Ultrassa kätilö sanoi, että lapsi on poika.

Siltä kaikki näyttikin, pari ensimmäistä vuotta.

Sitten lapsi alkoi kasvaa ja vanhemmat huomasivat, etteivät tätä kiinnostaneet asiat, jotka usein kiinnostavat poikia. Lapsi valitsi leluja, joilla tavallisesti leikkivät tytöt. Vaatteita, joista tytöt tavallisesti pitävät. Päiväkodissa hän leikki tyttöjen kanssa.

Lapsen äiti ajatteli, että heillä oli poika, joka oli kiinnostunut tyttöjen asioista. Se oli hänelle ok. Lapselle ostettiin Frozeneita. Kotona lapsi pukeutui siskon mekkoon.

Kun lapsi oli noin viisi, hän sanoi ensimmäisen kerran varovasti olevansa tyttö, kun joku utelias aikuinen sitä tiedusteli.

Hän halusi päiväkotiin prinsessapaljettimekossa. Se hämmensi muita lapsia. Miten poika voi olla tyttö?

Päiväkodin henkilökunta suhtautui asiaan kuitenkin hyvin, ja lapsetkin tottuivat. Äiti muistelee, että päiväkodissa oltiin ”jotenkin tosi hienosti sensitiivisiä”.

Niinpä lapsi sai pukeutua mekkoihin, jos halusi. Hänestä alettiin käyttää uutta nimeä, tytön nimeä.

Tässä kirjoituksessa lapsi ei esiinny omalla nimellään, samoin kuin eivät haastatellut vanhemmat, nuoret eivätkä aikuiset transihmiset. Tämä suojaa heidän yksityisyyttään.

Kutsutaan lasta K:ksi. Hänellä oli pojan sosiaaliturvatunnus, eikä hän näyttänyt pohtivan sukupuoltaan. Hän vain oli – tyttö.

”Tää on tää lähtökohta”, äiti sanoo.

”Eikä se ole missään vaiheessa muuttunut.”

Kun K. meni kouluun, alkoivat vaikeudet. Tuli härnäämistä, tönimistä, potkimista. Välitunneilla K:lta kyseltiin, kumpi hän oli. Päiväkoti ja esikoulu olivat olleet aikuisten valvomia turvallisia paikkoja. Koulu oli villi länsi.

Koulussa oli poikia, jotka muistivat K:n niiltä ajoilta, kun hänellä vielä oli pojan nimi. Jo ekaluokalla hänen kimppuunsa käytiin. Legginsien polvet menivät rikki.

Nykyisin K. tietää, että hänellä on erilainen keho kuin muilla tytöillä, äiti sanoo. K:lle on kerrottu, että se johtuu siitä, että hän on transtyttö. Siis tyttö, joka syntymässä merkittiin väestörekisteriin pojaksi.

Koska elämässä enimmäkseen ollaan vaatteet päällä, kukaan ulkopuolinen ei kiinnitä huomiota K:hon. Mutta äidistä tuntuu, että K. joutuu katsomaan jokaista aikuista ja miettimään: Tietääkö toi musta? Hyväksyykö toi mut?

Uimahallissa K. vaihtaa uimapuvun ylleen yksin vessassa.

”Olen ruvennut menemään pokkailmeellä”, äiti sanoo. ”Että nämä asiat ei muuten kuulu teille.”

Mutta tietysti hän yrittää välttää vaikeita tilanteita. Siksi hän ei esimerkiksi ilmoita K:ta urheiluleirille.

”Tiedostan sen, että tämä on asia, jota ei kannata huudella joka paikassa.”

Murrosikään on vielä joitakin vuosia. Silti K. on jo sanonut, ettei ”kestä kehoaan”.

Hänellä on kysymyksiä. Hän on nähnyt mediassa transnaisia. Hän haluaa tietää, kasvaako hänestäkin isona samanlainen, nainen, vaikka isästä ja muista syntymässä pojiksi määritellyistä aikuisista on kasvanut miehiä.

”Silloin hänelle on pakko selittää, ettei se ihan tahdonvoimalla tapahdu.”

Suomen ensimmäinen translaki tuli voimaan vuonna 2002. Sen mukaan sukupuolen saattoi korjata toiseksi. Mutta prosessi oli pitkä ja raskas ja ehdot tiukat.

Korjaaminen edellytti lääketieteellistä tutkimusjaksoa. Sitä varten perustettiin transpoliklinikat Helsingin ja Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan. Jos sai transdiagnoosin, saattoi edetä hormonihoitoihin. Ne lopettavat sukusolujen tuotannon. Laissa sanottiin, että täytyi olla lisääntymiskyvytön.

Ensimmäisenä vuonna sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin hakeutui 47 ihmistä. Laki koski vain täysi-ikäisiä. Alle 18-vuotiaista ei sanottu laissa mitään.

Vasta vuonna 2011 transpolit alkoivat hyväksyä tutkimuksiin myös alaikäisiä. Ikärajaksi tuli 13 vuotta, koska se on nuorisopsykiatrian ikäraja.

Neljä ensimmäistä vuotta alaikäisten määrä transpoleilla pysyi suunnilleen samana. Lähetteitä tuli vuosittain muutamia kymmeniä. Suurin osa nuorista oli syntymässä määritelty pojiksi, mutta he tunsivat olevansa tyttöjä. He olivat sellaisia kuin K.

