Puoli kahdelta yöllä ovikello soi Björkelundien kotona Helsingin keskustassa.

51-vuotias Boris Björkelund oli vielä hereillä. Hän oli käynyt illalla ystävänsä kanssa saunomassa ja teellä ja palannut kotiin Ruoholahdenkatu 6:een puolen yön aikaan.

Oli huhtikuun 20. ja 21. päivän välinen yö vuonna 1945.

Björkelund oli syntynyt Pietarissa, mutta hän oli Suomen kansalainen. Hänellä oli  menestyvä antiikkikauppa Helsingissä.

Ovella oli kuusi miestä, joista neljä oli suomalaisia poliiseja. Ensimmäisenä astui sisään Valtiollisen poliisin etsivä.

Mukana oli myös kaksi neuvostoliittolaista. Valvontakomission miehiä.

Edellisenä päivänä Suomea kontrolloivan liittoutuneiden valvontakomission varapuheenjohtaja Grigori Savonenkov oli kutsunut puheilleen Hotelli Torniin sisäministeri Yrjö Leinon.

Savonenkovilla oli 22 nimen lista. Hänen mukaansa listan henkilöt olivat sotarikollisia ja vakoilijoita ja harjoittivat Neuvostoliittoon kohdistuvaa terroria. Heidät oli pidätettävä heti ja luovutettava Valvontakomissiolle.

Seuraavana yönä poliisi pidätti lähes kaikki listan miehet, joita myöhemmin alettiin kutsua Leinon vangeiksi.

Aamulla miehet kuljetettiin Valtiollisen poliisin tiloista Ratakadulta Malmin lentokentälle. Siellä heitä odotti Valvontakomission pelätty puheenjohtaja Andrei Zhdanov ja lentokone.

Miehet lennätettiin Moskovaan ja vietiin Lubjankan vankilaan.

Kuulustelut alkoivat heti. Kaikki saivat työleirituomiot, paitsi entinen kenraali Severin Dolivo-Dobrovolski, joka ammuttiin.

Yksi miehistä, Vasili Maksimov, oli pidätetty erehdyksessä saman nimisen setänsä sijasta. Mutta neuvosto-oikeus löysi tähänkin ratkaisun. Väärä ja viaton Maksimov sai 15 vuoden työleirituomion.

Melkein kaikki miehet olivat venäläistaustaisia. Kymmenen heistä oli Suomen kansalaisia. Melkein kaikki olivat emigrantteja, Venäjän vuoden 1917 bolševikkivallankumousta Suomeen paenneita.

Vuosiin kenestäkään heistä ei kuultu mitään.

Mutta tieto heidän kaappaamisestaan Stalinin valtakuntaan levisi nopeasti suomenvenäläisten keskuudessa. Tämä saattoi olla alku jollekin vielä pahemmalle.

Juuri noina vuosina venäjänkielinen suomalaistyttö Marianna tapasi leikkipaikalla Töölössä kaksi tyttöä, jotka hekin puhuivat venäjää.

Se tapahtui tässä, Urheilukatu 16—24:n edessä olevassa pienessä puistikossa.

Marianna oli ilahtunut. Uusien kaverien kanssa hän keinui ja lauloi venäjänkielisiä lauluja. Mutta sitten puiston suomenkieliset lapset alkoivat huutaa lorua: 

Pikkuryssä tanssi / nahkahame päällä

Nahkahame repesi / pikkuryssä häpesi

Uudet tytöt suuttuivat. He sanoivat pilkkaajille: Odottakaa vain, kun Stalin tulee tänne panssareineen. 

Marianna kauhistui.

82-vuotias Marianna Flinckenberg-Glushkoff muistaa edelleen noiden vuosien tunnelman.

”Meidänkin sukua ja ystäviä pakeni Länsi-Eurooppaan ja Amerikkaan”, hän sanoo. ”Minun kummitätini veli oli yksi Leinon vangeista.”

Kummitädin veljen nimi oli Maximilian Loudon. Köyhtynyt, pitkästi yli 50-vuotias aatelisherra oli työskennellyt sota-aikaan Romanian lähetystön autonkuljettajana. Hän kuoli Stalinin leirillä kaksi vuotta myöhemmin.

Maximilian Loudonin tytär taas pakeni Suomesta eikä koskaan palannut.

Leinon vangit olivat aika uusia venäläisiä Suomessa. Useimmat heistä olivat tulleet Suomeen vasta vuoden 1917 jälkeen.

Ruotsin vallan aikaan Suomessa ei juuri ollut venäläisiä, mutta 1900-luvun alussa tilanne oli jo toinen. Helsinkiin ja Viipuriin oli muodostunut suuret venäläiset yhdyskunnat.

Nyt, vuonna 2022, Venäjä näyttää osaavan vain tuhota infrastruktuuria, mutta autonomian ajan Suomessa Venäjä ennen kaikkea rakensi sitä. Suuriruhtinaskunnalle piti esimerkiksi pystyttää uusi, edustava pääkaupunki.

Helsinki vilisi venäläisiä katukiveyksen tekijöitä, puuseppiä, tilkitsijöitä, koristemaalareita, lasittajia, peltiseppiä, veitsen terottajia, kaupustelijoita ja kesäisin jäätelökauppiaita, jotka tulivat ja menivät. Bulevardilla oli Koroleffin kauppa, Unioninkadun ja Eteläesplanadin kulmassa Pletchikoffin kauppa ja kauppatorilla Shoshkoffin munakauppa.

Suomeen tultiin Venäjältä mielellään. Venäläisen yhteiskunnan hierarkia oli jähmeä, mutta Suomessa vallitsi ruotsalainen meininki. Täällä saattoi edetä.

Ivan Korastileff oli tullut Suomeen maaorjana. Täällä hän ryhtyi rakennusalalle ja urakoi sekä Helsingin yliopiston että Senaatin rakennusta ja myös Merikasarmia, jossa nyt toimii ulkoministeriö.

