Moni vanhempi saattaa olla neuvolan ikävuositarkastuksen tai päiväkodin vasukeskustelun jälkeen kummissaan. Vähän kuin olisi saanut käteensä lapsensa vikalistan. Tämä ja tämä pitäisi korjata. Tässä, tässä ja tässä kehittyä.

Neuvolasta todetaan, että kolmevuotiaan puhe on aika epäselvää. Päiväkodista taas sanotaan, että neljävuotiaalla kuluu turhan pitkään vaatteiden pukemiseen. Ruokapöydässäkin lapsi on aika hidas.

Kynäote olisi hyvä oppia pikkuhiljaa. Entä onnistuuko kolmevuotiaalta tasajalkahypyt ja neljävuotiaalta yhdellä jalalla seisominen?

Esimerkiksi tällaisista asioista nykyvanhemmat saattavat saada palautetta. Lapsen jatkuva tarkkailu voi kuitenkin pahimmillaan alkaa ahdistaa – onko tämäkin nyt muka niin tärkeä asia? 

Ja miksi lapsia oikeastaan tarkkaillaan nykyään niin valtavasti?

Kehitys- ja kasvatuspsykologian erikoispsykologi Mirja Kataja ymmärtää, että lasten tarkkailu voi hämmentää vanhempia. Kataja toimii Psykologiliiton lapsi- ja nuorisopsykologien ammatillisen työryhmän puheenjohtajana. 

Ajatus lasten tarkkailun takana on kuitenkin pohjimmiltaan hyvä.

”Mitä aikaisemmin erilaiset kehitysviiveet huomataan, sitä nopeammin voidaan aloittaa kuntoutustoimet. Monet kuntoutukset ovat tehokkaampia mahdollisimman varhain aloitettuna.”

Palautetta saatetaan antaa myös sellaisista asioista, jotka eivät ole vielä huolestuttavia, mutta voivat jatkuessaan muuttua sellaisiksi.

Esimerkiksi pienten lasten äännevirheistä sanominen voi silti tuntua vähän kohtuuttomalta. 

Niin neuvolassa kuin päiväkodissa olisi hyvä muistaa sensitiivisyys asioita esiin nostaessa, Kataja pohtii. Voisi sanoa, että seuraillaan asiaa, eikä kaikesta välttämättä tarvitse edes kertoa heti vanhemmille. Ammattilainen voi rauhassa seurata, oppiiko lapsi asian.

”Aina ei ammattilainenkaan voi olla varma, milloin on oikeasti syytä huoleen ja milloin voidaan jäädä odottamaan, kehittyykö lapsi ikänsä mukaan.”

Vaikka lasten aivot kehittyvät pääpiirteittäin samalla tavalla, myös yksilöllisiä eroja on hyvin paljon. Lapsi voi olla jossain asiassa jäljessä, mutta spurtata ikätoverit lyhyessä ajassa kiinni.

”Esimerkiksi jotkut lapset eivät vielä kaksivuotiaana puhu paljon ja kolmevuotiaana alkavatkin puhumaan suoraan lauseilla ja kehittyvät normaalisti”, Kataja kuvailee.

Joku lapsi lähtee kävelemään puoli vuotta aikaisemmin kuin toinen, ja yksi oppii piirtämään ennen kuin toinen osaa edes pitää kynää kunnolla kädessään.

Jos lasten kehitys ei ole täysin yksiselitteistä, niin miksi tämä yksilöllisyys tuntuu välillä unohtuvan? Ja sitten palautetta tulee vaikkapa siitä, jos lapsi ei saa kierrekorkkia auki kolmivuotisneuvolassa.

Kataja pohtii, että neuvolan terveydenhoitajat seuraavat tietysti heille annettuja ohjeita. Ehkä neuvolan virstanpylväät voisivat olla hieman löyhempiä.

”Jos ikäkriteerit ovat kauhean tarkkoja, sitä enemmän meillä on lapsia, jotka eivät niitä täytä, vaikka luultavasti he kehittyvät ihan normaalisti.”

Varsinkin omatoimisuus on asia, joka tuntuu nykyään olevan tärkeää. Sitä seurataan neuvolassa, ja siitä saattaa saada palautetta myös päiväkodista. 

Vaatteet olisi tärkeää saada jo varhaisessa vaiheessa itse päälle ja osata pilkkoa ruokaakin. Myös esimerkiksi hidas syöminen on asia, josta jotkut vanhemmat ovat saaneet palautetta päiväkodista.

Tämä on tietysti omalla tavallaan ymmärrettävää, kun päiväkodit kasvavat eikä kaikille ryhmille välttämättä ole edes omaa ruokailutilaa.