Tunnetta kutsutaan sukupuoliristiriidaksi. Jos se aiheuttaa voimakasta ahdistusta, puhutaan sukupuolidysforiasta.

Vuosien 2015–2016 paikkeilla tilanne äkisti muuttui. Alaikäisten lähetteiden määrä transpoleille moninkertaistui. Samalla tyttöjen ja poikien suhde kääntyi. Nyt tutkimuksiin hakeutui eniten sellaisia nuoria, jotka oli syntymässä määritelty tytöiksi ja joiden sukupuoliahdistus oli alkanut vasta murrosiässä.

Kukaan ei osannut sanoa, mistä tämä johtui.

R:n äidin kertomus on hyvin samanlainen kuin K:n äidin: Lapsi, jonka piti olla poika, käyttäytyi kuin tyttö. Eikä prinsessavaihe mennyt ohi.

R. kyseli, miksei hän ollut tyttö. Hänestä hänen nimensä oli tyhmä. Miten niin tyhmä? vanhemmat ihmettelivät. Viimein R. sanoi, että se oli tyhmä, koska se oli väärä.

Äiti alkoi googlata. Hän otti yhteyttä Setaan. Antakaa lapsen olla sellainen kuin on, häntä neuvottiin. Kun lapsi kesälomalla sai pukeutua, kuten halusi, hän näytti voivan paremmin.

Uusi nimi vaati kaikilta harjoittelua. Kun se opittiin, päiväkodista alkoi tulla viestejä, että ”lapsi oli aurinkoisempi”.

”Lapsen toiminnassa ei muuttunut mikään”, äiti sanoo. ”Vain se muuttui, miten me muut näimme hänet.”

Äiti sanoo, että lapselle on kerrottu myös se, että ei tarvitse olla joko tyttö tai poika. Välillä voi tuntua tytöltä ja välillä pojalta. Tämän kertominen ei ole vaikuttanut lapsen käytökseen. R. sanoo olevansa tyttö koko ajan, ei vain välillä.

Nyt hän on alakoulussa. Enää kukaan ulkopuolinen ei luule häntä pojaksi. Vain opettajat tietävät, ja parhaat kaverit. Asiaa on varjeltu. Se ei kuulu kenellekään muulle, äiti sanoo.

Pian alkaa murrosikä. Jokin aika sitten äiti jutteli siitä R:n kanssa. Hän kertoi, millaisia muutoksia kehossa tapahtuu.

R., äiti sanoo, ”oli kuin ilmapallo, joka tyhjeni”.

Hänestä tuntuu, ettei R. varmaan ollut ajatellut, että hänen murrosikänsä olisi erilainen kuin muiden tyttöjen. Äiti selitti, että aikuisena R. voi jutella asiasta lääkärin kanssa. Että monet transihmiset elävät sen kehon kanssa, joka heillä on.

”Tässä kohtaa”, äiti sanoo, ”se muuttuu ikään kuin tragediaksi.”

Kun sukupuoliahdistusta tuntevien nuorten määrä alkoi kasvaa, viranomaiset hätääntyivät.

Alle 18-vuotiaiden lähetteitä saapui transpoleille parisataa vuodessa. Myös 18–24-vuotiaiden lähetteet kaksinkertaistuivat neljän vuoden aikana yli 700:aan vuodessa.

Terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvosto Palko määrättiin laatimaan suositus alaikäisten sukupuoliahdistuksen lääketieteellisistä hoitomenetelmistä. Niistähän ei ollut säädetty missään. Ei ollut Käypä hoito -suositusta.

Palkon seksuaaliterveysjaosto kokoontui puolentoista vuoden aikana 25 kertaa. Siihen kuului 14 jäsentä: apulaisprofessori, ylilääkäri, arviointijohtaja, linjajohtaja…

Juhannusviikolla 2020 suositus oli valmis. Siinä lausuttiin:

Lapsuudessa esiintyvä voimakaskin identifioituminen vastakkaiseen sukupuoleen katoaa yleensä puberteetin myötä, mutta pienellä osalla se voi vahvistua. Sukupuoliahdistus voi myös ilmaantua tai voimistua vasta murrosiän alkaessa.

Asiantuntijat totesivat, ettei alaikäisille tehdä kirurgisia toimenpiteitä. Sukupuolta korjaavat hormonihoidot voidaan aloittaa aikaisintaan 16-vuotiaana. Ne edellyttävät transdiagnoosia. Kokemuksen transsukupuolisuudesta täytyy olla ”vakaa” ja ”pysyvä”, eikä nuorella saa olla psykiatrisia oireita.

Potilasjärjestöt olivat pyytäneet Palkoa sallimaan myös niin sanotut jarrutushoidot. Niillä voidaan lykätä murrosikää, saada lisäaikaa. Ahdistus väärästä sukupuolesta voi helpottaa, kun rinnat eivät kasva tai äänenmurros ala. Jarrutushoidot eivät aiheuta peruuttamattomia muutoksia kehossa: jos ne lopetetaan, murrosikä jatkuu. Eniten niistä on kokemuksia Alankomaista. Tutkimuksissa puhutaan Hollannin mallista.

