Arkangel

Pietarilainen valokuvaaja Sergei Stroitelev matkusti alkuvuonna 2022 Arkangelin alueelle Venäjän pohjoisosiin. Hän kierteli unohdetuissa kylissä, joissa on jäljellä enää muutamia asukkaita. Nämä ovat tyypillisesti iäkkäitä ihmisiä, jotka ovat nähneet lukuisia aikakausia maan historiassa ja todistaneet kotiseutunsa autioitumista. Stroitelevin reportaasimatka ajoittui sotaa edeltävälle ajalle.

Myöhemmin hän otti uudelleen yhteyttä osaan tapaamistaan ihmisistä. Reportaasimatkallaan hän oli kysynyt, millaista pohjoisen asukkaiden elämä oli ollut. Nyt hän kysyi: muuttuiko jokin sotavuoden 2022 aikana?

 

Pienessä tuvassa palaa himmeä valo. Pitkä mies tervehtii ojentaen valtavan, karhean kouransa. 

”Istu alas, jutellaan, ilta on pitkä. Laitan perunoita ja kananmunia”, hän sanoo. Kaikkialla ympärillämme pyörii kissoja.

Aleksandr eli Saša on kotoisin tästä kylästä. Hän syntyi vuonna 1945 nykyisen kotinsa naapurissa olevaan taloon, joka kuului hänen isälleen.

Koulua Saša kävi naapurikylässä muutaman kilometrin päässä. Koulumatkat taitettiin talvisin jalan, kesäisin veneellä. 

”Elämä oli raskasta, lapsuuteni oli sodanjälkeistä aikaa. Sitten 60-luvulla tilanne parani. Isäni oli työprikaatin johtaja, maatalous kehittyi. Tyryškino on aina ollut pieni kylä, siihen aikaan täällä oli 20–25 asukasta, mutta kaikki tulivat toimeen keskenään ja puivat viljaa yhdessä”, Saša kertoo.

Koulun jälkeen Saša meni armeijaan ja palveli kolme vuotta Severomorskissa. Kotiuduttuaan hän palasi vähäksi aikaa kotikyläänsä mutta muutti sitten Leningradiin. Siellä oli paljon sukulaisia: setä, tätejä, veljiä. Leningradissa Saša työskenteli tehtaalla mekaanikkona aina eläkeikään asti. Hän meni naimisiin ja sai kaksi poikaa. Hän asui kaupungissa kaikkiaan 35 vuotta. 

”Kerran äiti soitti ja kertoi, että isää ei enää ole, hänet oli tapettu jonkin riidan yhteydessä. Äiti jäi yksin. Päätin sitten palata joksikin aikaa huolehtiakseni hänestä. Vaimo ei vastustanut. Hän kyllä tiesi, millaista elämä täällä kylässä on, sillä kävimme täällä yhdessä joka kesä.” 

Äiti kuoli viisitoista vuotta sitten, ja sen jälkeen puolisokin sairastui ja menehtyi äkillisesti. Saša päätti jäädä Tyryškinoon. Hän on tällä hetkellä kylän ainoa asukas.

Eräänä kylmänä talvipäivänä Sašan luo tuli kissa. Se oli kotikissa, lähtöisin viereisestä Zehnovan kylästä. Sen isäntä oli kuollut. Kissa rapisteli ovella ja yritti järsiä jäätynyttä kalaa. 

”Se pyysi päästä sisään. Annoin sille puuroa”, Saša kertoo. 

Kävi ilmi, että kissalla oli jälkeläisiä, ja se sai vielä yhden pentueen – eikä pentuja raaskinut hukuttaakaan. 

”Minulla riittää puuhaa, ei käy aika pitkäksi. Kun on 11 kissaa, niitä täytyy ruokkia: puurolla, perunoilla, keitetyillä kananjaloilla. Ilman kissoja kiipeilisin varmaan seinille ikävissäni. Välillä katkaistaan sähkötkin, ja silloin ei muuta voi kuin makoilla aamuun asti yksin, hiljaisuudessa ja pimeydessä. Nyt olen sentään kissojen ympäröimänä. Vodkaa ei voi juoda, sillä eiväthän kissat ole syypäitä siihen, jos isäntä on juhlinut liikaa – niillä on silti nälkä”, Saša sanoo.