Vauraimmat kauppiaat suomalaistuivat vuosikymmenten mittaan. Tai oikeastaan he sulautuivat kaupungin ruotsinkielisiin niin, että purjehtivat jo 1800-lopussa yläluokkaisen Nyländska Jaktklubbenin jäseninä.

Moni kauppias toimi alun perin Viaporin varuskunnan alihankkijana. Niin syntyi myös yksi Suomen tunnetuimmista brändeistä. Länsi-Mustasaaren kapakassaan sotilaille myi olutta, viinaa, kotikaljaa ja simaa Nikolai Sinebrychoff.

Usein muistetaan Sveitsistä tulleet Fazerit ja Saksasta tulleet Pauligit, mutta myös venäläiset maahanmuuttajat toivat elinkeinoelämään dynamiikkaa. Nikolajeffin kauppiassukuun kuulunut Sergei Nikojaleff alkoi tuoda maahan Oldsmobilea ja myöhemmin Opelia, Mercedestä, Benziä ja Renaultia. Fjodor Kiseleff perusti Töölöön sokeritehtaan, joka tosin pilasi Töölönlahden veden. Hänen poikansa ryhtyi arkkitehdiksi ja suunnitteli Helsinkiin monia asuintaloja.

Kun Suomi itsenäistyi, maassa oli tukeva, suomalaistunut venäläisperäinen kansanosa. Mutta sitten oli niitä venäläisiä, jotka olivat maassa muilla asioilla, kuten sotaväkeä. Ja lisää oli tulossa.

Loppuvuodesta 1918 keskusteltiin samasta asiasta kuin tänä syksynä: pitäisikö itärajan takaa tulevia venäläisiä pakolaisia päästää maahan vai ei?

Saman vuoden huhtikuussa Suomen hallitus oli päättänyt, että maasta piti poistua kaikkien venäläisten, jotka eivät olleet Suomen kansalaisia. Helsingissä asuville annettiin viisi päivää aikaa lähteä, muille kymmenen.

Kymmeniä tuhansia venäläisiä kuljetettiin maasta höyrylaivoilla. Jo edellisenä talvena Suomeen sijoitettua venäläistä sotaväkeä oli siirretty rajalle junilla.

Syksyllä arvioitiin, että 90 prosenttia maassa oleskelleista venäläisistä oli saatu lähtemään.

”Yhä harvemmin kuulee venäjän kieltä kadulla, ja se slaavilainen kieli, jota vielä kuulee, taitaa olla ukrainaa”, iloitsi Hufvudstadsbladet.

Mutta tilanne Venäjän vastaisella rajalla paheni nopeasti.

Kesällä oli alkanut Venäjän sisällissota, jossa olivat vastakkain Leninin puna-armeija ja valkoisten kenraalien joukot. Kun Lenin yritettiin murhata elokuun lopussa 1918, bolševikit aloittivat järjestelmällisen terrorin.

Sen toimeenpani salainen poliisi Tseka. Muutaman organisaatiouudistuksen jälkeen Tsekasta tuli KGB, ja sen kasvatti on Venäjän nykyinen presidentti Vladimir Putin. Nyt Venäjältä paetaan hänen diktatuuriaan.

Terrorin seuraukset tuntuivat Suomen rajalla. Venäjältä käynnistyi joukkopako.

Ensin alkoi tulla korkeita upseereita, teollisuusmiehiä ja kauppiaita, sitten entisiä virkamiehiä ja älymystöä ja lopulta ihan tavallista väkeä. Pakkovärväys puna-armeijaan sai monet upseerit ja nuoret miehet lähtemään.

Nyt Hufvustadsbladet näki,  ettei voinut ”olla sivistyneen maailman etujen mukaista, että paras osa Venäjän kansaa joutuisi mielenvikaisten laumojen uhriksi”.

Suomen ja Venäjän raja kulki Karjalankannaksella Seistarjokea eli Rajajokea pitkin. Joki ei ollut leveä, mutta sen verran syvä se oli, että se piti ylittää veneellä tai uimalla. Pilalehti Tuulispää ilakoi:

Ensimmäisenä huomatuimmista henkilöistä suoritti Rajajoen uimakoulun täydellisen oppimäärän ruhtinas Obolenski, joka muutama viikko sitten tulla porhalsi rintauinnilla Rajajoen poikki, että vesi kohisi, mikä on uusi maailmanennätys.

Sen aikaiset ihmiset varmasti muistivat vielä toisen Obolenskin. Nikolai Bobrikovin jälkeen Suomen kenraalikuvernöörinä oli toiminut Ivan Obolenski.

Ruhtinas Obolenski ei ollut ainoa korkea-arvoinen pakolainen. Rajajoen yli tulivat myös entiset keisarillisen Venäjän pääministerit A. Trepov ja V. Kokotshkov, entinen duuman varapuhemies V.N. Volkovskij ja kenraali N. N. Judenitsh.

Aina suhtautuminen pakenijoihin ei ollut suopeaa. Joskus suomalaiset rajamiehet varastivat näiden rahat ja pakottivat sitten takaisin Venäjän puolelle. Rajamiesten tekemiä ryöstömurhia tunnetaan seitsemän.

Jo kesällä 1917 Suomeen oli paennut suuriruhtinas Kirill, joka oli keisari Aleksanteri II:n pojanpoika. Kirill oli asettunut Haikon kartanoon ja sai siellä asuessaan vaimonsa kanssa lapsen. Siellä olisi voinut syntyä Venäjän tuleva hallitsija, sillä kun viimeinen tsaari Nikolai II perheineen oli kesällä 1918 murhattu, Kirill oli kruununperimysjärjestyksessä ensimmäinen.

Paitsi ettei mitään perittävää enää ollut. Silti Kirill kruunautti itsensä tsaariksi vuonna 1924 muutettuaan Saksaan.

Suurin osa Suomen rajan yli paennutta Venäjän yläluokkaa jatkoikin matkaa muualle.

