatissa viehätti myös työn itsenäisyys. ”Olen hyvin itsepäinen ja haluan tehdä asiat omalla tavallani.”

Ninni Donner oli lukenut historiaa ja taidehistoriaa ja työskennellyt kuusi vuotta huutokauppakamareilla, muun muassa Bukowskilla. Kun Rafael aloitti puutarhaopinnot, Ninni sai rohkeutta pohtia omia haaveitaan. Hänellekin oli tärkeää päästä tekemään työtä käsillään. 

Jos mahdollista, hänen urakeikauksensa kävi vielä nopeammin kuin puolison.

”Rafael oli viikon kertausharjoituksissa, ja kun hän soitti minulle jostain metsän keskeltä, kerroin, että olin irtisanoutunut töistäni ja aloittanut kondiittorin opinnot.”

Kotia maalta he alkoivat etsiä suunnilleen samoihin aikoihin. Ninni Donner viihtyi kaupungissa, mutta oli helposti ylipuhuttavissa. Hänkin oli aina haaveillut, että saisi joskus asua vanhassa talossa.

Rafael veikkaa, että heidän romanttiset luonteensa ruokkivat kuvaa yksinkertaisemmasta elämästä maaseudulla.

”Maalle muuttaminen ei ollut rationaalinen päätös. Eikä myöskään mitenkään erityisen poikkeuksellinen veto”, hän sanoo.

Hän nimittäin uskoo, että moni kolmikymppinen päättää vaihtaa ahtaan kaupunkiasumisen väljempään elämään lähempänä luontoa. 

”Ne asiat, jotka aiemmin elämässä olivat tärkeitä, eivät ehkä ole sitä enää.” 

Unelmat ovat aika lailla kytköksissä ihmisen elämänkaareen, vahvistaa sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari. 

Nuorena haaveillaan tiettyjen perustarpeiden täyttymisestä, jopa niin kiihkeästi, että niiden toteutumatta jääminen koetaan uhkana. Pitää löytää puoliso, valmistua ammattiin ja löytää mieleinen työ, josta saa itseä tyydyttävät ansiot. Näihin materiaalisiin unelmiin kuuluu myös terveys.

”Mahdollisuushorisontti laajenee valtavasti sen jälkeen, kun nämä ovat kunnossa”, Saari sanoo. ”Kun ihminen on pystynyt osoittamaan, että pärjää, hän voi tehdä muita valintoja, jotka ovat yhteiskunnallisesti arvostettuja.” 

Oravanpyörästä pois hyppääminen on Saaren mukaan tyypillinen postmateriaalinen unelma, haave, jonka ihminen voi valita, kun on ensin pystynyt täyttämään materiaaliset tavoitteet. Ilmiötä ruokkivat monet kirjat ja televisiosarjat. Suoratoistopalveluissa voi katsoa tuntitolkulla dokumentteja, joissa kuivasta maapläntistä loihditaan kymmenessä vuodessa kukoistava tila. 

”Tämän ’toteuta itseäsi’ -genren toinen tyypillinen tarina kertoo elämässään pettyneestä naisesta, joka lähtee Italiaan tai Uuteen-Seelantiin farmille tai sattumalta perimäänsä taloon ja aloittaa siellä itsensä näköisen uuden elämän”, Saari kuvailee. 

Postmateriaalisen unelman kulmakiviä on, että siinä ihminen saa toteuttaa itseään ja olla itsemääräytyvä. Silloin elämässä on pystytty torjumaan pois asiat, jotka määrittelevät henkilöä ulkopäin. Ihminen on siis jo saavuttanut jollakin alalla jotakin ja päättänyt vapaaehtoisesti keskittyä johonkin ihan muuhun. 

Vihreä, ekologisesti kestävä elämäntapa esimerkiksi on yhteiskunnallisesti arvostettua, vaikka siinä yleensä luovutaankin taloudellisesta pääomasta tai ainakin sen kasvusta, Saari kertoo. 

Korkeintaan tunnin ajomatka Helsingistä. Ruotsinkielisyys. Pelto tai mahdollisuus vuokrata peltoa. Vettä viljelmille. Talo, jolla on sielu.

Raaseporissa huutokaupattavana olleen entisen kansakoulun kohdalla kaikki Donnereiden unelman ehdot tuntuivat käyvän toteen. 

Lisäksi seutu oli heille molemmille entuudestaan tuttua: Rafael oli viettänyt lapsuutensa lähellä Bromarvissa, ja Ninnin vanhemmilla on mökki Tammisaaren saaristossa. Rafaelin äiti on kasvanut maatilalla kuuden kilometrin päässä Ekkullasta. 

Kun Donnerit avasivat samppanjan talokauppojen kunniaksi alkuvuonna 2021, heillä ei ollut aavistustakaan, mitä olisi edessä.

Alusta asti oli ollut selvää, että he tekisivät remontissa kaiken mahdollisen itse, sillä varaa ammattilaisten palkkaamiseen ei ollut. Projektissa pystyisi myös tekemään valintoja: mihin panostaa ja missä säästää. 