Muuttuiko jokin vuonna 2022?

”Olen ollut viime aikoina kovin huolissani, nukun huonosti. Kissat ja kirjat ovat olleet pelastukseni, kuten aina vaikeissa tilanteissa. Mutta täällä asiat ovat kuten ne olivat viisi vuotta sitten, kymmenen vuotta sitten, mikään ei ole muuttunut. Ei ole ketään muuttamassa niitä. Ne, jotka voisivat jotain muuttaa, siellä korkeissa kabineteissa, eivät halua. Heillä on omat kotkotuksensa.”

 

Ensinäkemältä ei voisi uskoa, että ränsistyneessä, kuuran peittämässä rakennuksessa voisi asua joku. Ovi kuitenkin aukeaa naristen ja esiin tulee laiha nainen, jolla on pitkä, harmaa tukka. Hän on Vera. Hän asuu erittäin kylmissä tiloissa tässä entisen neuropsykologisen hoitolaitoksen rakennuksessa.

”Minut tuotiin Narjan-Marista tänne hoitoon 16,5-vuotiaana. Minulla oli ongelmia jo pienestä pitäen, aloin puhuakin vasta nelivuotiaana. Teini-iän lähestyessä sain hermoromahduksen. Äiti joi rankasti ja pahoinpiteli minua ja sisartani. Sen jälkeen alkoivat ongelmat pääni kanssa”, Vera kertoo. 

Äiti päätyi myöhemmin samaan laitokseen potilaaksi. Vera ei ollut pitänyt häneen yhteyttä, ja hän sai kuulla asiasta vasta, kun paikalliset kertoivat, että hoitolaitokseen oli tuotu nainen, jolla oli sama sukunimi. Laitoksessa äiti ja tytär löysivät toisensa jälleen.

”Hän soitti minulle harmonikkaa, ostin hänelle sellaisen torilta, siihen menivät kaikki avustusrahani. Pyysin häntä soittamaan merimieslaulun, ja heti kun hän ryhtyi soittamaan, jopa hoitajat tulivat kuuntelemaan. Äiti on jo mullan alla, olen haudannut hänet. Valitsin hänen viimeiselle matkalleen seppeleen, huivin ja tossut. Hänen huoneensa on autio, sinne sataa lunta. En kanna äidille kaunaa, onhan kaiken sen jälkeen jo paljon vettä joessa virrannut.”

Vera kotiutettiin, ja pian sen jälkeen hoitolaitos suljettiin ja tiloihin perustettiin hotelli. Vera ryhtyi tekemään töitä: hän auttoi heikkoja mummoja peseytymisessä ja ostosten kantamisessa, teki mitä tahansa vain tarjottiin. Sitten hän tutustui liettualaiseen mieheen, joka käytti itsestään nimeä Ivan, ja pariskunta muutti yhteen. 

”Muistan, kun lauloin Arkangelin pohjoisvenäläisen kansalliskuoron mukana. He tulivat kaupunkiin juhlapyhien aikaan ja lauloivat kaduilla ja kentillä. He kehuivatkin minua: ’Oi Vera, kuinka laulatkaan!’ ” Vera muistelee ja laulaa näytteeksi katkelman venäläisestä kansanlaulusta. 

Hän tulee lähemmäs ja kysyy: ”Tunnetko äänen voiman? Olen laulanut myös Jeseninin runojen sävellyksiä. Oli silloin kai onnellisuuttakin.”

Vera pitää Narjan-Maria kotipaikkanaan, mutta haaveet paluusta sinne täytyi haudata, kun Ivan sairastui munuaissairauteen ja lopulta menehtyi. 

”Hoidin häntä, mutta hän kuoli. Sammui lumikinokseen illanistujaisten jälkeen, makasi siinä pitkään ennen kuin kaverit vetivät hänet pois ja raahasivat kotiin. Yritin saada häntä virkoamaan monen päivän ajan, tein perunakeittoa, mutta hän sai keuhkokuumeen – ja se siitä.” 