Pysyvämmin Suomeen jäi viimeisen tsaarittaren hovineiti ja paras ystävä Anna Vyrubova. Hän pakeni äitinsä kanssa reellä merenjäätä pitkin Suomeen joulukuussa 1920 ja sai Suomessa taloudellista tukea Mannerheimilta, joka tunsi hänet hovin ajoilta.  Viimeiset vuotensa Vyrubova asui kaksiossa Taka-Töölössä Topeliuksenkatu 27:ssä palvelijattarensa kanssa.

Kaikki eivät sopeutuneet elämään Suomessa. Vanha tykistönkenraali Aleksand Levanskij ampui itsensä Helsingissä 1921, kapteeni Anatoli Neritskij teki itsemurhan Viipurissa seuraavana vuonna.

Suomenlahden jäätä myöten Suomeen siirtyi myös Fabergén perhe, isä, äiti ja nelivuotias Oleg, mutta vasta syksyllä 1927. Koristeellisia kultamunia rakentanut kultaseppä oli perheen isän isä.

Perhe matkusti ensin junalla Leningradiksi muuttuneesta Pietarista Kannakselle ja sitten pieneen kylään lähellä Suomen rajaa. Siitä he jatkoivat jalan läpi kylän ja sitten polkua pitkin meren rantaan.

Oli myöhäinen ilta marraskuussa. He jäivät odottamaan. Kohta pimeydestä ilmestyi neljän potkukelkan kanssa neljä suomalaista ihmissalakuljettajaa.

Kun Oleg seuraavana päivänä heräsi, hän oli Suomen puolella Terijoella.

Nyt Frances Fabergé lakaisee heiniä tallin lattialta. Hän on Oleg Fabergén tytär. Tämä tila Vihdissä on hänen äitinsä kotitila.

Fabergé on tunnettu hevosihminen ja maailmankuulu suursnautserien kasvattaja. Tällä hetkellä tallissa on kolme hevosta, joista yksi on poni. Aitauksessa pihalla haukkuu uljaita snautsereita.

”Täytyy vähän siivota, jos täällä meinataan kuvata”, Frances Fabergé sanoo luutiessaan.

Täällä tosiaan meinataan kuvata samaan kuvaan Fabergé ja myös hänen ystävänsä Tiiu Kaitalo.

”Mä olen tätä paijaillut sohvalla, kun se oli ihan pieni varsa”, sanoo Kaitalo ja silittelee uljaan tamman turpaa.

Kaitalokin on hevosihmisiä. Miksei olisi, olihan hänen äidinisän äidinisänsä Venäjän tsaarin hovitallimestari.

Tiiu Kaitalo voisi hyvin käyttää nimeä Demidov, sillä hänen äitinsä isoisä oli ruhtinas Aleksandr Lopuchin-Demivov. Demidovit olivat kaivos- ja metalliteollisuussuku, joka vaurastui jo 1700-luvulla. Romanovien jälkeen heidän sanotaan olleen keisarillisen Venäjän rikkain suku.

Paettuaan Suomeen Aleksander Demidovilla oli vielä suuri omaisuus, hevosia, koiria ja valtava palveluskunta, mutta hän oli taitamaton raha-asioissa. 

Jo vuonna 1926 kaiken menettänyt ruhtinas joutui kääntymään Viipurin maalaiskunnan köyhäinhoitolautakunnan puoleen selvitäkseen vaatimattoman mökkinsä vuokranmaksusta. Omaisuudesta oli jäljellä yksi rotuhevonen, hiukan metsää, muutama lehmä, kanoja ja kuusi koiraa.

Ruhtinaalla ja hänen vaimollaan oli yllään aina samat vaatteet. Kesä talvet ruhtinatar kulki kumisaappaissa.

Ruhtinas kuoli vuonna 1937. Toisen tarinan mukaan hän putosi heinäkuorman päältä, toisen tarinan mukaan reestä. Leskiruhtinatar taas eli vuoteen 1957. Hän vietti  viimeiset vuotensa surkeissa oloissa karjasuojissa ja alkeellisissa mökeissä Mikkelin lähellä.

Heidän lapsenlapsenlapsensa, valokuvaaja Tiiu Kaitalo taas oli vuonna 2003 kutsuttuna arvovieraana, kun Pietarin kaupunki juhli perustamisensa 200-vuotispäivää. Venäjällä toimiva Demidov-säätiö järjesti samalla konferenssin.

”Mutta ohjelma oli venäjäksi. Lähdettiin sieltä serkun kanssa muistaakseni baariin.”

Frances Fabergé osaa venäjää. Hänen isänsä puhui sitä hänelle. Kun isä tuli hakemaan häntä Meilahden alakoulun pihalta, Frances puhui isälle koulukaverien kuullen suomea, sillä koulussa häntä kiusattiin muutenkin ryssäksi.

Frances Fabergé vieraili Venäjällä Neuvostoliiton aikaan 1970-luvun alussa, kun hän toimi Suomen ravijoukkueessa hevostenhoitajana ja tulkkina.

Isä vastusti matkaa.

”Hän pyysi, että älä lähde, ne eivät päästä sinua sieltä takaisin”, Fabergé kertoo. ”Se oli ainoa kerta, kun näin isäni itkevän.  ”

Kaitaloa ja Demidovia ei ole yhdistänyt ylhäinen sukutausta vaan koirat.

Vuonna 2006 Kaitalo hankki suursnautserin. Hän halusi viedä sen näyttelyyn ja kuuli, että Vihdissä asuu Frances ”Sissi” Fabergé, joka on mestari snautserien trimmaajana.

”Me sovittiin, että Sissi trimmaa mun koiran ja minä otan kuvia Sissin hevosesta.”

Nyt Kaitalolla on kaksi Fabergén kasvattamaa suursnautseria.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen monien sitä pakenevien venäläisten ei tarvinnut edes ylittää rajaa. He olivat jo Suomessa.

