Tietokone on laskenut minulle parhaan mahdollisen reitin: Kehä I:n kautta Tuusulanväylälle. Mäkelänkatua alaspäin ja Linjojen yli Hakaniemeen. Yli Pitkänsillan ja ohi Tuomiokirkon. Käännös Etelärantaan ja lopulta Kaivopuiston pohjoispuolelta kohti Merisatamaa.

Olemme parkkeeranneet automme vierekkäin Oulunkylän K-raudan pihaan. Minä ja Mikael Kaasinen. Kaasisella on takanaan melkein 30 vuoden ura taksinkuljettajana, siitä suuri osa yrittäjänä.

Tänään kokemukselle on tarvetta.

Kaasinen ajaa kilpaa Google Mapsia vastaan.

Säännöt ovat yksinkertaiset. Ajamme Kaasisen kanssa Oulunkylän K-raudan pihasta Cafe Caruseliin, Kaivopuiston rantaan. Noin 13 kilometriä ja noin puoli tuntia. Minä noudatan orjallisesti Google Mapsin ehdottamaa reittiä. Kaasinen saa kokemuksellaan ja ihmisjärjellään valita vapaasti omat polkunsa.

Haaste on taksinkuljettajalle kova. Vuonna 2005 lanseerattu Google Maps ei ainoastaan valitse parasta mahdollista reittiä, vaan se kykenee lukemattomien liikenteessä olevien puhelimien paikkatietojen perusteella ottamaan huomioon myös ruuhkat. Reitit päivittyvät jatkuvasti uusimpien tietojen perusteella. 

Kisassa Kaasisella onkin vastassaan paitsi Googlen Mapsin kehittäjät, myös lukemattomien muiden Google-käyttäjien data, jota palvelu jatkuvasti käyttää hyödykseen. Google Mapsin käyttäjät tietävät tosin, ettei käytännössä sekään ole erehtymätön.

Sovimme myös, että minulla ei ole lupaa käyttää pelisilmää liikenteessä. Edustan tekoälyä, en omaa älyäni enkä omaa ajotaitoani. Mitään kikkailuja ei sallita. Ylinopeutta ei saa ajaa, ja muitakin liikennesääntöjä pitää noudattaa.

Ensimmäinen perillä on voittaja.

Kaasisella on paljon pelissä. Oma ammattiylpeytensä. Koko alansa ylpeys, kun tarkemmin mietitään. Hän edustaa vanhojen taksikuskien kaartia, jotka kamppailevat olemassaolostaan Anne Bernerin (kesk) vapauttaman taksialan ikeessä.

Ja oikeastaan hänellä on pelissä koko ihmiskunnan maine, kunnia ja tulevaisuus.

Kaasinen tunnustaa harjoitelleensa. Viime päivinä hän on kurkistellut Google Mapsista reittien ajoaikoja. Niitä hän on verrannut omiin suorituksiinsa, kun asiakas on hypännyt takapenkille.

”Useimmiten olen voittanut.”

Otamme kivi-paperi-sakset. Lähdemme liikkeelle samaan aikaan, mutta voittaja saa painaa jalan kaasulle ensimmäisenä.

Paperi voittaa kiven. Pääsen lähtemään ensimmäisenä. Ajamme K-raudan pihasta Käskynhaltijantien valoihin. Peräkanaa. Minä ensin, Kaasinen perässä.

Valot vaihtuvat vihreiksi.

Kisa on alkanut.

Professori Teemu Roos vastaa puhelimeen auton kyydistä. Hän on juuri lopettanut luennon Helsingin yliopistolla.

Tietojenkäsittelytieteen professori johtaa tekoälyn opetusta Suomen tekoälykeskuksessa. Roos saa ensimmäisten suomalaisten joukossa tiedon, kun tekoäly onnistuu valtaamaan ihmisiltä uuden tehtävän yhteiskunnassa.

Vuosi vuodelta ihminen menettää asemiaan.

Šakissa hävisimme tietokoneelle jo vuonna 1997. IBM:n Deep Blue -šakkiohjelma peittosi venäläisen maailmanmestarin Garri Kasparovin.

Pokerissa ihmisen valtakausi kesti parikymmentä vuotta pidempään. Vuonna 2017 kone voitti ammattipelaajat Texas hold ’em -pokerissa.