Palko päätti sallia murrosiän jarrutushoidot ”tarvittaessa”. Päätös oli kansainvälisten suositusten mukainen, joskin erikoinen, sillä käytännössä jarrutushoidot ovat Suomessa mahdottomia.

Naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Elina Holopainen on hoitanut transdiagnoosin saaneita nuoria HUS:ssa yli kymmenen vuotta. Sinä aikana nuorisogynekologian poliklinikalle ei ole tullut yhtään transnuorta, jolle jarrutushoitoja olisi voitu edes harkita.

Syy tähän on ikä. Nuori voi päästä sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin 13-vuotiaana, mutta jonot ovat pitkät. Lisäksi monen sukupuoliahdistus alkaa vasta, kun murrosikä on jo pitkällä. Niinpä nuoret ovat tutkimusjakson alkaessa keskimäärin 16-vuotiaita.

HUS:ssa tutkimusjakson aloitti vuosina 2017–2022 kuuden vuoden aikana yhteensä 128 nuorta eli keskimäärin 21 nuorta vuodessa. Tampereella nuoria tutkitaan vain noin kolmasosa tästä.

Helsingissä transdiagnoosin on saanut viitisentoista nuorta vuodessa. Valtaosa heistä on ollut viime vuosina transmiehiä eli määritelty syntymässä tytöiksi.

Tutkimusjakso on kestänyt keskimäärin pari vuotta. Kun nuori viimein saa transdiagnoosin, murrosikä on ohi. Ei ole enää, mitä jarruttaa. Ääni on madaltunut, hartiat leventyneet tai rinnat kasvaneet, lantio pyöristynyt.

Haastattelin tätä kirjoitusta varten kuutta vanhempaa, jonka perheessä on sukupuoliristiriitaa kokeva lapsi tai nuori. Seitsemännen vanhemman lapsi on jo täysi-ikäinen.

Tapasin myös kaksi parikymppistä transmiestä sekä viisi lukiolaista, jotka on syntymässä määritelty tytöiksi ja jotka tuntevat ristiriitaa sukupuolestaan.

Keskustelin kaikkien kanssa erikseen. Vain pari haastatelluista tunsi toisensa.

Kaikkien käsitykset tai kokemukset nuorten transpoleista Helsingissä ja Tampereella olivat pääasiassa kielteisiä. (Transpoleja kutsutaan nykyisin virallisesti sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikoiksi eli sit-poleiksi.)

”Ne ei hoida siellä. Ne arvioi. Ne kyseenalaistaa”, sanoo erään transnuoren vanhempi.

Vain noin kymmenesosa nuorten transpoleille tulevista lähetteistä hyväksytään. Thl:stä saatujen tilastojen mukaan alle 18-vuotiaiden lähetteiden määrä on vaihdellut vuosittain 197:n ja 269:n välillä.

”Ne järjesti kokouksen kertoakseen mulle, että sä et pääse tänne”, lukiota käyvä transpoika A. sanoo. ”Jouduin kattoon niiden naamaa, kun ne kertoi sen.”

Hän sanoo olleensa tuohon aikaan ”tosi huonossa kunnossa”. Hylkäyksen jälkeen hän yritti useita kertoja itsemurhaa. Nyt hän koettaa vanhempiensa avulla saada uuden lähetteen.

A. kertoo olleensa lapsena maskuliininen tyttö. Koulussa häntä kiusattiin sen takia. Hän oli kuudennella, kun hän ”tuli ulos kaapista” vanhemmilleen. Kenellekään muulle hän ei uskaltanut kertoa.

Ensin hän ajatteli olevansa muunsukupuolinen, jotakin tytön ja pojan väliltä. Tuntui turvallisemmalta ajatella niin, ”jos tää menee pieleen”.

Hän on vaihtanut nimensä. Hän kertoo tuntevansa voimakasta ahdistusta kehostaan aina, kun katsoo peiliin, tapaa uusia ihmisiä, kun joku pitää häntä tyttönä tai kun joku käyttää hänen ”kuollutta nimeään” – nimeä, jonka hän sai lapsena.

Aamuisin pukeutuessa menee ikuisuus, hän sanoo. Hän miettii, peittääkö löysä villapaita riittävästi vai pitääkö laittaa binderi. Se on hyvin kireä alusvaate, jolla sidotaan rinnat litteäksi.

Myös 16-vuotias U. pitää binderia. ”Mulle on ilmiselvää, että olen transmies”, hän sanoo. Sukupuoliahdistus alkoi jossain kuudennen luokan kohdalla.

Puoli vuotta sitten hän sai kuulla, että lähete sit-polille oli hyväksytty. Hän sai kirjeen, jossa kerrottiin, että arviointijakso edellyttää huoltajien aktiivista mukanaoloa.

Sen jälkeen ei ole tapahtunut mitään. U. käy joka päivä Omakannassa tarkistamassa, onko sinne tullut tapaamisaikaa.

Lain mukaan alle 23-vuotiaiden hoidon tarpeen arviointi psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa pitäisi tehdä kuudessa viikossa lähetteen saapumisesta. Sen jälkeen on kolme kuukautta aikaa aloittaa hoito.

Vuonna 2020 eduskunnan oikeusasiamies antoi HUS:lle huomautuksen, koska transpoli laiminlöi hoitotakuuta. Pitkät jonot voivat aiheuttaa mielenterveysongelmia tai pahentaa niitä, oikeusasiamies totesi.