Rajan pinnassa Karjalan kannaksella oli noin 12 000 huvilaa, joista vain kymmenesosa oli suomalaisten omistuksessa. Kannaksen rajakunnat olivat olleet Pietarin työssäkäyntialuetta. Korkea-arvoiset venäläiset virkamiehet ja upseerit, rikkaat kauppiaat ja tehtailijat toivat perheensä kesäksi huvilalleen. Itse he kävivät Pietarissa miestentöissä junalla, joka kulki 40 kertaa päivässä.

Sellainen huvila Demidoveillakin oli. Ja Zhdanoveilla, joiden Andrei-poika tuli myöhemmin suomalaisille liiankin tutuksi Valvontakomission puheenjohtajana.

Huvilallaan kannaksella oli vallankumouksen aikaan myös taidemaalari Ilja Repin, venäläisen maalaustaiteen kunniavanhus. Hän jäi mieluummin Suomeen eikä ikinä palannut Venäjälle, vaikka bolševikit maanittelivat. He ihailivat hänen realismiaan, jonka jalostivat sittemmin sosialistiseksi.

Repin kuoli vuonna 1930. Hänen uskontoon ja alkoholiin taipuvainen poikansa Juri taas vaelteli vielä 1950-luvulla Helsingin talvisilla kaduilla pelkät Jeesus-sandaalit jaloissaan, kunnes teki itsemurhan hyppäämällä Pelastusarmeijan yömajan ikkunasta kadulle.

Hieman tavallisempi oli Elisabeth Zarubinan emigranttitarina.

Hän syntyi perheen huvilalla Kannaksella vallankumousvuonna 1917.

Isä oli tsaarin tykistöupseeri, jonka bolševikit vangitsivat hänen asemapaikassaan Turun seudulla. Kun häntä oltiin kuljettamassa Venäjän puolelle, hän tappoi itsensä junassa viiltämällä kaulansa auki Gillette-partakoneen terällä. 

Perhe jäi asumaan huvilalle Kannakselle. Elisabeth alkoi käydä koulua venäjänkielisessä sisäoppilaitoksessa. Siellä hän 14-vuotiaana tutustui 16-vuotiaaseen Leoon, joka hänkin oli tsaarin armeijan upseerin poika.

Myöhemmin, kun he kumpikin olivat jo päätyneet Helsinkiin ja Leo sotinut talvi- ja jatkosodan, heistä tuli aviopari.

Sodan jälkeen he saivat lapsia. Vanhin kuoli, mutta sen jälkeen Elisabeth ja Leo Babitzinille syntyi vielä viisi lasta, joista parhaiten tunnetaan Kirill ja Marija eli Kirka ja Muska.

Babitzinit olivat vähävaraisia. Niin emigrantit tyypillisesti olivat. Omaisuus oli jäänyt Venäjälle.

Se erotti heitä Suomessa pitkään asuneista menestyneistä venäläisistä ja Pietarin hovissa vaurastuneista suomalaisista, jotka nyt olivat palanneet Suomeen. Köyhiin emigrantteihin pidettiin etäisyyttä.

Suomen valtiolta Leo Babitzin ei saanut edes rintamiestonttia, koska ei ollut Suomen kansalainen. Ensin Babitzinin perhe asui Eirassa yksiössä, johon tuli vain kylmä vesi, myöhemmin Maunulassa. Isä työskenteli putkimiehenä.

Joka lauantai ja sunnuntai isä vei lapset kirkkoon Uspenskin katedraaliin.

”Se oli sosiaalinen tapahtuma, siellä tavattiin muita emigrantteja”, Muska kertoo.

Kirkan ja Muskan kotikieli oli venäjä, jota Kirkakin siis puhui täydellisesti, mutta Kirkan vuonna 1981 syntynyt tytär Aleksandra ei kieltä enää osaa.

”Varhaislapsuudessani isä oli paljon poissa”, Aleksandra Babitzin sanoo – keikoilla siis. Eikä isä puhunut lapsille venäjää, kun oli kotona. Sitten vanhemmat erosivat, ja Aleksandra ja hänen sisarensa näkivät isää vielä vähemmän.

Silti Aleksandra on aina ollut tietoinen venäläisistä juuristaan.

”Se on osa peruskasvatustani.”

Venäläisyyteen kuuluu avoimempi itseilmaisu kuin suomalaiseen kulttuuriin, Aleksanda Babitzin kuvaa. On sallittua esimerkiksi laulaa, mistä Babitzinit ovat hyvä esimerkki.

Mutta on myös vanhempien kunnioitus, ja kunnioittavuus yleensäkin. Se on hyvä ymmärtää nyt, kun venäläisyys näyttäytyy raakuutena.

”Kunnioittava käytös. Tietynlainen itsekuri. Oman presenssin hallitseminen.”

Itsenäisyyden alku oli Suomessa pakolaisaaltojen aikaa.

Juuri kun rajan yli oli tullut ainakin toistakymmentä tuhatta vallankumousta paennutta, jännite Itämeren alueella kasvoi uudelleen. Kronstadtin linnoitussaarella Pietarin edustalla sotaväki nousi maaliskuussa 1921 kapinaan Leninin bolševikkivaltaa vastaan.

Siinä ei käynyt hyvin.

Koska Suomenlahden pohjukka oli vielä jäässä, Puna-armeija tuli Leningradista jäätä pitkin 50 000 miehen voimin kukistamaan kapinaa.

Taistelu oli verinen. Sen päätteeksi tuhansia kapinallisia lähti pakenemaan sohjoisen kevätjään yli Suomeen, monet perheineen. Puna-armeija ajoi heitä takaa ja ampui tykeillä jäätä rikki.

Matkaa Suomen puolelle Terijoelle oli 15 kilometriä. Ei tiedetä, paljonko pakenijoita hukkui tai uupui jäälle, mutta seuraavana keväänä Terijoen ihanille hiekkarannoille ajelehti paljon ruumiita.