Ihminen ja kone ovat tehneet yhteistyötä satoja vuosia, mutta niiden suhde on ollut alusta alkaen myös jännitteinen. Vihamielinenkin. On pelätty, että koneet vievät työmme ja elantomme. Korvaavat jonkin erityisen taidon, jonka osaaminen saa meidät tuntemaan olomme arvokkaaksi.

”Tulee ajatus, että oliko tää mun taito nyt kovinkaan kummoinen”, Roos miettii.

Monet ammattiryhmät ovat kadonneet kokonaan tai ainakin supistuneet rajusti. Tehtaan työläiset, puhelunvälittäjät, raitiovaunujen rahastajat, pankkivirkailijat, toimittajat. Ja niin edelleen.

Koneiden ylivertaisuutta ei pidä pelätä, muistuttaa Roos. On parempi, että kuoppa kaivetaan lapioiden sijaan kaivinkoneella.

Pelot nousevat perustellusti esiin siinä vaiheessa, kun koneet oppivat itsenäisiksi.

Reittimme eroavat Kaasisen kanssa heti. Google Maps ohjaa minut isoille teille. Kaasinen lähtee kikkailemaan Oulunkylän, Koskelan ja Kumpulan halki.

Ennen Kehä I:stä jään punaisiin valoihin. Heti perään toisiin. Uhkaan tuskastua, vaikka minulla ei ole kisassa pelissä mitään.

Kehä I:llä ja Tuusulanväylällä pääsen vauhdin huumaan. Tämä on reittini vahvin osuus.

Mäkelänkadulla hurma on ohi. Edessä odottaa pitkä autoletka.

Katselen kaihoisasti vapaana olevaa vasenta kaistaa. Tavallisesti laittaisin vilkun päälle ja ohittaisin jonon. Nyt edustan kuitenkin tekoälyä, eikä palvelu neuvo minua ohittamaan muita.

Lasken autoja ja epäilen olevani ensimmäisiä, joille vaihtuu punainen valo Koskelantien risteyksessä. Arvaukseni osuu oikeaan.

Kurkistan kelloa. Lähdöstä on kulunut yli kymmenen minuuttia.

Olen selvästi Googlen aika-arviota jäljessä.

Mäkelänkadulta Google ohjaa minut Elimäenkadun oikotien kautta Sturenkadulle. Huomaan tuntevani ylpeyttä karttapalvelun puolesta.

Sturenkadulta matka jatkuu Linjoille ja Eläintarhantielle Tokoinrantaan. Kummastelen valintaa. Toista linjaa pitkin pääsisin puksuttelemaan suoraan Ympyrätalolle. Ehkä Google Maps tietää jotain, mitä minä en tiedä.

Ei ero suuri olisi, mutta tässä kisassa jokainen sekunti voi olla ratkaiseva.

Ympyrätalolla jään jälleen valoihin. Tiirailen kohti Hämeentietä. Tämä on ensimmäinen kohta, jolloin oletetut reittimme saattavat kohdata.

Kaasista ei näy missään.

Loppumatka sujuu ongelmitta. Ajan Kaivopuiston ohi ja ihailen sen vehreyttä. Pian on taas syksy ja lehdet kellastuvat.

Käännyn kohti Merisatamaa ja lähestyn maalia.

Cafe Caruselin pihassa näen tutun auton.

Kaasinen nostaa molemmat kätensä pystyyn voiton merkiksi.

Taksikuski on tyrmännyt Google Mapsin neljän minuutin ja 58 sekunnin erolla.

Maalissa Kaasinen myöntää, että häntä jännitti.

”Jos olisit päässyt ripeästi kehä 1:selle ja Tuusulanväylälle, olisin ollut ongelmissa.”

”Arvelin tosin, että jäät kyllä tähän aikaan siinä valoihin.”

Mitä Kaasinen teki toisin kuin tekoälyn varaan rakennettu Googlen himmeli?

Alkupätkä oli vaikea. Eteen kurvasi bussi, mutta ammattikuski ei jäänyt neuvottomaksi. Hän ohitti bussiin koukkaamalla Siltavoudintientien sijaan Norrtäljentielle.