Äiti on varoittanut U:ta. Valmistaudu pettymään, hän on sanonut. ”En tiedä, miten mulla riittää kärsivällisyys”, U. sanoo.

Hän odottaa kovasti mieshormonihoitoja. ”Et saan viimein luotua itselleni sellaisen kehon, jossa mun on mukavampi elää.”

Kun U. aloitti lukion, hän ei kertonut siellä olevansa transsukupuolinen. Hänellä oli uusi nimi, eikä kukaan tuntenut häntä. Se tuntui hyvältä. Yläasteella häntä oli transsukupuolisuuden takia härnätty, verrattu prostituoituihin ja pornotähtiin. Nyt hän menee läpi poikana.

Miesten vessassa häntä pelottaa, että joku kiinnittää häneen huomiota. Uimahallissa hän muistelee käyneensä viimeksi alle kymmenvuotiaana. Hän sanoo, että täysi-ikäisenä hän ehkä haluaisi mastektomian eli rintaleikkauksen. Sitten pääsisi viimein rannalle.

Hänen lempikirjailijansa ovat Oscar Wilde ja Mika Waltari. Hän mainitsee Euphoria-televisiosarjan, jossa yksi päähenkilöistä, Jules, on transtyttö. Yhdessä jaksossa Jules istuu terapeutin vastaanotolla ja puhuu sukupuolestaan. U. on katsonut jakson monta kertaa.

”En ole nähnyt missään muualla mediassa, että noin avoimesti käsitellään tätä asiaa.”

Hän sanoo pystyneensä elämään tyttönä, ”mutta se tuntui tosi väärältä”.

”Se ei ollut sellaista, että en halua olla kuten muut tytöt, että en halua pitää mekkoa, vaan että mä en ole tyttö, mä kuulun ihan eri lokeroon.”

Syksyllä 2022 Maarit Huuska osallistui kansainväliseen seminaariin verkossa. Hän kuunteli ulkomaalaisten asiantuntijoiden puheita tietokoneeltaan Helsingissä.

Kokouksessa julkistettiin WPATH:n uusi hoitosuositus sukupuolen korjaushoitoihin. WPATH on kansainvälinen asiantuntijayhdistys, ja sen tavoite on edistää trans- ja muunsukupuolisten tutkimukseen perustuvaa hoitoa. Siihen kuuluvat alan tunnetuimmat lääkärit ja tutkijat. Moni on kehittänyt korjaushoitoja vuosikausia.

Maarit Huuska on Setan johtava sosiaalityöntekijä ja perhepsykoterapeutti. Hän teki kuunnellessaan muistiinpanoja:

On virheellistä ajattelua, että ”ydinsyyt” transihmisyyteen voidaan saada selville… Perheen hyväksyntä suojatekijä…

WPATH oli laatinut transnuorten ja -lasten hoidosta omat lukunsa. Niiden kirjoittajat olivat joutuneet manöveroimaan miinakentällä. Yhdysvalloissa muutamat osavaltiot olivat juuri kriminalisoineet kaikki sukupuolta korjaavat alaikäisten hoidot. Siellä asiasta oli paisunut konservatiivien ja liberaalien välinen poliittinen kiista, samanlainen kuin abortista. Riitely näytti ulottuvan Eurooppaan.

Huuska pani merkille, että tutkimustuloksia oli enemmän kuin ennen. Uusi teksti oli entistä tarkempi. Kaikessa viitattiin tutkimuksiin.

Myös aikuispsykiatri Teemu Kärnä luki uudet suositukset. Hänestä teksti oli neutraalia ja sovittelevaa. Todettiin, että kasvavan tutkimusnäytön perusteella transnuorten vointi pääsääntöisesti parani hormonihoitojen myötä, kunhan niitä edelsi huolellinen arviointi. Todettiin, että katuvien määrä vaikutti pieneltä. Ja että lisää tutkimusta tarvitaan – muun muassa siitä, missä iässä sukupuolta kannattaa alkaa korjata hormoneilla.

Kärnä on työskennellyt vuosia sekä Helsingin että Tampereen sit-poleilla aikuisten puolella. Hänen nuorimmat asiakkaansa ovat parikymppisiä.

Moni heistä on yrittänyt päästä tutkimuksiin jo ala-ikäisenä. Kärnä kuvaa määrää ”kohtuullisen runsaaksi”. Hän haluaisi tietää, miten suuri osa niistä, jotka eivät saa diagnoosia nuorisopolilta, hakeutuu aikuispuolelle, kun täyttää 18. Tätä ei ole selvitetty.

Kärnä on huomannut, että keskustelu transnuorten hoidosta on alkanut polarisoitua. Alankomaissa tehtyjä tutkimuksia pidettiin aiemmin pätevinä. Nyt Hollannin mallia on alettu arvostella.

”Hollannin mallissa ei todellakaan ole kyse ideologisista hihhuleista vaan asiansa osaavista ammatti-ihmisistä.”

Kärnä sanoo, että hänen vastaanotolleen Tampereen sit-polille tulee silloin tällöin ihmisiä, jotka ovat aloittaneet muualta saamansa hormonit jo ennen tutkimuksiin tuloa. ”Osa heistä vaikuttaa niistä kyllä hyötyneen.”