Mutta mitä pikkulapsilta voi oikeastaan vaatia? Eivätkö lapset nimenomaan tarvitse aikuisten ohjausta ja tukea?

Tästä asiasta Kataja on huolissaan. Nykyään lapsilta odotetaan usein sellaista omatoimisuutta ja itseohjautuvuutta, joihin heillä ei välttämättä ole valmiuksia.

”Esimerkiksi pukeutumisen taito ei ole pienillä lapsilla vielä samalla tavalla automatisoitunut kuin meillä aikuisilla. Kun pukiessa tulee pettymys vastaan, pukeutumisen taito voi kadota. Tunne vie mukanaan eikä lapsella ole enää ymmärrystä siitä, mitä tässä pitäisi tehdä ensin.”

Katajan mielestä lapsen pitää saada välillä taantua siihen, ettei hän osaa. Hän näkee omatoimisuuden ja itseohjautuvuuden ihanteen olevan osa laajempaa yhteiskunnallista muutosta.

”Sata vuotta sitten maatalouskulttuurissa oli tavallista, että pikkulapset hoitivat pikkusisaruksiaan. Sitten meillä oli pitkähkö aikakausi välissä, jolloin lapsiin ei kohdistunut tällaisia odotuksia. Nyt tuntuu taas siltä, että yhteiskuntaan halutaan tehokkaita jäseniä, joiden pitää osata asioita jo varhain.”

Lapsilta odotetaan nykyään monissa asioissa liikaa, Kataja pohtii. Pieni lapsi ei käsitä aikaa samalla tavalla kuin aikuiset eikä välttämättä ymmärrä olevansa jossain asiassa hidas. Syy-seuraussuhteitakin aletaan hahmottaa vasta 5–6-vuotiaana ja kunnolla vasta noin 12–13-vuotiaana.

Vanhemmista voi tuntua vaikealta kuulla jatkuvasti siitä, että omassa lapsessa on jotain parannettavaa. Olenko vanhempana ihan surkea, jos lapseni oppii vaikkapa pilkkomaan ruokansa muita myöhemmin?

”On kurjaa, jos vanhemmalle tulee olo, että vaikkapa neuvolan ikätarkastuksessa tulee vain negatiivista palautetta. Toivoisin, että neuvolan työntekijällä olisi silloin ollut vain huono päivä”, Kataja sanoo.

Neuvoloiden tilanne on kuitenkin ollut jo pitkään ainakin pääkaupunkiseudulla ongelmallinen. Vastassa saattaa olla joka kerta uusi terveydenhoitaja.

”Tämä voi olla aito ongelma. Jos ammattilainen ei ole koskaan ennen nähnyt lasta, voi hän kokea velvollisuudekseen tarttua pieniinkin asioihin lapsen kehityksessä ja osaamisessa, ettei mahdollinen kuntoutusta tarvitseva viive tai häiriö jää huomaamatta.”

Mutta entäs sitten lapsi? Miten lapseen voi vaikuttaa, jos jatkuvasti tulee palautetta siitä, että jossakin pitäisi kehittyä?

Keskustelut, joissa lapsessa nähdään olevan jotain vikaa, voivat vaikuttaa negatiivisesti lapsen itsetuntoon.

”Lapsi tarvitsee aina enemmän kehuja kuin kritiikkiä. On myös ammattilaisen vastuulla saada sanottua asia kivasti, erityisesti jos lapsi on tilanteessa läsnä.”

Oikeastaan olisi parempi, ettei pieni lapsi tietäisi ollenkaan, jos hänessä on jotain ”vikaa”, Kataja sanoo. Sen pitäisi olla vain aikuisten asia. Jos jokin osa-alue kaipaa kehitystä, toteutetaan se leikin varjolla.

”Esimerkiksi pienten lasten puhe- tai toimintaterapiahan toteutetaan usein niin, että se näyttäytyy lapselle leikkinä.”

Kataja kaipaisi laajempaa yhteiskunnallista keskustelua siitä, saavatko lapset olla enää lapsia ja keskittyä päätoimeensa – leikkimiseen. Aikuisten tehokkuusajattelu ei saisi vaikuttaa lapsiin.

”Jostainhan ne vaatimukset ja säädökset, mitä pitää seurata ja minkälaisia suunnitelmia tehdä jokaiselle, tulevat neuvoloihin ja päiväkoteihin. Päiväkodeissa ja neuvoloissa on paljon byrokraattista työtä, jota voitaisiin varmaankin vähentää.”