Ratkaiseva ero syntyi luultavasti Kustaa Vaasan tiellä. Tähän aikaan iltapäivästä siellä avautuu kaupunkiin päin aina vihreä aalto, Kaasinen kertoo.

”Mikä on hassua, sillä vihreän aallon luulisi olevan iltapäiväruuhkassa poispäin kaupungista.”

Unioninkadulla taksikuski teki toisen ison peliliikkeen. Tarkoituksena oli Mapsin tavoin ajaa Eteläiseltä Makasiinikadulta kohti Olympiaterminaalia. Sivusilmästä Kaasinen huomasi, että valot vaihtuivat Etelärannan risteyksessä punaiseksi.

Reittimuutos tapahtui silmänräpäyksessä. Taksikuski kääntyikin oikealle kohti Kasarmitoria.

Tällä peliliikkeellä Kaasinen uskoo voittaneensa minuutin tai pari. Muutos oli kuitenkin riski – Ullanlinnan pienillä kaduilla voi juuttua hitaiden autojen perään. Myös tasa-arvoiset risteykset voivat hidastaa.

Tällä kertaa uhkapeli kannatti.

”Kaartinkaupungissa katsoin, että olen pari kolme minuuttia Mapsia edellä.”

”Silloin tiesin voittavani.”

Kaasisen voitto oli kiistaton. Minulla ja Googlella oli kuitenkin huonoa tuuria. Jäimme useamman kerran punaisiin valoihin. Loppuaika oli melkein kaksi ja puoli minuuttia ennustetta huonompi.

Tästä huolimatta voittajasta ei ole epäselvyyttä. Kaasinen peittosi myös Google Mapsin arvioidun ajoajan vajaalla kolmella minuutilla.

Google ei tässä ensimmäisessä ajokokeessa saanut minulta mitään apuja. Seuraavaksi on revanssin aika. Lisäämme haastetta.

Tällä kertaa ajamme Cafe Caruselin pihalta Pasilaan ja Helsinki-hallille eli entiselle Hartwall Areenalle.

Ajan taas Google Mapsin määräämää reittiä, mutta nyt myös minä saan käyttää pelisilmää. En myöskään paljasta etukäteen Kaasiselle Googlen päättämää reittiä. Vaikka kyllähän melkein 30 vuotta alalla ollut kuljettaja osaa arvata, mitä kautta Google minut ajattaa.

Lähdemme jälleen tasatahtiin liikkeelle.

Kaasinen starttaa autonsa ja koukkaa suoraan syvemmälle Eiraan. Minun kohtaloni on ajaa rantoja pitkin Mechelininkadulle ja sieltä vanhan jäähallin ohi kohti Triplan kauppakeskusta.

Lupa käyttää pelisilmää auttaa heti. Hietalahdenrannassa ryhmityn suoraan oikeanpuoleiselle kaistalle ja onnistun väistämään Espooseen menevän vasemman kaistan ruuhkan. Pääsen kaksista seuraavista valoista läpi juuri ennen niiden vaihtumista.

Eteeni avautuu vihreä aalto.

Nordenskiöldinkadulla matka pysähtyy punaisiin valoihin. Kurotan kaulaani ja kurkistelen kohti Mannerheimintietä. Kaasista ei näy. Epäilen, että hän on väistänyt Mannerheimintien liikennevalot ajamalla Vauhtitien kautta, Uimastadionin ja Alppipuiston välistä.

Ennen Eläintarhan Nestettä käännyn kohti Triplaa. Sukellan Veturitietä kauppakeskuksen alle. Kurkistan kelloa ja tajuan olevani reilusti Googlen ennustetta edellä. Olen täynnä itsevarmuutta.

Tämän erän minä ja Google voitamme.

Putkahdamme ulos Veturitien tunnelista. Matkaa Helsinki-hallille on enää muutamia satoja metrejä.

Sitten näen sen.

Kaasisen musta Volvo on edessäni. Välillämme on vain pari autoa, mutta mitään ei ole enää tehtävissä.

Kaasinen on vetänyt taas pidemmän korren.

Parkkeeraan autoni Kaasisen Volvon viereen. Taksikuski nousee ylös autosta ja nauraa.

”Sovitaan tasapeliksi tämä.”