Myös tätä kirjoitusta varten haastatellut lasten vanhemmat kertoivat tietävänsä tällaisia perheitä. Reseptin voi hankkia netin kautta. Kokemuksia jaetaan verkon tukiryhmissä. ”Mutta sellainen on kallista”, eräs transnuoren äiti sanoo. ”Eikä sitä Suomessa kuulemma katsota hyvällä.”

T. oli kahdeksanvuotias, kun hän sanoi ensimmäisen kerran vanhemmilleen, ettei ole poika. Hän oli jo pitkään leikkinyt lähinnä tyttöjen kanssa.

Vanhemmat olivat kasvaneet konservatiivisessa yhteisössä. Siellä T:n äidille sanottiin, että miksi te tuette noita tyttömäisiä piirteitä. Mutta oliko muita vaihtoehtoja? äiti mietti. Pakottaa lapsi kaappiin?

Perhe etsi apua. Vanhemmat ovat koulutettuja, osaavat toimia terveysbyrokratiassa. Lapsi tapasi koulupsykologin, koululääkärin, lastenendokrinologin ja lastenpsykiatrin. Koulupsykologi totesi, että lapsi voi hyvin mutta vanhemmat tarvitsevat tukea.

Lastenendokrinologi sanoi, että tulossa on vaikeita aikoja.

T. on nyt murrosiässä. Äänenmurros pelotti häntä. Hän kyseli, voiko sitä estää. Jos perhe olisi asunut Alankomaissa, murrosikää olisi voitu lykätä. Niin Hollannin hoitomallissa tehdään.

Suomessa ei tehty mitään. Murrosikä alkoi, ja sen mukana äänenmurros. ”Se juna meni jo”, äiti sanoo jarrutushoidoista. Koulussa T. ei enää haluaisi puhua tunneilla.

Äidin mielestä suomalaisten translasten vanhempia pelotellaan jarrutushoitojen sivuvaikutuksilla. Sanotaan, että ”aivot ja luut eivät kehity”. Kuitenkin samoja hormonilääkkeitä annetaan lapsille, joiden murrosikä alkaa liian aikaisin.

”Silloin mitään moraalipaniikkia ei ole ollut”, psykiatri Teemu Kärnä sanoo. ”Mutta nyt kun puhutaan sukupuolesta, yhtäkkiä koko universumi on huolissaan.”

Nuorisogynekologi Elina Holopaisen mukaan sivuvaikutuksista täytyy puhua. On asioita, joita ei tiedetä, hän sanoo. Hän miettii Hollannin mallia: onko oikein jarruttaa 8–12-vuotiaan murrosikää ja ”sitten ruveta rakentamaan sukupuolta suoraan toisen sukupuolen hormoneilla”.

”Silloin me emme voi tietää, mitä olisi tapahtunut, jos emme olisi tehneet mitään. Olisiko sukupuoliristiriita hävinnyt? Jos olisi, aiheutimmeko me transsukupuolisuuden?”

Holopainen kysyy myös, onko 8–12-vuotias murrosiän alkaessa valmis näin suureen päätökseen. ”Vai onko se kuitenkin vanhempien päätös?” Jotkut hormonien aikaansaamat muutokset ovat peruuttamattomia, kuten matala ääni. Toiset, kuten kuukautiskierto, palautuvat ennalleen, jos hoito lopetetaan.

Kun T. oli lähes 14, hän sai viimein ensimmäisen konsultaatioajan sit-polille. Vanhempia muistutettiin, että tilannetta arvioidaan koko ajan ja tutkimukset voidaan lopettaa milloin tahansa. Se stressaa perhettä ja lasta.

Äiti sanoo, että T:llä on välillä voimakkaita ahdistuspuuskia. Välillä T. ei halua nähdä itseään peilistä. Hän ei haluaisi aataminomenansa kasvavan ja leukansa miehistyvän. Litistäviä alushousuja on jouduttu tilaamaan ulkomailta.

Jokin aika sitten T:n oli pakko sanoa bussissa lipuntarkastajalle, että hän on transsukupuolinen, koska hänen matkakortissaan on pojan sotu. Hän ei haluaisi olla transtyttö vaan tyttö. Muissa tilanteissa hän menee läpi tyttönä.

”Ihmettelen sitä, kun Riittakerttu Kaltiala sanoo, että teidän pitää hyväksyä nämä lapset sellaisina kuin he ovat”, T:n äiti sanoo. ”Miten monta kertaa mä olen sanonut mun lapselle, että sä olet täydellinen just sellaisena kuin olet.”

Kaltiala on nuorisopsykiatrian professori Tampereen yliopistossa ja työskentelee Tampereen sit-polilla. Hän on tutkinut transnuoria, ja hänellä on alalla vaikutusvaltaa. Hän kuului Palkon työryhmään. Sit-polien nuorisopsykiatreista hän on ollut eniten julkisuudessa.

”Koen äärimmäisen loukkaavana sen, kun hän antaa ymmärtää, että kyseessä on muoti-ilmiö, jota vanhemmat vahvistavat”, T:n äiti sanoo.

Transyhteisössä ihmetellään Kaltialan näkemyksiä. Joulukuussa 2022 hän antoi kaksi lausuntoa eduskunnan sote-valiokunnalle.