Noin 8000 selviytyi Suomeen. Heidät sijoitettiin aluksi eristysleireille. Noin 1600 pakolaista jäi pysyvästi Suomeen, tuhansia palasi Neuvostoliittoon, kun heille luvattiin armahdusta.

Yksi Suomeen jääneistä oli matruusi Fjodor Sakara, joka asettui asumaan Lauritsalaan. Hän löysi vaimon, joka oli Karjalankannaksen venäläisiä.

Heidän 1935 syntynyt tyttärensä Anna Kunttu asuu Espoossa.

”Olen täysi slaavi”, Kunttu sanoo. Kotona opittu venäjänkieli häneltä on kuitenkin alkanut unohtua.

Muistitietoa kapinasta tai pakomatkasta Terijoelle ei ole perheeseen jäänyt.

”Isä ei puhunut siitä koskaan.”

Kuntun 1969 syntynyt tytär Nadja ei muista Kronstadtista paenneesta isoisästä paljon.

”Lähinnä sen, että ukki meni aina talonsa kellariin ja toi sieltä omenalimua.”

Nadjan Kuntun 26-vuotias tytär Carita Salonen ei voikaan muistaa Fjodor Sakaraa, sillä hän on syntynyt parikymmentä vuotta Sakaran kuoleman jälkeen.

Mutta pakolaisuus on Carita Saloselle tuttua. Hänellä on kohta kaksivuotias Jasin-poikan.

”Jasinin isän vanhemmat joutuivat pakenemaan Afganistanista.”

Suomen vanhinta venäläisväestöä edustavat nämä kaksi ihmistä, jotka seisovat nyt kuvattavina Helsingin yliopiston päärakennuksen aulassa. Heidän kohtalonsa liittyy kiinteästi hallitsijasuku Romanoveihin.

Kun Pietari Suuri valloitti Kaakkois-Suomen Ruotsilta, hän palkitsi Viipurin vallanneiden joukkojen komentajan Grigori Tshernyshevin läänityksillä Karjalan kannaksella. Alueen talot olivat sodan vuoksi jääneet asumattomiksi, joten Tshernyshev siirrätti sinne maaorjiaan muilta tiluksiltaan Venäjältä.

Sellaisten orjien jälkeläisiä ovat nämä kaksi, kirjailija Tommi Uschanov ja kansanedustaja Tarja Filatov.

Tommi Uschanovin isä on kotoisin Kyyrölästä Karjalankannakselta, samoin Filatovin babushka, isoäiti.

Helsingin yliopisto on tavallaan Filatovin ja Uschanovin kohtalotoveri. Sekin on pakkosiirretty. Yliopiston Turusta Helsinkiin siirsi Pietari Suuren pojanpojan tyttären sisarenpojan pojanpoika keisari Aleksanteri I.

”Isoäitini oli omaa sukuaan Uschanov”, Filatov huomauttaa Uschanoville. Filatovin isoisä, dedushka, taas oli Kyyrölän naapurikylästä. 

Kyyrölä olikin erikoinen kylä.

Pietari Suuren ajoista vuoteen 1944 siellä puhuttiin melkein pelkästään venäjää. Kylä oli myös rakennettu venäläiseen tapaan: talot olivat vieri vieressä pääty kylänraittia päin.

Toinen umpivenäläinen kylä Kannaksella oli Raivola.

Kun kannas oli liitetty Neuvostoliittoon, Raivolan nimi muutettiin 1947 Andrei Ždanovin mukaan Ždanoviksi. Vuotta myöhemmin Ždanoviksi nimettiin myös ukrainalainen kaupunki Mariupol, koska Andrei Ždanov oli syntynyt siellä. Kaupunki oli sen niminen vuoteen 1989. Viime keväänä ukrainalaislähteet väittivät, että Venäjä aikoo palauttaa Mariupolille tämän nimen.

Kyyrölän kylässä oli yhteensä 15 taloa, joissa asui Uschanoffeja tai Usanoffeja tai Uschanoveja, ja yhteen niistä syntyi vuonna 1936 Tommi Uschanovin isä Mooses Uschanov.

Mooses Uschanov kasvoi Hämeenlinnassa, sillä Kyyröläläiset evakuoitiin jatkosodan päätteeksi sille seudulle. Tarja Filatov asuu Hämeenlinnassa edelleen. Hämeenlinnassa toimii yhä myös Kyyrölän savi, jota pitää kaksi kyyröläistaustaista naista. Yritys jatkaa saviastioiden valmistamista, mikä oli kyyröläläisten sukupolvesta toiseen periytynyt elinkeino.

Filatovin isovanhemmat olivat venäjänkielisiä, mutta hän puhuu itse venäjää vain sen verran, että osaa pyytää kahvipöydässä kahvia.

”Yksi venäläinen sanoi minulle, että puhun keskiaikaista venäjää.”

Uschanov osaa venäjästä vain aakkoset.

”Pro gradua tehdessäni jouduin käyttämään Georg Henrik von Wrightin arkistoa, ja hän oli hyvin pettynyt, kun ei päässyt puhumaan kanssani venäjää.”

Filatov sai vihapostia, kun Venäjä oli helmikuussa hyökännyt Ukrainaan.

”Vastasin, että dedushkani on taistellut Suomen puolesta enkä ota tätä kritiikkiä vastaan.”

Venäläiset maahanmuuttajat integroituivat 1920- ja 1930-luvuilla hyvin. Emigranttiupseerit tosin puuhasivat Venäjälle vastavallankumousta omissa järjestöissään. He organisoivat terrori-iskuja Moskovaan asti.

Monet olivat saaneet töitä Stockmannilta ja Fazerin leipomosta sekä Arabian tehtaalta ja Kone ja sillasta, joissa saattoi pärjätä pelkällä venäjällä. Arabiassa työskenteli lopulta myös leningradilainen Michail Schilkin, joka oli parikymppisenä lähtenyt purjehtimaan Laatokalle kesällä 1921 mutta ajautunut rajuilman vuoksi Suomen puolelle. Täällä hän työskenteli ensin kuorma-autokuskina mutta päätyi Arabialle keraamikoksi ja suunnitteli esimerkiksi Kauppakorkeakoulun ja Arabian tehtaan ulkoseinien reliefit.