Mutta ei se niin ole. Ihminen on voittanut koneen 2–0.

Professori Teemu Roos kuulostaa puhelimessa iloiselta. Hän on positiivisen yllättynyt, että taksikuski voitti Googlen karttapalvelut.

”Kyllä mä olin ihan team ihmisen puolella tässä.”

Siitä huolimatta Roos suhtautuu positiivisesti koneiden kehitykseen. Eikä hän ole ainoa. Villeimmissä utopioissa automatisaatio vapauttaa ihmisen työstä. Liitymme kaikki luovaan luokkaan, jossa meillä on aikaa unelmillemme.

Lukemiselle, puutarhanhoidolle, maalaamiselle, liikunnalle, lasten kanssa leikkimiselle. Ihmisyydelle, kuten Roos sanoo.

Todellisuus on ollut tarua kurjempaa. Vuosikymmenet olemme madelleet tuottavuusparadoksissa. Elämä on Exceleiden, taskulaskinten ja puhelinten ansiosta helpottunut. Emme ole silti onnistuneet lunastamaan teknologisen kehityksen tuomia hurjia kasvuennusteita.

Ja kaiken päälle ovat vielä ne lukuisat epäonnistuneet yritykset helpottaa ihmisten arkea. Sosiaali- ja terveydenhuollon Apotti, Helsingin kaupungin Sarastia. Ja muut lukuisat arjen helpotuksena markkinoidut järjestelmät, jotka ovat osoittautuneet kankeiksi systeemeiksi.

Ne herättävät kaipuun palveluun, jossa apunamme on koneen sijasta ihminen.

Ikkunoista avautuvat näkymät Helsingin rautatieasemalle. Kadulla kulkee tasaiseen tahtiin raitiovaunuja, autoja, ihmisiä. Ilmassa on lähdön tuntua.

Jos rahaa olisi riittävästi, matkan maailman ympäri voisi varata tältä istumalta.

En tosin ole oikeasti lähdössä minnekään.

Vastapäätä pöytää istuu ihminen, nimeltään Pia-Noora Rautio. Hän on matkatoimisto Kilroyn Suomen-osaston myyntipäällikkö.

Käyttääkö kukaan enää matkatoimistoja? Se on kysymys, jonka moni esittää Rautiolle.

Nyt Rautio on tarttunut haasteeseen. Hän aikoo osoittaa vääräksi sen käsityksen, että matkatoimistot ovat menneen maailman yritystoimintaa.

Kilpailemme Kilroyn myyntipäällikön kanssa siitä, kumpi meistä löytää paremman matkan. Rautiolla käyttää omaa kokemustaan ja ammattitaitoaan, ja lisäksi hänellä on apunaan Kilroyn omat järjestelmät. Minä käytän yleisimpiä lentojen ja majoitusten hakukoneita. Momondoa, Bookingia ja Hostel worldia.

”En ole koskaan käyttänyt Momondoa”, Rautio sanoo ja naurahtaa.

Aikataulu on tiukka. Tarkoitus ei ole mitata googlaustaitoja vaan yksinkertaisesti sitä, pärjäävätkö yleisimmin käytetyt hakupalvelut Raution yli 20 vuoden ammattitaidolle.

Rautio myöntää, että haaste jännittää.

”Mutta kyllä mä ajattelen, että löydän paremmat vaihtoehdot.”

Rautio aloitti työskentelyn Kilroylla vuonna 1999. Silloin työ oli mekaanista. Olihan Internet jo olemassa mutta vasta lapsenkengissä. Asiakkaat tulivat ovesta sisään, ja heille varattiin matka. Yleensä viikon tai parin reissu perinteisiin lomakohteisiin. Liput printattiin kuittina käteen.

”Suljimme liikkeen ovet kuudelta. Aamulla asiakkaita oli niin paljon, että kesti yhdeksään asti, että jono oli purettu.”

Syyskuun 11. päivän terroristi-iskut vuonna 2001 muuttivat maailman. Samalla mullistui myös lentomatkustaminen. Monet perinteiset lentoyhtiöt kaatuivat. Tilalle nousi halpalentoyhtiöitä.

Myös kehitys kehittyi. Online-hakupalvelut yleistyivät. Matkaliput sai itse varattua kotoa käsin.