Veralla oli koira Elbrus ja kissa Aliska – ”mutta nekin kuolivat.” 

Yhtäkkiä Veran katse kääntyy alas ja silmiin nousee hymy: ”No mutta, kukas se siinä, pikkuinen, leipää tuli hakemaan. Tämä on Šustraja [suomeksi Vikkelä], päästäiseni. Tarkalleen ottaen niitä on monta, ainakin viisi. Katso, miten sen silmät loistavat ja miten hieno turkki sillä on! Kasvot ylöspäin, nuuhkii ja katselee, kuka tänne on tullut. Aina kun näen tällaisen, kutsun sitä Vikkeläksi. Ruokin niitä. Pudotan pöydän alle sitä mitä itsekin syön. On niin mielenkiintoista seurata niitä. Kun olen yksin, ne kiipeävät päälleni, varmaan lämmitelläkseen. Minun ystäväni. Miestä ikävöin ja äitiä. Välillä murheesta ei ole tulla loppua, mutta Vikkelät kuuntelevat minua.”

Muuttuiko jokin vuonna 2022?

”Sairastuin syksyllä koronaan, olin kuolla. Se oli kauheaa, eihän ole ketään, joka hautaisi minut. Oli kova pakkanen, ja kerran viikossa ruokaa tuova auto ei enää kulkenut. Minun täytyi pärjätä pari päivää teellä ja viimevuotisilla piparkakuilla. Pikkuhiljaa tämä tästä, katselen televisiota, Zvezda-kanavaa, joskus katson Rossija-kanavalta uutiset. Siitä on iloa. Vaikka uutiset ovat surullisia. Koko maailma on Venäjää vastaan, kaikki ovat vihollisia.”

 

Juri Iljitšin talon erottaa jo kaukaa: se on ainoa hoidettu rakennus Kenozerojärven rannalla. Talon ulkoseinässä on tähtiä sen merkiksi, että siellä on asunut sotaveteraaneja. Sisäseinillä on ikoneita. Juri istuu pöydän äärellä, sytyttää savukkeen ja kiroaa railakkaasti ”Gorbatšovin ja demokraatit, jotka hajottivat kaiken”.

”Äitini työskenteli terveydenhoitoalalla pienellä palkalla. Muistan, kun hän kerran toi limpun vaaleaa leipää ja minä en heti syönyt vaan lähdin innoissani näyttämään sitä kavereille – ja hehän söivät sen kokonaan! Lapsuudessa elämä ei ollut makeaa, ruoasta oli pulaa 60-luvulle asti, mutta mukavaa oli silti”, Juri muistelee. 

Hän kävi kahdeksan luokkaa koulua ja jatkoi sitten ammattikouluun opiskelemaan traktorinkuljettajaksi. 

”Se oli varsinainen elämänkoulu, oli koulupuvut ja kova kuri, ja traktoreilla oltiin koko ajan. Vuosi hujahti ohi huomaamatta.”

Ammattikoulun jälkeen edessä oli asepalvelus Leningradissa. Juri oli jo aiemmin tutustunut petroskoilaiseen tyttöön, joka kävi joka kesä Semjonovossa. Tyttö lupasi odottaa Juria palveluksen ajan. Kotiuduttuaan Juri matkusti äitinsä kanssa Petroskoihin kosiakseen tyttöä. Tämä oli kuitenkin löytänyt jo toisen: Jurin hyvän ystävän ja armeijatoverin, jonka kanssa oli välillä nahisteltukin mutta aina lopulta pidetty toinen toisen puolta. Juri ei kanna pariskunnalle kaunaa, onhan tapahtuneen jälkeen jo paljon vettä joessa virrannut. Petoksena hän sitä kuitenkin pitää.