Lausunnot kuulostavat jyrkiltä WPATH:n uusiin suosituksiin verrattuna. Kaltialan mukaan ”saattaisi olla parempi, ettei mitään fyysisiä hoitoja aloitettaisi ennen aikuisuutta”.

Tämä on ristiriidassa WPATH:n suositusten kanssa. Sen mukaan ”aikainen lääketieteellinen väliintulo” voi auttaa monia nuoria, joiden sukupuoliristiriita on jatkunut pitkään. WPATH ei aseta korjaaville hormoneille alaikärajaa. Hoitoon täytyy kuitenkin liittyä huolellinen ennakkoarvio.

Se, ettei tehdä mitään, ei ole neutraali päätös, WPATH huomauttaa. Hoidon lykkäämisellä voi olla kielteisiä seurauksia. Transnuorten itsemurhat ovat yleisempiä kuin muiden samanikäisten.

Kaltiala kieltäytyi haastattelusta tähän kirjoitukseen. Hän kirjoitti viestissään, että Suomessa noudatetaan Palkon suosituksia, ”jotka eivät oikeastaan poikkea WPATH:n suosituksesta”.

Yliopistolehtori Eino Partanen opettaa Helsingin yliopistossa tuleville psykologeille kurssia, jonka nimi on Sukupuoli ja seksuaalisuus. Tutkijana hän on perehtynyt Helsingin sit-polilla vuosina 2017–2022 käyneiden 128 nuoren potilaskertomuksiin. Niistä on selvitetty nuorten psyykkistä vointia.

”Se on monin tavoin aika heikko”, Partanen sanoo. On masennusta, ahdistusta ja itsensä vahingoittamista. ”Muita psykiatrisia oireita on hyvin vähän.”

Partasen mielestä WPATH:n ja Palkon suosituksissa on eroja. WPATH ei anna alaikärajaa hormoneille, kunhan murrosikä on edennyt tiettyyn vaiheeseen.

Palko vaatii, että mielenterveyshäiriöt pitää hoitaa ennen kuin nuori pääsee sit-polille. Potilasjärjestöt pitävät tätä kohtuuttomana. WPATH puhuu ”kohtuullisesta hoitotasapainosta”.

”Kaltiala sanoo, että hän haluaisi antaa nuorille kasvurauhan”, Eino Partanen sanoo. ”Sitähän me kaikki haluamme. Mutta jos ilmaisee sukupuoltaan yhteiskunnan normien ja muiden ihmisten odotusten vastaisesti, tulee usein syrjityksi ja kiusatuksi.”

Erään transtytön äiti sanoo, että olisi hienoa, jos ympäristö kohtelisi suurella rakkaudella teiniprinsessaa, jolla alkaa äänenmurros ja kasvaa parta. Hän kertoo kauhusta, jota tunsi, kun tajusi lapsensa olevan transsukupuolinen. Häntä pelotti. Millaista olisi kasvaa translapsena? Osaisiko hän suojella lasta, jaksaisiko olla urhea?

Toisen transtytön äiti sanoo, että kokee kasvurauhasta puhumisen nöyryyttävän lastaan. ”Kasvurauhaahan mekin haluamme. Nyt lapsen tarvitsee pelätä joka päivä, paljastuuko hän ja saako hän turpiinsa.”

”Me tiedetään, ettei näiden lasten ja nuorten elämästä tule helppoa. Eikö olisi inhimillisesti kohtuullista keventää sitä hormonihoidoilla? Nyt tuntuu siltä kuin lapseni hyvinvointi ei olisi kenenkään vastuulla.”

Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen kävi äskettäin tapaamassa professori Riittakerttu Kaltialaa. Tapaamista oli ehdottanut Kaltiala. Se liittyi erimielisyyksiin siitä, pitäisikö alaikäisten juridinen sukupuoli voida korjata väestörekisteriin. Pekkarinen kannattaa sitä, Kaltiala vastustaa.

”Me oltiin siellä varmaan kolme ja puoli tuntia.”

Pekkarinen ei ota kantaa alaikäisten hormonihoitoihin. ”Me halusimme keskustella juridisesta sukupuolesta. En saanut häneltä selvää vastausta siihen, mitä haittaa sen korjaamisesta olisi.”

Eduskunta hyväksyi äsken uuden translain. Sen mukaan aikuiset voivat korjata sukupuolensa väestörekisteriin omalla ilmoituksella. Ennen tarvittiin transdiagnoosi ja lääkärin lausunto lisääntymiskyvyttömyydestä.

Lapsiasiavaltuutettu toivoi, että juridisen korjaamisen oikeus olisi ulotettu 15-vuotiaisiin. Sitä kannattivat myös muun muassa Thl ja Psykologiliitto.

Pekkarinen on saanut asiasta vihaista palautetta. ”Ihmiset jotenkin pelkäävät, että maailmanjärjestys murenee, jos tällaisia lähdetään liikuttelemaan.”

”Tässä on kyse niin pienestä määrästä ihmisiä, jotka kärsivät jo ihan riittävästi. He eivät tarvitse koko kansakunnan tuomiota.”