Kone oli korvannut ihmisen.

Kilpailemme Raution kanssa useissa eri sarjoissa. Hinnassa, nopeudessa, laadussa. Matkaksemme on sovittu klassinen Aasian ja Australian turnee. Reitti kulkee seuraavasti:

Helsinki–Bangkok.

3 yötä Bangkokissa.

Bangkok–Sydney.

Kaksi viikkoa Australian itärannikolla.

Cairns–Tokio.

5 yötä Tokiossa (tai lähiympäristössä).

Tokio–Helsinki.

Aloitetaan lennoista. Avaan Momondon ja naputan sinne koko reitin. Helsingistä Bangkokin, Sydneyn ja Cairnsin kautta Tokioon. Sieltä takaisin kotiin.

Hakukone ruksuttaa. Muutamassa sekunnissa tulokset saapuvat. Sopivimman yhteyden hinta on 1832 euroa.

Rautio ilmoittaa oman reittinsä. Hänen kaikki lentonsa ovat suoria, ja niihin sisältyy ruumaan laitettava matkalaukku sekä joustavat liput: mahdollisuus vaihtaa lentojen päiviä pientä korvausta vastaan.

Hinta lentopaketille on 1782 euroa.

Hämmästyn. Miten voi olla mahdollista, että Rautio on löytänyt minuuteissa paitsi paremmat myös halvemmat yhteydet? Momondon tarjoamiin lentoihin kuuluvat usein ainoastaan käsimatkavarat. Konettakin joutuu vaihtamaan sekä Helsingin ja Bangkokin että Tokion ja Helsingin välillä.

Reittini yhteenlaskettu matka-aika on 55 tuntia ja 40 minuuttia. Suorilla lennoilla Rautio selviää 41 tunnin ja 15 minuutin lentoajalla.

”Olen ottanut kaikki lennot samalla lipulla. Silloin ne ovat halvempia.”

Erolle löytyy toinenkin selitys. Rautio aikoo matkustaa Sydneystä Cairnsiin maateitse. Hän käyttää australialaista bussipassia, jonka hintaan kuuluu myös 10 hostelliyötä Australian itärannikolla.

Bussipassi hostelliöiden kanssa maksaa 513 euroa.

Seuraavaksi on aika etsiä majoitusta. Aikaa on molemmilla viisitoista minuuttia.

Ja se alkaa nyt.

Olemme sopineet Raution kanssa, että Bangkokista ja Tokiosta etsimme hotelleja. Australiassa majoitutaan hostelleissa.

Lisäksi Rautio on saanut luvan käyttää hyväkseen matkatoimiston kumppanuuksia. Pakettihintoja, joihin kuuluu esimerkiksi lentokenttäkuljetuksia tai retkiä lähialueille.

Samalla hänelle on annettu lupa etsiä aktiviteetteja matkalta. Ne lisäävät matkan hintaa, mutta räätälöidyn matkan suunnittelu on Raution ammattitaidon ytimessä.

Etsin itse hotelleja Booking.comista. Hostellit katson Hostel World -sivustolta. Booking.comista valitsen sivuston ehdottamat, suosituimmat majapaikat.

Kun on kulunut kaksitoista minuuttia, Rautio ilmoittaa olevansa valmis. Hämmästyn jälleen. Onko Rautio oikeasti valmis etuajassa?

Majapaikkojen suhteen suoritusten vertailu on hankalaa. Jokaisella meillä on omat mieltymyksemme. Bangkokissa Booking.com suosittelee minulle neljän tähden hotellia. Alennusprosenttikin on mojova, 59 prosenttia. Loppuhinnaksi jää vain 49 euroa kolmelta yöltä.

Rautio muistuttaa, että arvosteluja saatetaan varaussivustoilla peukaloida. Some-vaikuttajille maksetaan tai tarjotaan ilmaisia majoituksia hyvistä arvioinneista, Instagram-postauksista ja blogikirjoituksista. Lähdekritiikki on syytä pitää mielessä.

Lähdekritiikki pätee tietysti yhtä lailla myös Rautioon. Pitkän linjan myynti-ihmisenä hän tietää, miten omaa tuotetta parhaiten markkinoidaan. Nyt hän puhuu Bangkokin paketista, johon kuuluu hotellin lisäksi lentokenttäkuljetukset sekä muun muassa kierros ja ruoat China Townissa ja jokimatka pitkähäntäveneellä.