”Menin sitten töihin. Ensin ajoin traktoria, sitten etenin tilanhoitajaksi. Kohensin koko jälkeenjäänyttä aluetta. Työtä oli paljon, karjakin niin suuri, ettei heinää jäänyt korttakaan. Mutta riitti myös hupia, tappelimme jatkuvasti mistä tahansa syystä, erityisesti muiden kylien miesten kanssa. Muistan, kun äiti tarjosi pirtua, jota oli saanut työpaikaltaan. Sitä me kavereiden kanssa joimme, ja sitten tulin hevosella kotiin. Hevonenhan tunsi tien, minä vain nuokuin ohjaksissa. Äiti näki ikkunasta, että nukuin sikeästi, joten hän ei tullut häiritsemään”, Juri kertoilee.

”Seuraelämässä oli jännitteitä: kylässä oli 22 poikamiestä ja yksi tyttö, Nina, joka ei lopulta mennyt naimisiin lainkaan, ei huolinut ketään. Kaikki miehet jäivät naimattomiksi, joten minä päätin lähteä Muurmanskiin. Olin sovhoositilalla renkinä, mutta puolueeseen en liittynyt, vaikka agitaattorit yrittivätkin suostutella. Sanoin heille, että ennemmin astun paskaan, sillä kaikki kommunistit ovat alkoholisteja – kuten isäni, joka hukkui juovuspäissään.” 

”Työpaikalla näin naisen, hyvän ja kauniin, ja sanoin itselleni: ’Kunpa jumala soisi hänet minulle vaimoksi.’ Aloimme jutella ruokalassa teen äärellä. Kerran jonkin juhlan jälkeen kutsuin hänet luokseni yöksi, koska hän ei niin myöhään enää voinut mennä kotiinsa. Sittemmin menimme naimisiin ja saimme lapsia.”

1990-luvulla työstä alkoi olla pulaa ja välit vaimon kanssa heikkenivät niin, että yhteiselo kävi mahdottomaksi. 

Juri päätti palata Semjonovoon. Kylä oli autioitunut ja kotitalo oli rempallaan. 

”Minut petettiin!” Juri manaa. Hän oli laskelmoinut pääsevänsä pian eläkkeelle – Venäjän pohjoisimmissa osissa työskentelevät olivat oikeutettuja eläkkeeseen 15 vuoden työuran jälkeen. Lakia kuitenkin muutettiin, ja Jurin täytyi ryhtyä työnhakuun, mikä oli vaikeaa. Jonkin aikaa hän eli työttömyyskorvauksella. ”Mitä se oli, jos ei petos!” hän huudahtaa. ”Oli kauheaa katsoa synnyinseudun tilaa, mutta eipä siinä itku auttanut vaan piti kääriä hihat ja korjata talo.”

Puhelin soi, se on vaimo, joka yhä on Muurmanskissa. Juri siirtyy lähemmäs ikkunaa, jotta verkko toimisi paremmin. ”Minä en näistä cashback-ohjelmista tajua mitään. Hitot siitä.”

Sitten hän äkkiä sanoo: ”Turhaan minä helvetti soikoon sinne Muurmanskiin menin. No niin, nyt riittää.” 

Juri Iljitš tarttuu köyteen ja siteeraa Mihail Svetlovin runoa (suomennos vapaa):

Ja kuljimme tykkitulen jylyssä, 

kuolemaa kasvoihin katsoimme! 

”Nyt minun täytyy lähteä pilkkomaan puita. Laitan madetta, se on täällä parasta. Vähät minä kaupungeista ja kaupunkilaisista, mitään hyvää en niiltä odota. Täällä minua ei sentään kukaan petä. Käyn asutuskeskuksissa kerran kolmessa viikossa, kun leipä loppuu.”

”Minulla on täällä hiljaista. Istun, tupakoin, syljeksin kattoon”, Juri sanoo ja nauraa. ”Me olemme täällä syrjässä kuin toisella planeetalla, ei meitä kukaan muista. Sinä olet ainoa, joka on soittanut koko viikkona. No vaimokin soitteli, mutta ei meillä mitään juteltavaa ole. Et varmaan usko, mutta minulta hajosi televisio, joten sain tietää sodasta vasta kolme viikkoa sen alkamisen jälkeen.”