Kouluterveyskyselyiden mukaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt voivat paljon heikommin kuin muut samanikäiset. Vuoden 2019 kyselyssä kolme prosenttia suomalaisnuorista arveli sukupuoli-identiteettinsä olevan jokin muu kuin syntymässä määritelty. Muissa länsimaissa osuus on vaihdellut alle prosentista jopa kahdeksaan prosenttiin.

”Minusta on aivan käsittämätöntä, miten vähätellen ja arrogantisti nuorten on annettu ymmärtää, että te kasvatte siitä kyllä yli ja että tämä on vain muotioikku ja se menee ohi. Ja että miten näitä nyt tulee ovista ja ikkunoista näitä lapsia, joilla on näitä kokemuksia, ja että ’tiettyjen lukioiden tytöt nyt oireilee’ ja että ne ovat niin monisairaita ja itsetuhoisia.”

Lapsiasiavaltuutettu huokaa syvään.

Harvoin näin paljon vihaa ja ennakkoluuloja on kohdistettu näin pieneen ryhmään.

E. on miettinyt, miksi hänestä tuntuu vaikealta olla tyttö. Tai ”tytön muotissa”, kuten hän sanoo. Miksi tuntuu epämiellyttävältä, jos kutsutaan tytöksi. Miksi se tuntuu väärältä, jos se lukee passissa tai työhakemuksessa.

E. on 17 ja käy lukiota. Hän sanoo identiteettinsä olevan nyt lähinnä muunsukupuolinen. Hän aikoo harkita sit-polille hakua vasta, kun on täysi-ikäinen.

”On muunsukupuolisia, jotka kokevat, että heidän ei tarvitse muuttaa mitään heidän kehostaan”, hän sanoo.

Asiantuntijat jakavat sukupuoliristiriitaa kokevat alaikäiset kahteen ryhmään: niihin, joilla se alkaa pikkulapsena, ja niihin, jotka havahtuvat siihen murrosiän myötä.

Aikaisemmin transpoleille hakeutui lähinnä ensimmäisiä. Melkein kaikki oli merkitty syntymässä pojiksi. Helsingin sit-polilla tällaisia nuoria on ollut viime vuosina neljäsosa.

Vuoden 2015 paikkeilla sukupuoliristiriitaan murrosiässä havahtuvien ryhmä alkoi kasvaa. Syistä kiistellään. Toisten mielestä media nosti esiin esikuvia. Toisten mielestä se johtuu siitä, että yhteiskunnat ovat suvaitsevaisempia.

Elina Holopainen tapaa näitä nuoria nuorisogynekologian poliklinikalla. He tulevat sinne hormonihoitoihin, kun ovat saaneet transdiagnoosin.

”On ihan selvää, että tämä on aivan eri porukka kuin kymmenen vuotta sitten.”

Ennen melkein kaikki halusivat Holopaisen mukaan myös kirurgiaa, vähintään munasarjojen tai kivesten poistamista. Nyt transmiehelle saattaa riittää rintakirurgia ja matala ääni.

Ennen kuin sukupuolta aletaan korjata hormoneilla, nuorten kanssa pitää puhua lasten hankkimisesta, Holopainen sanoo. Hormonihoidot ovat elinikäisiä ja tekevät hedelmättömäksi. Että jos joskus haluaa biologisen lapsen, sukusoluja pitäisi ottaa talteen nyt.

”Mutta he ovat niin nuoria, että asia ei tunnu ajankohtaiselta, ja usein he sanovat, että he voivat tarvittaessa adoptoida.”

Annelou de Vries vastaa videopuheluun Amsterdamista. Hän on lasten- ja nuortenpsykiatri Amsterdamin yliopistosairaalassa ja on tutkinut translapsia ja -nuoria 2000-luvun alusta. Juuri hän johti WPATH:n nuoria koskevan luvun kirjoittamista.

Hollannin hoitomallissa murrosiän jarrutushoito voidaan nykyisin aloittaa jo kymmenvuotiaana ja sukupuolta korjaavat hormonihoidot 15–16-vuotiaana. Kirurgisia toimenpiteitä tehdään aikaisintaan 18-vuotiaana.

Malli on ollut esikuvana monessa maassa, myös Suomessa. Kiistely siitä alkoi vasta, kun syntymässä tytöiksi määriteltyjen nuorten lähetteet transpoleille moninkertaistuivat. Kysyttiin, voidaanko mallia soveltaa myös heihin.

De Vries kirjoitti aiheesta äskettäin The New England Journal of Medicinessä. Se on yksi arvostetuimmista vertaisarvioiduista lääketieteen julkaisuista.

Hän sanoo, että alaikäisinä aloitetuista sukupuolen korjaushoidoista on tutkimustuloksia vasta 2000-luvulta. Pisimpään on seurattu Alankomaissa muutamaa kymmentä ihmistä. He ovat jo aikuisia. Mutta kun aikaa kuluu, kaikkia ei enää tavoiteta.

”Ja sitten tulee tietysti kysymys, mitä kadonneille on tapahtunut.”

Siksi hollantilaistutkijat ovat analysoineet myös lääkereseptirekistereitä. De Vriesin mukaan tulokset ovat rohkaisevia. Katujia on, mutta vähän. Ja jotkut katuvat siksi, ettei ympäristö hyväksy heitä.