Kokonaisuudelle hienossa hotellissa kertyy kolmelta yöltä hintaa 539 euroa.

Australiassa Rautio on heittäytynyt hurjaksi. Bussipassin avulla matka Sydneystä Cairnsiin taittuu samanaikaisesti rivakasti ja monipuolisesti. Kahdessatoista minuutissa Rautio on hakenut kokonaisen aktiviteettien kavalkadin.

On sukellusta, purjehdusta ja auringonlaskua vuorilla. Välillä käydään saarella yöpymässä. Bussimatkat ovat joskus pitkiä, mutta tekemisen puutteeseen ei tämä reissu kariudu.

Hintaa matkalle tulee mojovasti. Mutta niin usein käy, kun askareita halutaan antaa asiantuntijoiden tehtäväksi.

Tässä kisassa Raution ammattitaito osoittautui kovaksi. Lennot, majapaikat ja aktiviteetit löytyivät pikavauhdilla ja laatutakuulla. Varaussivustojen älykkyys ei yksinkertaisella haulla pärjää ihmisammattilaiselle.

Jos aikaa varaisi enemmän, voisi tulos olla toisenlainen.

Nopeassa kilpailussa ihminen kuitenkin edelleen päihittää tietokoneen. 

Professori Roosin mukaan teknologiasta intoiluun liittyy yksi keskeinen perisynti: inhimillisen osaamisen aliarvioiminen.

Ääriesimerkki löytyy taiteista. Vaikka kone voi luoda esimerkiksi täydellisen kuvan, jää jälki aina falskiksi.

”Siitä puuttuu kaikki se, mitä taiteilija on ihmisenä halunnut meille sanoa.”

Tietokone osaa myös säveltää hämmästyttävästi Bachilta kuulostavaa musiikkia. Ei kuitenkaan tarvitse olla ammattimuusikko ymmärtääkseen, ettei se sittenkään ihan samalta kuulosta. Se jokin puuttuu.

Esimerkkejä on paljon. Opettaminen, hoivatyö, palveluammatit. Sekä tietysti keskustelu siitä, mitä ylipäätään koneilta toivomme.

Vaikka tekoäly voi tuottaa yrityksille ihmismäistä tekstiä, tarvitaan silti ihminen linjaamaan, miksi ja minkälaista tekstiä halutaan tuottaa. Ihmisen pitää myös tarkistaa lopputulos.

”Ihmisten on käytävä se yhteiskunnallinen keskustelu”, Roos sanoo.

Tuotantolinjan ääni on suorastaan hypnoottinen. Jotenkin se tuo mieleen kohisevan kosken, jonka äärelle voi huomaamattaan rauhoittua tuntikausiksi.

Leipomon johtaja Kai Tuomainen ja tuotantopäällikkö Raine Lehtonen seisovat valkoisiin suoja-asuihin pukeutuneena linjaston vieressä. Hartaina he katselevat, kun 20 000 karjalanpiirakkaa tunnissa puskeva kone rypyttää jälleen seuraavia myyntikelpoisia tuotteita.

Viisi karjalanpiirakkaa kerrallaan. Kolmessa vuorossa, vuorokauden ympäri. Ei ihan joka päivä mutta melkein. Lantmännenin tehtaalta Hyvinkäällä valmistuvat karjalanpiirakat myydään kaupoissa Myllyn parhaan ja Vaasanin brändien alla.

Karjalanpiirakan teko ei ole ydinfysiikkaa, mutta onhan tässä työvaiheita ennen kuin on valmista.

Höyryävä puuro kaadetaan valtavan maajyrää muistuttavan jäähdytysrummun pinnalle. Pyörivästä rummusta vapautunut puuro jatkaa matkaansa korkealle liukuhihnalle, ihmiskäden ulottumattomiin.

Taikinasekoitin pyörii toisella puolella tehdasta. Valmiiksi vatkattu taikina nousee puuron tavoin yläilmoihin. Sitten se putoaa valtavissa kymmenen kilon klönteissä alas kaulintakoneeseen.