”Olen syntyisin Königistä, tiedätkö kaupungin?” Gennadi kysyy. Hän viittaa Königsbergiin, joka oli Kaliningradin nimi vuoteen 1946 asti. ”Tänne päädyin ikään kuin siirtymämatkalla, jos tajuat mitä tarkoitan.” 

Hän silittää jaloissa nukkuvaa koiraansa Garikia ja katselee ulos ikkunasta.

”Tämä lumisade tuntuu minusta välillä hypnoottiselta. Niin, nuoruuteni oli kovin rauhaton. Kaliningradissa istuin kolme tuomiota häiriköinnistä, toisin sanottuna tappeluista. Yhden tyypin tyrmäsin ravintolassa, mutta se oli perusteltua, hän itse uhkaili ensin. Hakkasin hänet ja istuin viisi vuotta. Kun vapauduin, olin 27-vuotias. Kuljeskelin kolme kuukautta ympäriinsä ja päädyin takaisin. Viimeisimmän kahdeksan vuoden tuomion sain täällä Arkangelin alueella kolmen tyypin pahoinpitelystä. Sanoin heille heti, kun he alkoivat uhota, että ellette saman tien tapa minua, tulen huomenna kostamaan. He olivat kännissä ja kävivät päälleni. Seuraavana päivänä menin kostamaan, kun sain tuttujen kautta tietää, missä he asuivat. Neljännen tuomion antanut tuomari sanoi: ’Jostain syystä sinä Gennadi et vain osaa rauhoittua.’ Ai rauhoittua? Hehän sen aloittivat!”

Siihen aikaan Arkangelin alueella asui Gennadin sukulaisia: kaksi setää, jotka olivat sattumalta päätyneet seudulle työn puolesta ennen Gennadin vankeustuomiota. Gennadi piti heihin yhteyttä. Vapauduttuaan hän sai töitä autonkuljettajana ja kävi työmatkoillakin.

Gennadi solmi viidennen avioliittonsa 45-vuotiaana.

”Aiemmat liitot eivät olleet ihan aitoja, pikemminkin tyyppiä ’avioliittotoimiston kautta sänkyyn’. Äiti sanoi, että olen ihan kuin hänen pikkuveljensä Vitka, jolla oli 12 vaimoa, viimeisen otti juuri ennen kuolemaansa. Minä ja vaimoni asetuimme asumaan hänen kaukaisten sukulaistensa rakentamaan taloon tänne Kurgaan. Hänen lapsensa olivat minulle kuin omia. Aluksi elämä tuntui epätavalliselta: ikävöin Itämerta ja sen tuoksua, eikä täällä ollut sähköäkään – ei ole vieläkään –, kerosiinilampun valossa istuimme monta vuotta. Meillä oli karjaa, jota kävin lyhdyn kanssa ruokkimassa, ja iltaisin tein kalaverkkoja. Mutta jotenkin ihmeen kaupalla olen täällä rauhoittunut, löytänyt ikään kuin henkisen tasapainon. Lakkasin tappelemasta enkä saanut enää tuomioita. Oikeudenmukaisuuden tajuani en kuitenkaan ole menettänyt, edelleen vedän neniin, jos on syytä. Se on vain sääli, että en ole saanut pidettyä yllä yhteyttä Kaliningradissa oleviin lapsiini. Minulla on siellä kaksi lasta aiemmista liitoistani.”

”Ei täällä yksinäistä ole, täytyy luoda lunta. Katsopa, aurinko laskee jo, kello on neljä. Viihdyn täällä, juon vähemmän kuin kaupungissa. Kun meillä oli karjaa, en koskenutkaan viinaksiin, ei ollut aikaa. Iltaisin katselen telkkaria, onneksi meillä on nyt generaattori. Pidän [Steven] Seagalin ja [Jean-Claude] Van Dammen 90-luvun elokuvista. Katson myös nyrkkeilyä, vapaaottelua ja jalkapalloa. Niin me elelemme. Generaattori on hyvä kapistus, mutta minusta ei ole mitään tarvetta vetää sähköjä koko kylään. Sitten tulee laumoittain mökkiläisiä, ja kun he lähtevät talveksi pois ja joku murtautuu mökkiin, niin ketähän siitä syytetään? Minulla kun on tällainen luonne, että herkästi vedän turpiin, jos kuulen hölynpölyä. Lyhyesti sanottuna: olen hyvilläni, että elämä on tuonut minut tänne Kurgaan. Kaikki on kääntynyt parempaan päin. Kunhan vaimo pääsee sairaalasta, luoja suokoon, niin jatkamme elämäämme”, Gennadi selittää ja laittaa teetä, kaksi pussillista kuppiin.