”On totta, että on epävarmuuksia.  Silti tietoa on kertynyt paljon. Jos vaaditaan sataprosenttista onnistumista ja sitä, ettei kukaan kadu, no, sellainen ei ole mahdollista. Mikään lääketieteellinen hoito ei ole sataprosenttinen menestys.”

Valtaosa Amsterdamin yliopistoklinikalle tulevista nuorista on nyt noin 16-vuotiaita. Arviointijakso kestää ainakin puoli vuotta. Huoltajien tukea vaaditaan.

”Haluamme oppia tuntemaan nuoret. Heidän täytyy ymmärtää, millaisia seurauksia korjaushoidoilla on heidän elämäänsä.”

Joillekin, hän sanoo, riittää binderi, eikä jarrutushoitoa ehkä tarvita. Ihmiset kulkevat erilaisia polkuja. Mutta hänen kokemuksensa mukaan aikuisina voivat paremmin ne, jotka ovat aloittaneet sukupuolen korjaamisen varhain. Oikeastaan he voivat paremmin alusta asti.

Hänestä Suomessa ja Ruotsissa on hoidettu transnuoria huolellisesti ja varovasti. Nyt hän seuraa tilannetta huolestuneena. Ruotsissa suosituksia kiristettiin. Britanniassa hoitoa hajautetaan. Ollaanko menossa taakse päin? Mistä se johtuu? Poliittisesta paineesta? Siitäkö, että ihmisistä on alkanut tuntua, että kontrolli sukupuoleen liittyvistä asioista on jotenkin liukumassa heidän ulottumattomiinsa?

Annelou de Vriesilläkään ei ole vastausta siihen, miksi klinikoille hakeutuu nyt valtaosin nuoria, jotka on syntymässä määritelty tytöiksi. Hän mainitsee stereotyyppiset sukupuolinormit. Ja sosiaalisen median: löytyy esikuvia ja samoin ajattelevia.

Kanadasta tiedetään, että transsukupuolisten ihmisten osuus väestöstä on pikku hiljaa kasvanut sukupolvesta toiseen.

”Voimme kieltää sen ja sanoa, että se on hypetystä. Tai tunnustaa sen.”

”Mutta se, että sukupuolen korjaaminen tehtäisiin mahdottomaksi kaikille nuorille, ei minusta kyllä ole oikea tie.”

”Olin 14, kun ylipäätään pystyin myöntämään itselleni, että taidan olla poika”, Y. sanoo.

Ajatus oli pelottava. ”Tuntui siltä, että jos tää on totta, mua ei tulla ikinä hyväksymään, ja mun täytyy nyt antaa tän vaan olla.”

Hän pääsi Helsingin transpolille. Siitä on nyt kymmenkunta vuotta. Siellä Y. oli yksi ensimmäisistä alaikäisistä.

Psykologi oli ymmärtäväinen, psykiatri sen sijaan vaihtui monta kertaa. Kerran psykiatri kysyi, mitä Y. oli tehnyt viikonloppuna. Y. oli katsonut euroviisuja. Psykiatri ihmetteli, miksei lätkää.

Y:stä tuntui, että transpoli oli ”portinvartijasysteemi”. Hän oli koko ajan varuillaan, varoi sanomasta, miten paha olo oli. Hän pelkäsi, että arviointi keskeytetään.

Hänelle sanottiin, että kai hän ymmärsi, ettei sukupuolen korjaaminen ratkaise hänen ongelmiaan vaan ne pitää selvittää ensin. ”Mutta en mitenkään olisi kyennyt käsittelemään mun lapsuuden kiusaamiskokemuksia ennen, kuin tämä saatiin hoidetuksi.”

Koko ajan kysyttiin, miksi Y:llä oli kiire. Hän selitti, että kaikki hänen kaverinsa menivät elämässä eteenpäin. Vain hän oli jäänyt paikoilleen väärään sukupuoleen.

Toinen aikuinen transmies kertoo samanlaisista kokemuksista. Arviointijakso oli kuin esterata. Hänellekin toisteltiin, että hän oli niin nuori.

Y:n sukupuoli-identiteettiä arvioitiin kaksi vuotta. Hän täytti kyselylomakkeita, teki musteläiskätestin. Kun hän oli 17, hän sai diagnoosin, että oli transsukupuolinen.

Testosteronihoito aloitettiin, kun hän oli 18. Äänenmurros kuului jo parin kuukauden kuluttua. ”Silloin tuli voimakas euforia. Näki kehossa muutokset, joita oli vuosia toivonut.”

Nyt Y. opiskelee lääkäriksi. Hän ei ole kertaakaan katunut sukupuolensa korjaamista. Täytettyään 19 hän teetätti rintakehän maskulinisaation yksityisellä klinikalla.

”Mutta en ajattele mustavalkoisesti. Tiedän, että testosteronihoidon takia on tullut juttuja, jotka ei olleet niin toivottavia. Persoonallisuuteni on muuttunut vähän vähemmän empaattiseksi.”

Hänen sukupuoltaan ei ole kyseenalaistettu ulkonäön perusteella enää pitkään aikaan. Yliopiston hän aloitti kaikkien silmissä miehenä. Lopulta kasvoi myös parta.

Silti, hän sanoo, olisi ollut parempi, jos hän olisi voinut aloittaa hormonihoidot pari vuotta aikaisemmin.