Lehtosen luvalla tungen sormeni taikinaan. Perinteiseen karjalanpiirakkaan ei rukiin lisäksi muita viljoja sotketa, mutta kaupan taikinoihin lisätään yleensä rakenteen parantamisen vuoksi vaaleampia jauhoja. Tällä kertaa vehnä- ja hiivaleipäjauhoja.

Mekaaninen kaulin painaa taikinan ohuiksi, piparkakkutaikinaa muistuttaviksi levyiksi. Välillä päälle putoaa jauhoja ennen uutta kaulimiskierrosta.

Lopulta taikina ja puuro kohtaavat. Korkealta linjastosta saapuva puuro ohjautuu muotin avulla keskelle karjalanpiirakoita. Taikinan eli kuoren osuus valmiin tuotteen painosta on noin 13–15 prosenttia, Lehtonen valistaa.

Viimeisenä on vaikein osuus. Rypyttäminen. Robotti suorittaa sen silikonisormilla. Ihmisen kämmentä muistuttava laite nousee esiin linjastosta ja kouraisee neljällätoista puolentoista sentin paksuisella silikonisormella tasaisen rypytyksen karjalanpiirakkaan.

Perinteinen karjalanpiirakka on valmis uuniin.

Valkoisiin on pukeutunut myös Eevaliisa Kurki. Hänellä on yllään karjalainen kansanasu feresi ja rinnassaan piirakkamestarin pinssi, kun hän johdattaa meidät Karjala-talon keittiöön Helsingin Käpylässä.

80 vuotta hiljattain täyttänyt Kurki on ihan oikea karjalainen. Isä syntyi Antreassa ja äiti Viipurissa. Oma lapsuudenkoti oli Joutsenossa, joka kuuluu nykyisin Lappeenrantaan.

Oliko Kurki viisi- tai kuusivuotias, tarkalleen hän ei muista, kun suvun leipurintaidot annettiin perintönä nuorelle karjalaistytölle. Aamulla leivinuunin sisään sujautettiin karjalanpiirakat, seuraavaksi ohrarieskat ja pullapitkot. Myöhemmin marjapiirakat ja ruisleivät. Jälkilämmöllä kypsyi vielä karjalanpaisti, josta seuraavana aamuna saatiin ensimmäiset maistiaiset.

Vanhan ajan leivinuunia Kurki kaipailisi myös Karjala-talolla. Ei hän osaa täysin sanoa miksi, mutta palava puu tuo piirakoihin tietyn maun, jota sähkö ei voi koskaan korvata.

Karjalanpiirakoiden teko on Kurjelle samanaikaisesti rutiinia ja taiteellista työtä. Kaulin tanssii ruistaikinalla kevyin pyörivin liikkein. Keskeltä ulospäin. Ei liian kovaa, Kurki muistuttaa monta kertaa.

”Ja niin ohueksi, että taikinan läpi näkyy seitsemän kirkkoa.”

Rypytyksiin on eri koulukuntia, mestari valistaa. Osa aloittaa keskeltä, osa päädystä. Toiset jopa tekevät toisen puolen ensin valmiiksi.

Kurki itse tykkää aloittaa päädystä. Ensin käännetään peukaloilla pääty sisään ja taitetaan ensimmäinen ryppy molemmille puolille. Sitten alkaa etusormilla painelu. Tasaiseen tahtiin, samalla hieman sisäänpäin vetäen.

Hyvän karjalanpiirakan salaisuus on yksinkertainen. Taikina valmistetaan hienosta ruisjauhosta. Puuro taas täysmaidosta, ja sitä laitetaan piirakkaan reilu ruokalusikallinen.

”Niin että makua tulee, mutta ei liikaa.”

Valmiin piirakan päälle sivellään heti paistamisen jälkeen voisulaa. Kunnon tavaraa eikä mitään kevytversiota, Kurki sanoo.

Ja jos oikein herkutellaan, päälle reilu nokare munavoita.

Piirakat on leivottu. On aika katsoa, onko Lantmännenin tehtaasta vastusta ikiaikaisille karjalaisille opeille.

Tuomarimme on nimeltään Henry Lepist. Hän on puhelias kokki, jonka isä aikoinaan  varoitteli, että kokin työ on raskasta. 