”Yhden jutun vielä kerron: näin täällä ufon, kun olin vasta muuttanut tänne. Olimme miesporukalla viettämässä iltaa jossain hotellissa. Näimme välähdyksen ja juoksimme järvelle, missä näimme lautasen. Harmi, ettei saatu kuvia, mutta kaikki sen näkivät, en vain minä. Ja Tagalin lentokentällä puhuivat, että lautasesta tuli ihmishahmo, seisoi hetken paikallaan ja hävisi sitten välähdyksessä. Että sillä lailla. Tämä on epätavallista seutua, täällä on voimia”, Gennadi toteaa, ottaa ison kulauksen vahvaa teetä ja katsoo ikkunan takana tummuvaa taivasta.

”Vähän aikaa sitten tuli susia, melkein tappoivat koirani. Ehdin juuri ajoissa rynnätä ulos, heilutin käsiäni ja huusin, ja ne lähtivät pois. Talvesta on tulossa ankara. Pari viikkoa sitten ikkuna meni lumipyrystä umpeen niin, että herätessäni luulin sokeutuneeni. Mutta töitä pitää silti tehdä, kotihommia, kalastusta. Olen ollut pitkään yksin, vaimo on taas sairaalassa.”

 

”Oli minulla nainen, Varka, mutta hän kuoli sairauteen”, Andrei sanoo. Hänen talonsa on täynnä savua, siellä täällä on peltipurkkeja täynnä tupakantumppeja. ”Minulla menee kolmisen askia päivässä, poltan Kresty-savukkeita, kaikki miedommat ovat kuin pelkkää ilmaa.”

Andrei vetää pitkät henkoset ja raaputtaa ryppyistä poskeaan.

”Olen syntynyt täällä Bereznikassa. Ennen täällä oli metsäteollisuutta. Täällä oli koulukin, ja klubi, mutta nyt kaikki on lopetettu. Kulkemaankaan ei pääse, kun lunta on kaulaan asti. Muistan, kuinka ajelimme reellä ja kävimme kesäisin uimassa. Juoksimme niin kauas, että päiväkodin hoitajat eivät löytäneet meitä. Pidimme tien auki, aikuiset kävivät yhdessä ostamassa ruokaa, niin oli hauskempaa. Väki alkoi vähentyä, kun perestroikan rattaat lähtivät pyörimään. Ihmiset alkoholisoituivat ja kuolivat. Kaivoin itsekin hautoja, sillä lailla ansaitsin ensimmäiset taskurahani. Silloin isäkin kuoli, 57-vuotiaana. Tuli ystävänsä hautajaisista, kaatoi lasillisen vodkaa, joi sen yhdellä kulauksella eikä enää herännyt. En tiedä, mikä hänelle tuli. Muistan, kuinka seisoin hänen haudallaan ja halusin syöksyä sinne alas, mutta täti piti minua olkapäästä kiinni.”

Nuorena Andrei työskenteli kirvesmiehenä. Sitten hän palellutti juovuksissa jalkansa.

”Kaiken kurjuuden takana on juopottelu. Tulin illanvietosta änkyräkännissä ja sammuin ojaan. Jotkut nuoret löysivät minut, kai tansseista tullessaan, ja kantoivat vartijan koppiin. Ilman heitä en olisi selvinnyt hengissä. Kun aamulla heräsin, en tuntenut jalkojani. Minulta leikattiin sormiakin molemmista käsistä. Sen jälkeen en ole saanut muuta työtä kuin vartijan hommia.”

