Jos Anne Lahikainen voisi nyt 47-vuotiaana lähettää terveisiä peruskoulun viimeistä luokkaa käyvälle itselleen, viesti olisi tämä:

”Pyydä päästä kymppiluokalle. Kun sinua pyörryttää, hakeudu lääkäriin. Jos sinua ei heti auteta, etsi seuraava ihminen. Puhu!”

Mutta ysiluokkaa käydessään Lahikainen ei saanut sellaista viestiä.

”En muista, että siihen aikaan kukaan olisi rohkaissut minua.”

Anne Lahikainen huostaanotettiin seitsemänvuotiaana. Koko peruskoulun ajan hän asui lastenkodissa. Koulusta hän muistaa aina pitäneensä.

Peruskoulun jälkeen Lahikainen ei tiennyt, mitä olisi tehnyt. Hän piti ruuanlaitosta, ja hänen isällään oli ravintola. Kenties niistä syistä hän päätyi aloittamaan ammattikoulun kokkiopinnot, Lahikainen ei ole aivan varma. 

Koulussa kuumien liesien ääressä Lahikaista alkoi toistuvasti huimata. Lahikaisen oli usein mentävä makuulle ja nostettava jalat ylös. 

Aikuisena Lahikainen ihmettelee, miksei kukaan kehottanut häntä hakeutumaan lääkäriin. Hän ei vieläkään tiedä, mistä huimaus johtui. 

Nuorena oma heikkous nolotti häntä, ja parin kuukauden koulunkäynnin jälkeen hän lopetti opinnot. Elämä alkoi luisua kurjaksi.

Pian lastenkodista tuli siirto nuorisokotiin, josta hyväkäytöksiselle Lahikaiselle järjestyi itsenäistymisasunto: yksiö Turusta. 

Lahikainen oli 16-vuotias, asui yksin ja nosti työttömyyskorvausta. Lahikainen muistaa tunteneensa itsensä usein yksinäiseksi. 

Pian hän tutustui itseään seitsemän vuotta vanhempaan mieheen ja alkoi viettää aikaa tämän luona. Usein siellä majoittui myös Lahikaisen pikkusisko, joka ei isosiskon lähdettyä enää viihtynyt lastenkodissa.

”Minusta tuli siskolle äitihahmo. Huolehdin, että hän kävi koulussa ja teki läksyt.”

Lahikainen ei enää palannut kouluun. Hän sai töitä kaupan kassana.

Anne Lahikainen istuu sängyllään Turun Pääskyvuoressa ja antaa videohaastattelua. Hän on juuri tullut työvuorosta Itäharjun Prismasta, jossa hän on tänään täyttänyt irtokarkkilaareja. 

Lahikaisen ura kaupan myyjänä on jatkunut pian 30 vuotta.

”Tavallaan ne vuodet ovat minun paperini ja tutkintoni.”

Lahikainen haaveili äitiydestä jo lapsena. Se unelma toteutui 25-vuotiaana, kun perheeseen syntyi kaksoset. 

Suhde lasten isän kanssa päättyi myöhemmin eroon. Kolmekymppisenä Lahikainen kaipasi iltatähteä, mutta ei enää parisuhdetta. Kuopus syntyi 2008.

Molempien synnytysten jälkeen Lahikaisella on ollut masennusta. Hän on saanut terveyskeskuksesta mielialalääkitystä ja terapiaa. Tärkeimpänä toipumista edistäneenä asiana hän pitää halua oppia puhumaan tunteistaan.

Yksinhuoltajuus ja työ vuorotöitä tarjoavalla kaupan alalla ei ole ollut helppo yhdistelmä. 

Lahikainen muistaa edelleen, miltä tuntui kiiruhtaa iltavuorosta bussilla vuoropäiväkotiin, jotta ehti hakea parivuotiaat kaksoset kotiin ennen iltayhtätoista.

Vuosikymmen sitten Lahikaisen vasen ranne alkoi kipeytyä, ja lääkäri totesi siinä pysyvän häiriön. HS on nähnyt Lahikaisen saaman diagnoosin.