Lepistiä se ei ole haitannut. Ura alkoi 28 vuotta sitten, ja nykyisin hän toimii ravintolakoulu Perhon lehtorina.

”Nuorempana tykkäsi kokeilla kaikenlaista. Nykyisin arvostaa enemmän simppeleitä makuja.”

Simppeleistä mauista karjalanpiirakka lienee yksi suomalaisimmista. Ei tarvita muuta kuin ruisjauho ja hyvin keitetty riisipuuro. Ja tietenkin se munavoi.

Koneen ja ihmisen valmistamat karjalanpiirakat asetetaan tarjottimelle Lepistin eteen. Hän arvioi ensiksi ulkonäköä. Molemmat karjalanpiirakat vaikuttavat päällisin puolin hyviltä. Erojakin syntyy. Lepist osaa tietysti heti sanoa, kumpi on tehtaan ja kumpi ihmiskäden tuotos.

Kaupan tuote on hieman suurempi. Lisäksi siinä on enemmän puuroriisiä. Päältä puuttuu voisula. Kotitekoisista huomaa, että ne ovat kaikki hieman erinäköisiä – hyvässä mielessä.

”Niissä näkyy sekä taito että kotitekoisuus.”

Kaupan tuotteet ovat kaikki samasta muotista. Lepist ei kuitenkaan väheksy niiden ulkonäköä. Suomalaiset ovat karjalanpiirakkakansaa. Teollinenkin tuotanto on viety hyvälle tasolle, Lepist miettii.

“Vaikka kyllähän omaan silmään tuo kotitekoinen osuu paremmin.”

Seuraavaksi on aika maistaa. Lepist leikkaa karjalanpiirakat puoliksi ja sujauttaa palan Kurjen leipomaa karjalanpiirakkaa suuhunsa.

Puhelias kokkikouluttaja vakavoituu. Hän pureskelee piirakkaa rauhassa.

”Hyvä, rapea pinta. Riittävästi suolaa.”

Seuraavaksi on kaupan tuotteen vuoro. Tuotantolinjasta ulos putkahtanut, silikonisormilla rypytetty tehdastuote menee Lepistin kitaan.

Tuomio tulee nopeasti.

”Kyllä toi kotitekoinen huomattavasti paljon parempi on. Arvosana yhdeksän, lähellä jopa kymppiä.”

Entä kaupan piirakka?

”Se on seiska.”

KARJALANPIIRAKAT

Kuoritaikina:

2 dl kylmää vettä

1 tl suolaa

Noin 5 dl hienoja ruisjauhoja,

Sekoitetaan napakaksi taikinaksi. Voidaan tehdä edellisenä päivänä jääkaappiin tai myös pakastaa.

Riisipuuro:

2 dl riisiä

Noin 6 dl vettä

Keitetään, kunnes vesi on imeytynyt ja riisit ovat pehmenneet.

Lisätään 1–1½ l täysmaitoa ja keitetään puuroksi. Lisätään 2 tl suolaa tai maun mukaan.

Puuro pitää olla jäähtynyt, ennen kuin sitä voidaan laittaa piirakan kuorelle.

Leipominen:

1. Tee kuoritaikinasta peukalon paksuinen tanko ja leikkaa siitä noin parin sentin pituisia paloja, pyöritä palat palloiksi ja painele pallot tasaiseksi.

2. Kaulitse siitä ohut pyöreän muotoinen kuori. Käytä kaulitsemiseen reilusti tavallisia tai karkeita ruisjauhoja.

3. Pinoa kuoret päällekkäin muovin alle, etteivät ne kuivu. Pudistele jauhot pois ja laita kuoren keskiosaan sopiva (½–1 cm) määrä puuroa ja levitä se kuorelle veteen kastetulla veitsellä tai lastalla. Jätä reunoista 1½ cm tyhjäksi.

4. Rypytä piirakka umpeen vain etusormia käyttäen.

5. Laita piirakat pellille vieri viereen ja paista noin 250–275 asteessa uunista riippuen, kunnes puuron pinta hieman täplittyy ruskeaksi.

6. Ota uunista ja voitele voisulalla vain päältäpäin ja pinoa kolme neljä piirakkaa vadille liinan alle hautumaan.

7. Nautitaan munavoin kanssa.