”Majoitin luokseni entisen rangaistusvangin, Jurin eli Jurkan. Mekin ryypiskelimme yhdessä. Jurka oli istunut neljä tuomiota, kaikki varkauksista. Sanoin hänelle: ’Saat asua täällä, kunhan et tee pahojasi.’ Hän asuikin luonani viitisen vuotta, eikä mitään ongelmia ollut. Hän autteli kotitöissä, teki polttopuita, auttoi naapurin mummojakin. Hänestä oli minulle seuraa, hän oli hauska mies, vapaa sielu. Hävisi välillä viikoksi johonkin ja tuli sitten takaisin silmä mustana. Hänkin kuoli viinaan. Yhtenä aamuna hän ei vain herännyt, sydän oli pysähtynyt. Yritimme herätellä häntä, mutta hän oli jo kylmennyt”, Andrei kertoo.

Sittemmin Andrei tutustui Varvaraan eli Varkaan, joka oli lähtöisin Šotogorkan kylästä. Hän näki naisen kävelyretkellä ja keräsi pitkään rohkeutta ennen kuin kutsui tämän luokseen kylään. 

”Siitä me sitten päädyimme yhteen. Hän oli hyvä nainen, kiinnostui kalastuksestakin minun myötäni. Ja tottahan me juopottelimmekin yhdessä!” 

Kerran Varka lähti ystävättärensä luo viettämään syntymäpäiväänsä. Kotimatkalla hän kuoli – sydän petti. Andrei oli vuoden verran tuskissaan ja pois tolaltaan. 

”Olin ihan järjiltäni ja uskoin, että hän tulee takaisin. Näin hänestä unta ja istuin hänen luonaan hautausmaalla. Itse hänet hautasin, omin käsin.”

Vähitellen Andrei menetti myös sisaruksensa. Viimeisinä menivät vanhimmat sisaret Galina ja Nina. Yhteensä sisaruksia oli kuusi. Äitikin kuoli. Viime sanoinaan hän neuvoi Andreita: ”Älä turhaan takerru kuolleisiin. Jos jäät muistoihisi kiinni, olet pian itsekin kuin kuollut.”

”Tulevaisuuden näkymiä ei täällä ole minkäänlaisia, kaikki ovat kuolleet. Hitto, viimeinenkin naapuri kuoli juuri. Jätti jälkeensä vain koirat, jotka haukkuvat tauotta hänen talossaan. Minä en niitä rupea ruokkimaan, ei siinä ole järkeä. Mihinkä täältä lähtisi. Jos menisin naimisiin, voisin ehkä lähteäkin, mutta alkaa olla jo myöhäistä siihen, olenhan jo 57. Ja rehellisesti sanottuna olen tottunut elämään yksin. Voin tulla ja mennä, käydä vaikka Šilegan tai Jasnyin kylässä vierailulla, kuljeksia viikon. Joskus tännekin tulee vieraita, vankikarkureita, istumaan, vodkaa ja teetä juomaan, tarinoimaan. Mutta viime aikoina ei ole ollut karkureita, laitos on suljettu. Kokeilin asua kaupungissa asuntolassa, mutta se ei ole minun juttuni. Alkoholisoidun siellä – on vettä, on lämpöä, sen kuin vain istuu ja juo. Täällä maaseudulla asiat eivät mene niin. Mutta kuolleisiin en liikaa takerru, se on ihan turhaa.”

”Meillä on täällä oma sotamme, pohjoisessa eläminen, seuran puute, terveysongelmat. Tupakka on kyllä kallistunut kovasti, joten poltan nykyään vähemmän, ja ihan kuin yskäkin olisi vähän hellittänyt.”

 

”Mitähän työtä en olisi tehnyt! Mutta rakkainta on ollut työ tallilla, hevosten kanssa.” Sergei lämmittää hellaa. Hän on 62-vuotiaana vielä erittäin toimelias, ja hänen kotinsa on siisti ja lämmin. 

Tässä talossa asuivat hänen nyt jo edesmenneet vanhempansa, ja Sergei muutti siihen vuonna 2001 erottuaan vaimostaan. Lapsia pariskunnalla ei ollut.

