” vanhan puutalon seinässä kasvaa sieni”
” Kirjoita antti heikkisen tyylillä kuten juicen elämänkerrassa”


Se kasvoi siihen hiljaa, kuin huono päätös.

Ei mitään suurta paukahdusta tai uutiskynnystä ylittävää kosteusrapsodiaa – ei. Vaan pikkuhiljaa, vuosien vimmalla, kun ränni tiputti vettä samaan paikkaan kuin maailmankaikkeus tippuilee epäonneaan ihmisparan niskaan.
Seinä, tuo uskollinen kantaja, otti vastaan kuin marttyyri, eikä valittanut, vaikka sisus pehmeni kuin juopon moraali juhannuksena.

Sitten tuli päivä, jolloin Helmi-täti huomasi sen.
Pihalla kääntyessään, tupakka huulessa vinossa kuin hänen elämänsä, hän näki sen. Valkoinen hapsu. Ei vanhuksen tukka, vaan sieni – ryvettyneen runollisesti seinässä, kuin kapinallinen kasvain.

— No jopas perkele. Tuossa kasvaa sieni.

Helmi tökkäsi sitä luudanvarrella, mutta sieni ei väistänyt. Se oli kuin sitkeä exä: ei lähtenyt, vaikka vihjailtiin, uhkailtiin ja poltettiin sängyt.

Naapurin Väinö tuli katsomaan. Väinö oli nähnyt sodan ja neljä naista, eikä mikään ollut pelottanut niin kuin tämä sieni.
— Tuo on lahottajasientä, sanoi Väinö, kuin olisi langettanut kuolemantuomion.
— Se on rakenteissa. Jos se on sisällä, niin se on kuin sukulainen joka tulee jouluksi eikä lähde koskaan.

Ja niin siitä tuli operaatio.
Lähti Helmi asumaan tyttären luo, ja talo avattiin kuin totuus: vastahakoisesti ja hajuhaittojen säestyksellä. Seinän sisältä löytyi tummaa pehmennyttä puuta, villaa, joka oli imenyt kosteutta kuin kansanperinne surua, ja sieniä, jotka eivät olleet metsän iloja vaan rakennuksen tuskaa.

Talo, joka oli nähnyt elämää, synnytyksiä, perintöriitoja ja rakastuneiden katseita salin nurkassa – oli nyt sienen syömä.

Mutta jos jotain tämä tarina opettaa, niin sen, että mitään ei kannata jättää homehtumaan. Ei seiniä, ei tunteita, ei niitä sanoja, joita ei koskaan sanottu.

Ja sieni. Se oli lopulta vain luonnon oma kriitikko. Se kasvoi siihen kohtaan, missä ihminen oli jättänyt huomioimatta. Niin kuin elämä yleensä tekee.