Lahikainen jäi sairauslomalle, joka kesti kolme vuotta. Kotona oleilu ei tehnyt hyvää mielenterveydelle, ja Lahikainen halusi takaisin töihin. 

Toimintaterapian avulla käsi kuntoutui ja kiputila helpotti sen verran, että Lahikainen pystyi palaamaan työpaikalle ensin kolmeksi tunniksi kerrallaan.

Lahikainen on kiitollinen saatuaan hyllyttäjänä mahdollisimman kevyitä tehtäviä. 

Vaikka Lahikaisella on töitä, hän on köyhä. Hän tekee myyjille yleistä 30 tunnin työviikkoa. Osa-aikaisena on vaikea tulla toimeen, ja Lahikainen haluaisi lisää tunteja.

Hän saa noin tonnin vuokraansa pari sataa asumistukea. Toimeentulotukea hänelle ei ole myönnetty. 

Lahikaisella on velkaa ulosotossa. Se sai alkunsa lasten teinivuosina, kun Lahikaisen oli vaikea selvitä laskuista, ja hän turvautui pikavippeihin. Parhaillaan Lahikainen odottaa pääsyä velkajärjestelyyn.

Toisinaan Lahikainen tuntee olevansa suvun musta lammas, mutta myöntää, että se voi olla oma ajatus.

”Olen punahiuksinen, tatuoitu ja minulla on pelkkä peruskoulun todistus.”

Silti elämässä on paljon hyvää. Suhteet siskoon ja äitiin ovat läheiset. Sekin ilahdutti hiljattain, että sukulaiset kehuivat hänen onnistuneen lastensa kasvattamisessa.

”Kenestäkään ei ole tullut ongelmanuorta.”

Perheen kaksoset ovat 23-vuotiaita ja asuvat omillaan. Molemmat ovat käyneet ammattikoulun. Tytär on lähihoitaja, ja poika tekee töitä vartijana ja rakennuksilla. 

Lahikainen korosti heille, että tutkinnot on saatava valmiiksi ja työpaikat hankittava ennen omaan kotiin muuttamista. 

”Nyt tyttärellä on jo parempi tuntipalkka kuin omani, korkeimman palkkaluokan vajaa 14 euroa.”

Lahikaisen 15-vuotias kuopus käy yhdeksättä luokkaa. Kuten äitinsä aikoinaan, hänkään ei tiedä, mitä peruskoulun jälkeen tekisi. Lukio se kuulemma tuskin on. 

Äitiä lapsen epätietoisuus ei huolestuta. Oppivelvollisuusikä nousi muutama vuosi sitten kuudestatoista kahdeksaantoista. 

Toisin kuin Lahikaisen nuoruudessa, nyt jokaisen nuoren on peruskoulun jälkeen jatkettava opintoja.

”Enää nuorten ei anneta lusmuilla. Jos ensimmäinen koulu ei osu oikeaan, sitten etsitään yhdessä seuraava.”

Kun Niko Pohjola, 36, neljä vuotta sitten tuli raumalaiseen omakotitaloon rakennusmieheksi, hän ei arvannut remontoivansa tulevaa kotiaan.

Tuttava oli tilannut hänet uudistamaan eteistä. Kesän mittaan työ edistyi, ja samalla tunteet asiakkaan ja rakentajan välillä voimistuivat.

”Tässä ulko-oven alla me sitten suudeltiin ensimmäisen kerran”, Pohjola kertoo videopuhelussa.

Se oli hänen elämässään uusi alku. Jo samana kesänä kumppani kosi Pohjolaa. Seuraavana vuonna heille syntyi vauva. 

Sellainen Pohjola sanoo olevansa, loikkaa usein syvään päätyyn, vaikka ei osaa uida. 

Keittiön hyllyltä hän nostaa tämän hetken suosikkikirjansa Asuntosijoittamisen lumipalloefektin.

Rikastuminen on aina kiinnostanut Pohjolaa. Vähän alta kolmekymppisenä hän ryhtyi kryptosijoittajaksi, mutta menetti rahansa. Hän on kokeillut myös verkostomarkkinointia.