Helsingin venäläisillä oli paljon kulttuuritoimintaa, balalaikkaorkesteri ja teatteriryhmiä. Venäläisillä kuvataiteilijoilla oli oma yhdistys, joka järjesti näyttelyitä.

Venäjänkielinen Tabunovin koulu toimi Mannerheimintien ja Lönnrotinkadun kulmassa rakennuksessa, jonka omisti ortodoksinen seurakunta. Koulussa kellarissa kokoontuivat venäjänkielisen partiolippukunnat. Näytelmäkerhon toimintaan osallistuivat muiden muassa Feodor Drozhinskij-Tugai ja Valentin Ivanoff, jotka tunnetaan elokuvahistoriassa nimillä Teuvo Tulio ja Valentin Vaala.

Russkij Koloni eli Venäläinen siirtokunta -yhdistys organisoi konsertteja, näytelmiä, esitelmiä ja vuosittaisen venäläisen kulttuurin päivän. Venäläinen klubi taas piti yllä ravintolaa, kirjastoa sekä biljardi- ja korttisalonkia Katajanokalla. 

Sitten meininki muuttui.

Keskellä yötä ovikello soi Schulginien kotona Helsingissä Hakaniemenkatu 5:ssä. Oli se sama huhtikuun yö vuonna 1945, jolloin Leinon vangit haettiin kodeistaan.

Perheen isä Leo Schulgin meni avaamaan.

Hän oli Helsingin Sanomien 32- vuotias ulkomaantoimittaja, joka oli ollut lehdessä töissä jo yli kymmenen vuotta, vuodesta 1934.

Leo Schulgin oli syntynyt Suomessa venäläiseen perheeseen. Hänen isänsä Theodor Schulgin oli ollut tsaarin armeijan kapteeni ja taistellut Venäjän sisällissodassa puna-armeijaa vastaan Siperiassa amiraali Aleksandr Koltšakin joukoissa.

Nyt Schulginit olivat asuneet Suomessa jo yli 20 vuotta. He olivat Suomen kansalaisia. Leo Schulgin oli kasvanut aikamieheksi ja osallistunut ylikersanttina sotaankin.

Hänen isänsä taas oli ollut aktiivinen Venäläisessä siirtokunnassa mutta myös perustamassa valkoemigranttien vastavallankumouksellisen ROVS-järjestön Suomen osastoa. Isä oli ollut myös kokoamassa jatkosodan aikaan neuvostoliittolaisista sotavangeista joukko-osastoa, jonka piti taistella Suomen puolella.

Nyt Leo Schulginin perheen ovella oli keskellä yötä tuntemattomia miehiä.  Neuvostoliiton miehiä.

Schulgin neuvotteli miesten kanssa venäjäksi rappukäytävässä. Sitten hän palasi sanomaan vaimolleen, että tulisi takaisin aamulla.

Näin Schulginin vaimo Helvi kertoi tyttärilleen paljon myöhemmin kerran, kun isä oli poissa kotoa. Isälle ei saisi kertoa, että äiti oli kertonut salaisuuden tytöille.

Kun Leo Schulgin oli noussut autoon, neuvostoliittolaiset ajoivat asuintalon ohi, joka sijaitsi osoitteessa Eläintarhantie 1. Nykyisin sen paikalla on Ympyrätalo.

Siinä talossa asui Leo Schulginin isä.

Talon edessä seisoi odottamassa kaksi mustaa autoa.

Se ei ollut sattumaa.

Ei tiedetä, minne Valvontakomission miehet Schulginin veivät, päämajaan hotelli Torniin vai jonnekin muualle. Mutta se tiedetään, mitä siitä yöstä seurasi.

Leo Schulginista tuli Neuvostoliiton vaikuttaja-agentti.

Jos hän olisi kieltäytynyt, miehet mustissa autoissa Eläintarhantie 1:n edessä olisivat hakeneet hänen isänsä. Seuraavana päivänä isä olisi lennätetty Moskovaan tuomiolle. Luultavasti hänet olisi ammuttu, sillä hän oli Neuvostoliiton silmissä hyvin paha mies.

Neuvostoliittolaiset antoivat Leo Schulginin tehtäväksi ujuttaa Neuvostoliiton näkökulmaa Helsingin Sanomien juttuihin.

Schulginien kotiin ilmestyi myös kirjoituskone, jossa oli kyrilliset kirjaimet. Sillä isä kirjoitti jotain, ehkä katsauksia Neuvostoliiton lähetystölle, arvelee Leo Schulginin tytär Kristina Schulgin.

Helsingin Sanomien toimituksessa Schulginin toiminnasta ei tiedetty mitään. Leo Schulgin jatkoi työtään päätoimittaja Eljas Erkon luottomiehenä vielä 19 vuotta. Venäjänkielen taitoinen Schulgin kirjoitti pääkirjoituksia ja matkusti selostamaan Urho Kekkosen valtiovierailuja Neuvostoliittoon.

Syksyllä 1964 Eljas Erkko kuuli läntisiltä tiedustelulähteiltä, että toimituksessa on myyrä. Erkko arvasi heti, kuka se oli. Schulgin pakotettiin eroamaan ja tapaus vaiettiin.

Pidätykset keskellä yötä säikäyttivät suomenvenäläisen yhteisön. Tieto vangituista levisi nopeasti. Pelättiin, että se olisi alku koko venäläisväestön luovuttamiselle.

Syksyllä 1944 solmitun välirauhansopimuksen perusteella oli jo määrätty lakkautettavaksi fasistisia ja neuvostovastaisia järjestöjä. Sellaisiksi Valvontakomissio luokitteli esimerkiksi venäjänkielisten lasten partion ja koripalloseura Unitaksen. Lähes kaikki emigranttien järjestöt kiellettiin.