Työn määrää ei kumpikaan osannut kuitenkaan etukäteen kuvitella. Remonttia tehdessään he ajoivat lähes joka päivä tunnin matkan työmaalle ja takaisin Helsinkiin.

Sähköttömässä rakennuksessa oli talvella niin kylmä, että maalit jäätyivät purkkeihinsa. Vaikeinta oli, kun remontti ei näyttänyt etenevän, vaikka pariskunta raatoi aamusta iltamyöhään. 

”Vihasin kaikkea sitä tekemistä, mikä liittyi talon eristämiseen. Oli kylmää ja likaista ja pölyistä, ja tasapainottelimme ämpäreiden kanssa edestakaisin lankkuja pitkin, koska lattioita ei ollut”, Ninni kertoo. 

Rafaelin olisi tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin siinä vaiheessa, kun hän ryömi vetämässä vesiputkia puolitoista metriä maanpinnan alapuolella. Syvyydessä oli valtavasti rotanpaskaa ja lasivillaa, mutta kauheinta oli pelko siitä, että jokin sokkelin massiivisista luonnonkivilohkareista romahtaa päälle. 

Donnerit saivat Ekkullan 214 000 euron huudolla. Jälkeenpäin he ovat tajunneet maksaneensa siitä ehkä vähän liikaa, koska olivat tottuneet Helsingin hintatasoon. 

Rafaelin isä Jörn Donner oli kuollut vähän aiemmin, ja perintönä saatu asunnon puolikas kävi pankille lainan vakuudeksi. Myös Ninnillä on oma taloon liittyvä lainansa. 

He tietävät olevansa etuoikeutettuja, koska heille oli taloudellisesti mahdollista keskittyä vuoden ajan remontoimiseen ja jättää ansiotyöt vähemmälle. 

Urakan aikana Ninni toimi pienen Slow Food Länsi-Uusimaa -yhdistyksen toiminnanjohtajana. Rafaelilla on pesti isänsä perustaman elokuvatuotantoyhtiön Donner Productionsin toimitusjohtajana. Yhtiö hallitsee Jörn Donnerin elokuvien oikeuksia ja on julkaissut hänen kuolemansa jälkeen kolme häneen liittyvää kirjaa.

Pääasiassa Rafaelin työ koostuu Donner-residenssin ylläpitämisestä. Se on Pohjoisrannassa Kruununhaassa sijaitseva huoneisto, jossa Jörn Donner teki töitä ja jossa sijaitsee myös hänen kirjastonsa.  Muun muassa Konstsamfundet ja Aurora Studios käyttävät residenssitiloja. 

”Viime aikoina olen myös melkein joka viikko esitellyt jollekin eläkeläisryhmälle tai ompeluseuralle isäni ketunkoloa. Kerron heille talon historiasta, Jörnin kirjastosta ja hänen poliittisesta urastaan.”

Rafael ja Ninni Donner ovat olleet yhdessä yli kymmenen vuotta. Kun he nelisen vuotta sitten menivät kihloihin, he päättivät, että häitä juhlittaisiin vasta, kun juhlaan täydellisesti sopiva paikka olisi löytynyt.

Ekkulla oli juuri sellainen. 

Talon remontointia seurataan TV2:n sarjassa Kaipuu maalle – kyläkoulusta koti. Sarjan ensimmäisellä kaudella katsoja saa yhdessä Donnereiden kanssa jännittää, saadaanko remontti valmiiksi ennen häitä. Ensimmäinen kausi on vielä nähtävissä Yle Areenassa. 

Täpärälle menee. Paitsi että kokemattomat talonkorjaajat arvioivat työhön menevän ajan lukemattomia kertoa pieleen, suunnitelmat sekoitti onnellinen yllätys. Ninni alkoi odottaa pariskunnan pitkään toivomaa esikoista. Mutta hän kärsi raskauden alkuajan niin kovasta pahoinvoinnista, ettei voinut osallistua lainkaan remonttiin.

Raskauden loppuvaiheessa Ninni uhkasi, ettei tule vauvan kanssa synnytyssairaalasta kotiin, ellei kylpyhuoneessa ole käsienpesuallasta.

Rafael rakenteli rauhalliseen tapaansa kylpyhuoneen kaappeja eikä kiirehtinyt lavuaarin kanssa. 

”Kun tajusimme, että on lähdettävä sairaalaan, Rudde soitti ensiksi putkimiehelle. Ja allas oli kuin olikin paikoillaan, kun palasimme.”

Donnerit odottavat, että pääsevät seuraamaan, millaiseksi Gron lapsuus muodostuu maaseudulla.

Rafael Donner kasvoi itse lähellä luontoa ja uskoo, että juuri siksi hän halusi niin paljon pois Helsingistä ja Kruununhaasta, kaupunginosasta, jossa on ehkä vähiten puita koko kaupungissa. 