”Siinä hävisi muutaman kymppitonnin verran rahaa, ja takaisin ei ole tullut.”

Hän on sijoittanut toiveikkaana myös tuttavansa start up -yritykseen. Ei ole lähtenyt omaisuus poikimaan siinäkään.

Vaimonsa tavattuaan Pohjola on alkanut uskoa, että rikastuminen onnistuu asuntoihin sijoittamalla. Pari omistaa yhdessä nyt neljä kerrostaloasuntoa: kolme Varkaudessa ja yhden Raumalla.

Lisäksi heillä on Eurajoella sijoitusmielessä hankittu omakotitalo. Pohjola remontoi sekä sitä että perheen omaa taloa.

Vuoden verran Pohjola on välittänyt sijoitusasuntoja myös työkseen. Turkulaisessa firmassa hänen tehtävänään on lisäksi neuvoa aloittelevia asuntosijoittajia. Palkkaus on provikkaperusteinen.

”Olen nopea oppimaan, kun oikein innostun.”

Nuorena opiskeleminen ei Pohjolaa kiinnostanut. Lukiossa rehtori antoi hänelle kaksi vaihtoehtoa: joko hän lopettaisi lintsaamisen ja panostaisi opintoihin tai lopettaisi homman kesken.

”Sanoin, että eiköhän se ollut tässä.”

Pohjola on viime aikoina miettinyt, miksi oli niin ehdoton. Hän muistaa saaneensa lukiossa pitkästä matematiikasta hyviä numeroita.

Syitä voi hänen mielestään olla useita. Hänen omat vanhempansa eivät aikoinaan opiskelleet.

”Isä käveli 14-vuotiaana satamaan ja lähti merille töihin.”

Pohjolan lapsuudessa isä oli merillä töissä jopa vuoden mittaisia jaksoja. Pohjola kasvoi Turussa tarjoilijana työskennelleen äitinsä kanssa.

Vanhemmat erosivat, kun Pohjola oli kahdeksan. Myöhemmin isä perusti uuden perheen ja asettui Raumalle.

Koulussa Pohjolaa kiusattiin ala-asteen alusta ysiluokan puoliväliin asti. Lopulta Pohjola sai tarpeekseen. Hän ilmoitti joululomalla jäävänsä asumaan isän luokse ja vaihtavansa koulua.

”Olin siihen asti sisäänpäin kääntynyt hissukka. Uudessa koulussa näyttelin olevani huomattavasti rajumpi kaveri.”

Pohjola muistaa pelänneensä paljastumista, mutta niin ei käynyt. Hän solahti kaveriporukkaan ja nautti uudesta huliviliroolista.

Lukion keskeyttämistä Pohjolan vanhemmat vastustivat, mutta hän ei kuunnellut.

”Minulla taisi jotenkin jäädä se itse valittu raggarivaihe päälle.”

Muutaman vuoden Pohjola eli työttömyyskorvauksella ja lähinnä ajelehti. 

Jotain hänen oli lopulta tehtävä. Pohjolan isällä oli siihen aikaan rakennusfirma, ja hän otti pojan apulaisekseen. Pohjola kertoo oppineensa työt käsillään: kysymällä ja kokeilemalla. 

”Pakko myöntää, että monta vuotta kadehdin kaveriani, joka kävi lukion loppuun ja valmistui rakennusinssiksi. Olisin halunnut olla samassa hommassa, mutta paluu lukioon tuntui liian työläältä.”

Myöhemmin Pohjola perusti oman rakennusalan firman ja sai arkeensa toivomaansa vapautta. 

Elämä ei silti ollut helppoa. Pohjola kertoo menettäneensä yhteyden esikoislapseensa, joka täyttää ensi vuonna 12. Hän on koonnut lapselleen lahjoja ja toivoo voivansa aikanaan antaa ne hänelle.

”Olen joutunut tekemään itseni kanssa sinunkaupat, että pystyin hyväksymään sen, etten tässä kohtaa voi tilanteelle yhtään mitään.”