Jo se tuntui uhkaavalta.

Emigranttimiesten kaappaaminen keskellä yötä ja lennättäminen Neuvostoliittoon toteutti pahimmat pelot. Yölliset vangitsemiset oli Stalinin terrorin perusmenetelmä. Ja nyt Suomenkin salainen poliisi Valpo oli neuvostomielisten käsissä.

Venäläisyhteisön sisällä oli ilmiantajia, jotka kertoivat Valpolle, ketkä emigrantit olivat Neuvostoliiton vihollisia.

Monet venäläistaustaiset pakenivat Ruotsiin tai vielä kauemmaksi länteen

”Rationaalista pelkoa kesti vuoteen 1948 asti”, sanoo dosentti Pekka Kauppala, joka on tutkinut ihmisluovutuksia Suomesta Neuvostoliittoon. Vuonna 1948 solmittiin lopullinen rauhansopimus ja kommunistit syrjäytettiin hallituksesta. Valvontakomissio oli lähtenyt maasta edellisvuoden syksyllä.

Monet emigrantit olivat yhä sodan jälkeen vailla Suomen kansalaisuutta. He olivat Nansen-passilaisia, eivät minkään maan kansalaisia. Mutta Neuvostoliitto piti sellaisia usein ominaan.

”Emotionaalisella tasolla pelko jatkui ainakin 1950-luvulle”, Kauppala sanoo.

Kirka Babitzin oli syntynyt 1950 ja Muska 1952, ja he olivat siis lapsia 1950-luvun lopulla. Vielä silloinkin äiti kielsi heitä puhumasta kaduilla ja puistoissa venäjää. Tosin lapset eivät totelleet.

Nimiä vaihdettiin venäläisestä suomalaiseksi, koska venäläisyys haluttiin häivyttää, muistaa Marianna Flinckenberg-Gluschkoff.

”Kummitätini sanoi, että sitä uhrausta minä en tee, jotta saisin töitä”, hän kertoo.

Teams-yhteyden päässä on Aleksandra Mirolybov-Nurmela.

Hän on vanhaa suomenvenäläistä kirkkomuusikkosukua, joka asui Kannaksella jo ennen kuin Suomi itsenäistyi.

Jotkut muistavat vielä hänen äitinsä, Yleisradion kulttuuritoimittaja Eila-Maija Mirolybovin soinnukkaan alttoäänen. Pietarin-kävijät voisivat tunnistaa myös Aleksandra Mirolybov-Nurmelan äänen. Hän lausui Allegro-junien kuulutukset usean vuoden ajan.

Nykyisin ehkä tunnetuin on kuitenkin Aleksandran veli Anton Mirolybov, koripallovalmentaja.

Mirolybov-Nurmela kaivaa venäjänkieliseen pro gradu -työstään tietoja. Gradu käsittelee venäjänkielisten nimien vaihtamista suomenkielisiksi ennen sotia ja 1940-luvulla.

1920-luku oli kiihkeän kansallismielistä aikaa, ja ryssäläisyyttä inhottiin lehdissä estottomasti. Se haluttiin kitkeä kadunnimistä. Ortodoksikirkkoja muutettiin luterilaisiksi.

Silti vuosina 1925—27 suomalaisiksi muutettiin vain 141 venäjänkielistä sukunimeä.

Vuosina 1945—1947 elettiin vaaran vuosia eikä ryssävihaa sopinut enää julkisesti ilmaista. Nyt nimenmuutoksia tehtiin 499.

Moni tuttu nimi on vaihdettu venäläisen tilalle. Kapellimestari Olli Ahvenlahden isä luopui jo 1930-luvullla Andrejeff-nimestä. Anne Pohtamon isoisä oli ennen nimenvaihdosta Pugin. Jalkapalloilija Roni Porokaran suku oli alun perin Prokofjeffejä, ja ruhtinas Demidovin pojista yksi otti käyttöön nimen Tammipuu.

Milonoffien sukunimi ei ole muuttunut miksikään.

”Isäkin on joutunut jollain lailla selittelemään sukunimeään”, sanoo Aamu Milonoff, joka on näyttelijä Juho Milonoffin tytär. ”Minä en enää ole. Minun lapsuudessani monikultuurisuus on jo ollut ihan arkista.”

Aamu Milonoff on 22-vuotias. Hän näytteli yhden pääosista tänä vuonna elokuvassa Tytöt tytöt tytöt ja opiskelee elokuvatuottamista.

Venäjää hän osaa vain muutaman sanan, vaikka isoisän, näyttelijä Pekka Milonoffin kotikieli oli venäjä.

”Mutta olen kuullut sitä kieltä paljon. Se on tuttu ja turvallinen. Liitän sen mun sukuun.”

Aamu Milonoff on oman sukupolvensa Milonoffeista vanhin. Hän muistaa hyvin myös isoisänsä isän, Vadimin.

Mutta juuri isoisä Pekka on se, joka on tuonut venäläisyyden lähelle Aamua.

”Pääsiäisenä käydään aina kirkossa, Uspenskin katedraalissa. Se tulee nimenomaan Pekalta. Ja kun muutin mun ensimmäiseen omaan kotiin, Pekka antoi minulle ikonin. Se on kotini seinällä.”

Lakkautettujen venäläisten yhdistysten tilalle perustettiin vuonna 1945 Valvontakomissiolle mieleinen uusi järjestö, Venäläinen Kulttuuridemokraattinen Liitto (Vkdl).  Se toimi läheisessä yhteistyössä Skdl:n ja Valvontakomission kanssa.

Ne ottivat hallintaansa Helsingin Venäläisen Lyseon. Siellä alettiin käyttää neuvostoliittolaista oppimateriaalia. Vuonna 1950 koulun omistajaksi tuli virallisesti Vkdl. Viisi vuotta myöhemmin Neuvostoliitto alkoi suoraan rahoittaa koulua.