”En halunnut opiskella, mutta hevosten kanssa olen ollut koko ikäni, 17-vuotiaasta. Ne ovat minulle kuin veljiä ja sisaria. Olen työskennellyt myös lypsäjänä ja sähkömiehenä, mutta mikään ei ole sama asia kuin hevosten kanssa työskentely. Lempihevoseni oli nimeltään Rezvyi [suomeksi Raisu]. Se kun nousi takajaloilleen, koko kylä jäi sen alle! Se oli nopea. Kun vihelsin, se tuli paikalle vaikka toiselta puolelta kylää. Se oli hauskaa aikaa, pyörimme kavereiden kanssa naapurikylissä ja katsoimme klubilla elokuvia keloilta.”

Sergein mukaan Severodvinskin kaupunki on imenyt kaikki kylän asukkaat. Työpaikat hävisivät käytännössä olemattomiin 1970-luvulla, ja vuonna 1996 suljettiin metsäpistekin, minkä jälkeen väki väheni entisestään. 

Monikymmenpäistä karjaa hoitamaan jäivät vain Sergei ja hänen apulaisensa. 

”Apulaiseni kuoli äskettäin, hänet löydettiin kotinsa luota 19. joulukuuta 2021. Viimeisinä aikoinaan hän meni ihan rappiolle, varasti puutakin. Joi kaikki rahansa. Elokuussa juopottelimme yhdessä kolme päivää, se oli painajaismaista. Tunsin sen totisesti nahoissani – kuljin viisi päivää kuin heikkopäinen, en halua muistella sitä. Sen jälkeen en ole ottanut tippaakaan.”

Niin Sergei jäi yksin Pukšengaan. Aiemmin hänellä oli karjaa ja kaksi omaa hevosta, Tsitrus ja Lastotška. Ne olivat hänen pelastuksensa työttömyyden aikana. Hänen oli kuitenkin myytävä eläimet ja ryhdyttävä tekemään hanttihommia, korjaamaan kattiloita ja kattoja.

Sergei pukee suuren turkishatun päähänsä ja lähtee ulos. Lumen läpi hän hihkaisee: ”Tule, näytän sinulle ratsuni!” Hän avaa puisen vajan oven – siellä on moottorikelkka.

”Tämä on nykyään minun Raisuni! Olemme tämän ratsun kanssa kokeneet monenlaista. Kerran putosimme jäihinkin – myönnän, että olin humalassa. Miehet nostivat minut ylös, ja kysyin, keitä he ovat. ’Miten niin keitä? Mehän olimme kyydissäsi!’ Raisukin saatiin nostettua ylös, onneksi siinä kohdassa ei ollut syvää.” 

”Minulla on puhelin mutta ei ketään kelle soittaa. No, olen ollut yhden Ninan kanssa yhteyksissä, voi jopa sanoa, että olen rakastunut, hän on hyvä ihminen. Hän kuitenkin asuu Severodvinskissa ja käy täällä vain harvoin, kesällä. Silloin puuhastelemme vähän yhdessä. Hänellä on hyvä luonne, hän on sellainen rauhallinen. Minulla on oma tietty paikka, jossa verkko toimii.”

”Yritin muuttaa kaupunkiin naiseni luo, mutta en pystynyt elämään siellä. Liikaa draamaa ja ylimääräistä tietoa. Heti tekee mieli tarttua pulloon. Ja sitä en voi tehdä, siitä lähtisi heti useamman päivän putki. Palasin kylään – kasvatan omat perunani ja olen itse itseni herra. Vähän aikaa sitten kelkkani hajosi. En saanut soitettua, vaan minun piti mennä jalkaisin lähimpään kauppaan. 

Lähdin liikkeelle aamuvarhaisella, ehdin illaksi takaisin.”

 

 

Meduzan alkuperäinen, laajempi juttu täällä.

Venäjästä suomentanut Miia Santalahti / Delingua. Suomennosta on tiivistetty ja editoitu HS:n toimituksessa. Tuotanto: Tuija Pallaste / HS.