Nyt Pohjolan ja hänen vaimonsa perheeseen kuuluu kaksi lasta, oma pian parivuotinen kuopus ja vaimon 14-vuotias poika. 

”Me kyllä vaadimme, että hän käy lukion, jotta ei sulje mitään ovea.”

Pohjola nojaa yläkerrassa työhuoneen tuoliin ja on hetken hiljaa. Hänestä tuntuu, että välillä koulutuksen merkitystä korostetaan liikaakin.

”Ihminen voi tuntea alemmuutta, jos ei itse kouluttaudu. Voi tulla alitajuinen tunne, että elämässä jää jotenkin jumiin eikä ikinä saavuta mitään.”

Hän on itse tyytyväinen, että elämä lopulta meni juuri näin. Katkeruus on kaikonnut. 

Sen tilalle on tullut monenlaista. Kuten kylppäriin kuopuksen kylpyallas ja olohuoneen matolle leikkien jäljiltä levinneet Uno-kortit.

”Olen saavuttanut unelman, joka minulla joskus oli.”

Niko Pohjola on myös Rauman Lions Clubin vetäjä. Lisäksi hän liittyi tänä vuonna Business Shooting Clubiin, jossa hän odottaa pääsevänsä treenaamaan ampumista ja verkostoitumaan seudun yritysjohtajien kanssa.

”Hyvin harva täällä taitaa tietää, että teen tämän kaiken peruskoulupohjalta.”

Seuraavakin unelma Pohjolalla jo on. Hän toivoo pääsevänsä luomaan tv-ohjelmaa, jossa remontoidaan vähävaraisten perheiden koteja.

Teksti: Heini Maksimainen HS

Otetaan kuvitteellinen ysiluokan luokkakuva syksyltä 2012. Kuvassa on kaksikymmentä oppilasta.

Kuvan teini-ikäiset oppilaat ovat nyt 26-vuotiaita.

Jos heidän elämänsä on edennyt keskimääräisesti, oppilaista kolme ei ole tähän päivään mennessä suorittanut peruskoulun jälkeen mitään Suomen koulutusjärjestelmän mukaista tutkintoa. Voi olla, että he eivät sellaista koskaan suoritakaan.

”Kun ikäluokka täyttää 24 tai 25, sen jälkeen ilman tutkintoa olevien osuus ei enää merkittävästi muutu”, sanoo Tilastokeskuksen yliaktuaari Mika Witting.

Pelkän peruskoulun suorittaneiden osuus 25-vuotiaista on pysynyt kymmenkunta vuotta 14–16 prosentin tuntumassa.

On mahdollista, että tulevaisuudessa lukemat pienenevät, sillä oppivelvollisuusikä nousi pari vuotta sitten 16 vuodesta 18 vuoteen.

Nuoret halutaan peruskoulun jälkeen lukioon tai ammatilliseen oppilaitokseen, sillä koulutuksesta on hyötyä sekä ihmiselle itselleen että yhteiskunnalle.

Yksi ilmeinen perustelu on työllistyminen. Koulutettu ihminen saa kouluttamatonta helpommin töitä, ja toisaalta yhteiskunta saa osaavia työntekijöitä.

Pelkän peruskoulun käyneistä 40–44-vuotiaista työllisiä on vain 55 prosenttia. Samanikäisistä korkeakoulutetuista työllisten osuus on yli 90 prosenttia.

Kouluttautuminen näkyy myös tulotasossa. Peruskoulupohjalta työllistyy tyypillisesti suorittaviin töihin esimerkiksi tehtaille, kuljettajaksi tai vaikkapa myyjäksi.

Monista suorittavista töistä maksetaan keskimäärin selvästi vähemmän kuin koulutusta vaativista asiantuntijatöistä.

Miksi sitten useampi kuin joka seitsemäs 25-vuotias on vailla peruskoulun jälkeistä koulutusta?

Jo ennen oppivelvollisuusiän nostoa noin 97 prosenttia nuorista jatkoi peruskoulun jälkeen lukioon, ammatilliseen oppilaitokseen tai esimerkiksi valmentavaan koulutukseen.

Ongelmana ei olekaan toisen asteen opintojen aloittaminen vaan niiden keskeyttäminen.