”Minulla oli jatkuva kaipuu lähemmäksi luontoa”, hän sanoo.

Donnerin lapsuudenkoti Bromarvin lähellä sijaitsi niemellä, keskellä ei mitään: naapureita oli kesäisin, kun kaupunkilaiset muuttivat mökeilleen. Jälkeenpäin Rafael on kertonut, että muutto Helsinkiin teini-iässä oli hänelle kulttuurishokki. Hän ei tiennyt, miten tuntemattomien kanssa puhutaan tai miten hankitaan ystäviä, koska hän oli koko peruskouluikänsä elänyt pienessä yhteisössä.

Ihmiset eivät hänen mielestään ymmärrä, miten paljon ympäristö vaikuttaa heidän hyvinvointiinsa. Vuorovaikutus ihmisen ja ympäristön välillä on niin vahvaa, että olemme suoraan ympäristömme seuraus, Donner uskoo. 

Maissia, kurpitsaa, purjoa, parsakaalia ja punajuurta. Perunaa, lehtikaalia ja sipulia. Sekä neljääkymmentä muuta lajia. Ja hetken aikaa epäonnistuneena kokeiluna myös vesimelonia ja soijapapua.

Ekkullaan kuuluu muutaman hehtaarin pelto, josta Rafael Donner viljelee pientä osaa. 

”Pelto riittää vallan hyvin intensiiviseen vihannesten viljelemiseen.”

Hän ei käytä työssään isoja koneita. Tekemistä riittää ympäri vuoden. Marraskuussa hän on pannut valkosipulit maahan ja joulukuussa tehnyt siementilaukset tulevalle keväälle. 

Jo helmikuussa hän alkaa viritellä lamppuja sisälle esikasvatusta varten. Kun lumi sulaa, vuorossa on maanmuokkaus. 

Kaipuu maalle -sarjan juuri alkaneella toisella tuotantokaudella katsojat pääsevät seuraamaan Donnerien ensimmäistä vuotta Ekkullassa. Iso osa Rafaelin työajasta kuluu kastelussa ja vihannesten varjelemisessa. Niitä uhkaavat taudit, kauriit, kuivuus, rankkasateet, ötökät ja rikkaruohot.

Yksinäistä maalla ei tule koskaan. 

”Voi kuulostaa paradoksaaliselta, mutta vihannesten viljely on äärimmäisen sosiaalista”, Rafael Donner sanoo. ”Hengailen koko ajan vihannesteni kanssa. Lisäksi joudun myymään ne, ja tapaan siinä tosi paljon porukkaa.”

Viljelmien takia Rafael pystyy kesäisin poistumaan tilalta vain 12 tunnin ajaksi. Toukokuussa Donnerit avaavat entiseen luokkasaliin kahvilan ja sisustuspuodin, jossa myydään Ninnin leivonnaisia ja Rafaelin vihanneksia. Suunnitelmissa on myös kissojen hankkiminen, mikä sitoo pariskunnan vielä tiukemmin kotiinsa.

Nyt Donnerit tietävät, mikä on tärkeintä unelmien saavuttamisessa. 

”Oli pakko hyväksyä, että jos aloittaa aivan uudella alalla, on aluksi tosi huono”, Ninni Donner sanoo. 

Rafael jatkaa: ”Elämässä pitää uskaltaa ja saada tehdä virheitä. Jos ottaa koko ajan varman päälle, siitä tulee tosi tylsää.” 

Vierailijan silmiin vanhassa kansakoulussa ollaan kuin sisustuslehdessä, mutta Rafael ja Ninni Donner näkevät monia virheitä, joita aikovat myöhemmin korjailla. 

Ninniä on jäänyt harmittamaan olohuoneen lattian sävy. Rafaelia ärsyttävät pienet tekniset virheet, jotka ovat talon kannalta yhdentekeviä mutta vaivaavat hänen esteettistä silmäänsä – kuten seinän paneloinnissa käytetyt ruuvit, jotka jäivät aloittelijalta näkyviin.

Etenkin yhtä asiaa Rafael katuu. Kun taloa suunniteltiin, hän halusi ammeen ikkunan eteen, jotta voisi kylpiessään ihailla tiluksiaan. 

Se oli virhe. 

”Nyt näen ikkunasta koko ajan vain työpaikkani. Seuraavaksi kylppäriin pitää ehkä hankkia verhot.”

Donnerit tietävät, että haasteista suurin on vasta edessä. On saatava talous tasapainoon ja jaksettava valittua elämäntapaa vielä kymmenenkin vuoden päästä.

Tähän asti Ninni ja Rafael Donner ovat jahdanneet unelmaansa. Nyt heidän täytyy alkaa elää sitä. 

Teksti: Susanna Laari; kuvat: Anna Huovinen; tekstin tuottaminen ja editointi: Päivi Niemi; ulkoasu ja kuvatoimittaminen: Lilli Korhonen

Kaipuu maalle - kyläkoulusta koti, Yle Areena sekä TV2 15.1. klo 20.00.