Monille emigranttiperheille se oli kauhistus. He laittoivat lapsensa suomen- tai ruotsinkieliseen kouluun.

Venäläisen Kulttuuridemokraattisen Liiton alle perustettiin uusia järjestöjä. Monet suomenvenäläiset lähtivät niihin innolla mukaan. Monet saivat myös töitä idänkaupasta kielitaitonsa vuoksi.

Suomenvenäläinen yhteisö jakautui.

Vkdl ei enää pitkään aikaan ole vastannut suomalais-venäläisestä koulusta, mutta yhdistys on yhä olemassa. Helmikuussa Suomen Kuvalehti kertoi, että yhdistyksen Putin-mielinen puheenjohtaja oli vuonna 2017 osallistunut Helsingissä Donetskin kansantasavallan pikkujouluihin ja antanut Venäjää tukevia lausuntoja Venäjän hallitsemiin medioihin.

Nyt puheenjohtaja on vaihdettu.

Sofia Schulgin juo Cafe Engelissä teetä.

Onko se venäläisyyttä?

”Ei, mä en vain tykkää kahvista.”

Sofia Schulgin on Neuvostoliiton vaikuttaja-agentiksi kiristetyn Leo Schulginin tyttärentytär.

Hän on myös historiantutkija, joka opiskeli yliopistossa Venäjän ja Itä-Europan tutkimusta. Gradunsa hän teki Suomessa asuneesta emigranttirunoilijasta Vera Bulitšista.

Vuonna 1993 sai ensi-iltansa hänen äitinsä, Kristina Schulginin, pitkä dokumenttielokuva Miksi en puhu venäjää? Elokuvan nimelle on omakohtainen selitys: toimittaja Leo Schulgin ei puhunut lapsilleen venäjää. Hän ei halunnut siirtää eteenpäin perintöä, josta oli tullut hänelle kirous.

Elokuvan tekeminen kesti yli kymmenen vuotta. Ongelmana oli se, että vanhat suomenvenäläiset eivät suostuneet puhumaan. He pelkäsivät yhä. 

Pitkän dokumentin lopussa Kristina Schulgin haastattelee nyky-Venäjän ensimmäistä Suomen suurlähettilästä Juri Derjabinia keväällä 1992.

Derjabin oli YYA-ajan mies, joka toimi Suomessa diplomaattina 1970- ja 1980-luvuilla. Derjabinin elämäntyö oli Suomen pitäminen Neuvostoliiton otteessa.

Mutta jo ennen hänen aikaansa Neuvostoliitto oli pyrkinyt tukahduttamaan emigranttien elämän Suomessa.

Schulgin kysyy dokumentissa suurlähettiläältä: ”Miksi te halusitte tuhota venäläisyyden Suomesta?”

Derjabin puhaltelee savuja tupakastaan ja vastaa: ”Meille, neuvostoliittolaisille, kaikki ulkomailla asuvat venäläiset olivat emigrantteja, vieläpä hyvin kielteisiä emigrantteja. Se oli valkoista maanpakolaisuutta, valkokaartilaisuutta.”

Neuvostoliitto ei onnistunut tuhoamaan kokonaan vanhaa venäläistä kulttuuria Suomesta.

Jotain sai se kuitenkin aikaan. Tsaarinupseerin pojan tyttärentytär Sofia Schulgin alkoi opiskella venäjää vasta aikuisena.

Hän toivoo, että pääsee vielä joskus tutkimaan KGB:n arkistoa. Sieltä voi löytyä kiinnostavaa tietoa hänen isoisästään Leo Schulginista ja muista emigranteista.

”Minulla on kulttuurintutkijan ja historiantutkijan perspektiivi näihin asioihin. Mullistuksia on aina ollut. Nyt alkaa ihan uusi luku.”

Ortodoksisen seurakunnan Helena-kodin kirkossa Hämeentien varrella on alkamassa vigilia, juhlapäivän aattona toimitettava jumalanpalvelus.

Huomenna vietetään Venäläisen hyväntekeväisyysyhdistyksen 150-vuotisjuhlaa. Kun yhdistys täytti sata vuotta vuonna 1972, juhla oli vielä täysin venäjänkielinen. Nyt vuoden 2022 syksyllä juhlan kieli on suomi. Jumalanpalvelus on kyllä kirkkoslaaviksi.

Talo on tsaarin ajalta, vuodelta 1913. Täällä toimi 1950-luvulle asti myös orpokoti, mutta maailma on muuttunut. Nyt hoivaa kaipaavat vanhukset.

Haminan piispa Sergei saapuu, hissillä, ja astelee kirkkosaliin.

Kuoro alkaa laulaa:

Торжествует Церковь первородных

и свеселится приемля матерь о чадех веселящуюся

Siis:

Kirkko juhlii ja iloitsee kolmen tyttären

Veeran, Ljubovin ja Nadezdan juhlana

Kuoroa johtaa Aleksij Mirolybov, 73. Hän on johtanut kuoroa jo 20 vuotta, ja tämän viikonlopun palvelukset ovat hänen viimeisensä. Yksi kuorolaisista on hänen tyttärensä Aleksandra Mirolybov-Nurmela.

Myös Aleksandran 17-vuotias poika Nikolai laulaa kuorossa. Tämän 16- ja 13-vuotiaat veljet toimivat ponomareina, alttaripalvelijoina.

Pojatkin osaava venäjää. Perinne on siirtynyt.

Mutta tänään he eivät ole täällä, näin perjantai-iltana pojilla on muuta menoa. Huomenna on suuri juhla, ja sinne he kyllä tulevat.

i

Kristina Schulgin (vas.) ja hänen tyttärensä Sofia Schulgin Valtioneuvoston linnan portailla. Kristina Schulginin isoäiti Vera työskenteli talossa ennen Suomen itsenäistymistä senaatin konekirjoittajana ja isoisä Theodor tulkkina.