Tyypillisiä keskeyttämisen syitä ovat yksilötasolla etenkin koulukiusaaminen ja mielenterveysongelmat sekä muut terveydelliset syyt. Ilmiön taustalla on kuitenkin laajempia yhteiskunnallisia tekijöitä.

Tilastoista esimerkiksi nähdään, että pelkän peruskoulun suorittaneista 20–49-vuotiaista yli puolet on kasvanut perheessä, jossa kummallakaan vanhemmalla ei ole tiedossa olevaa peruskoulun jälkeistä tutkintoa.

Vaikeassa asemassa olevan nuoren koulu keskeytyy siis keskimääräistä todennäköisemmin, jos hänen vanhemmilleenkin on aikoinaan käynyt samoin.

Ilmiötä on selitetty muun muassa sillä, että vaikka kouluja käymättömät vanhemmat haluaisivat tukea lapsiaan koulunkäynnissä, heillä ei välttämättä ole siihen mahdollisuuksia.

Jos vanhemmilla on elämässä muita haasteita, vaikkapa huolta toimeentulosta, he eivät välttämättä jaksa huolehtia lapsen koulunkäynnistä.

Perheen heikko taloudellinen tilanne voi näkyä niinkin konkreettisina asioina kuin läksyjen tekoon sopivan työpöydän puutteena.

Osa matalasti koulutetuista vanhemmista ei myöskään välttämättä pidä kouluttautumista kovin tärkeänä.

Lisäksi perhetausta vaikuttaa siihen, millaista koulutusta nuori pitää itselleen ylipäätään mahdollisena tai sopivana.

Turun yliopiston kasvatustieteiden laitoksen professori Tero Järvinen on ollut mukana tutkimuksessa, jossa on verrattu peruskoulun päättöluokkalaisten lukutaidon Pisa-tuloksia, vanhempien koulutustaustaa ja sitä, aikooko nuori suorittaa yliopistotutkinnon.

Ilmeni, että kouluttamattomien vanhempien lapset aikovat muita harvemmin yliopistoon, vaikka he kuuluisivat lukutaitotestissä parhaiten pärjänneiden ryhmään.

”Kun oppilaiden lahjakkuustaso vakioidaan, kotitaustan merkitys on yhä huomattava.”

Myös maahanmuuttotaustaisilla nuorilla on muita suurempi riski toisen asteen opintojen keskeyttämiseen. Ilmiötä on selitetty muun muassa kielitaitoon liittyvillä seikoilla, rasismilla ja ulkopuolisuuden kokemuksilla.

Järvisen mielestä onkin olennaista, miten kouluissa tuetaan oppilaita, joilla on muita heikommat lähtökohdat suoriutua opinnoistaan.

Mutta tukea kaipaavat myös vanhemmat.

”Perheitä pitäisi pystyä tukemaan kasvatustehtävässä, jolloin perhetaustan vaikutus ei olisi niin suuri.”

Lisäksi Järvisestä on tärkeää pitää koulutusjärjestelmä sellaisena, että opinnot keskeytettyään voisi tulla vielä toisiin ajatuksiin.

”Koulutusjärjestelmässä pitää olla mahdollisuus toisille mahdollisuuksille. Se ei saisi sisältää umpiperiä vaan sen pitäisi tarjota mahdollisuus suorittaa keskeytyneitä opintoja myöhemmin.”

Juttua varten on haastateltu myös Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan erityispedagogiikan professoria Markku Jahnukaista. Jutussa on käytetty lähteenä lisäksi Nuorisotutkimusseuran sivuilla julkaistua tutkija Karla Malmin kirjoittamaa tekstiä Sivulliset – mikä koulutuksen ulkopuolelle jääneitä yhdistää?

Teksti: Kaisa Viitanen. Kuvat: Sami Kilpiö. Tuottaminen, tekstin editointi ja asiantuntijaosuuden teksti: Heini Maksimainen. Ulkoasu: Maria Lähteenmäki.

Tekstistä korjattu kirjoitusvirhe 8.12.2023 klo 13.27.