Ensimmäinen merkki ongelmista ilmeni jo ennen muuttoa.

”Jos olisin te, miettisin asiaa vielä,” tuttu hoitaja sanoi ja näytti yhtäkkiä vakavalta.

Seisoimme kevättalvella helsinkiläisen päiväkodin pihalla. Nelivuotias lapseni oli käynyt päiväkotia yksivuotiaasta saakka.

Rakastin päiväkotiamme. 

Noin 90 lapsen talossa retkeiltiin, askarreltiin, maalattiin ja käytiin jumppasalissa joka viikko.

Työntekijät opettivat lapsia nimeämään tunteita ja leikkimään kaikkien kanssa. Henkilökunta oli pysynyt liki samana koko kolmen vuoden ajan.

Hämmästelin, kun kolmevuotias alkoi kotona kertoa minulle silmän ja näköhermon toiminnasta – päiväkodissa oli luettu ihmisen kehosta kertovaa kirjaa. Etsin lapselle kirjastosta kirjoja ja sovelluksista musiikkia päiväkodin vinkkien perusteella.

Päiväkodin Instagram-tili kuvasi lasten puuhia vanhemmille, ja työntekijät lähettivät myös kuukausittain kotiin niin sanotun portfolion, pdf-dokumentin, joka kertoi, mitä päiväkodissa oli kuukauden aikana tehty.

Nyt olimme kuitenkin muuttamassa neljän kilometrin päähän naapurikaupunginosaan ja olin hakenut lapsellemme paikkaa toisesta kunnallisesta päiväkodista uuden kotimme lähellä.

Pihalla seistessämme olin juuri kertonut tutulle hoitajalle suunnitelmistamme.

Hän kertoi joutuneensa sijaistamaan lapsemme mahdollisessa uudessa päiväkodissa. En enää muista aivan tarkkaan sanamuotoja, joita hän käytti, mutta sen muistan, että hän vaikutti tasapainoilevan epämukavasti työroolinsa vaatimusten – älä kerro vanhemmille huonoja asioita päiväkodeista – ja oman kokemuksensa – se päiväkoti on katastrofi, älkää vain menkö sinne – välillä.

Vatsassani muljahti.

Olin ihaillut oman päiväkotimme toimintaa, mutta en ollut pitänyt sitä erityisen poikkeuksellisena.

Olin ajatellut, että se oli ihan tavallinen kunnallinen päiväkoti ja että siellä tehtiin juuri sellaisia asioita, joita kaikissa päiväkodeissa kuuluukin tehdä. Lähinnä olin ihaillut Suomen upeaa päivähoitojärjestelmää.

Siksi tutun hoitajan kommentti hämmensi.

Miten huono päiväkodin pitää olla, jos kaupungin työntekijät varoittelevat vanhempia siitä jopa toisissa kaupunginosissakin?

Päiväkotien kriisistä on puhuttu tämän vuoden aikana paljon. Uutiset ovat kertoneet toinen toistaan kurjempia tarinoita päiväkodeista, joissa työntekijöistä on niin suuri pula, että perheitä käännytetään aamulla ovelta.

Uutisraporteissa lapsia hoitavat päivittäin vaihtuvat, lapsille vieraat työntekijät, joilla ei välttämättä ole alalle minkäänlaista koulutusta, ja isojakin lapsiryhmiä saattaa ajoittain hoitaa vain yksi aikuinen.

Pahimmillaan uutiset kertovat pihalle tai vessaan yksin unohtuneista lapsista, pienten lasten luovuttamisesta väärille hakijoille tai jopa lapsiin kohdistuneesta väkivallasta. Sijaiset eivät tunne hoidettaviaan ja antavat allergisille lapsille näille vaarallisia ruokia. Oikeasta varhaiskasvatuksesta ei voi edes puhua, työntekijät sanovat.

Vanhemmat ahdistuvat pienten lasten jättämisestä tuntemattomien hoitoon, lapset oireilevat levottomissa ryhmissä, ja harvat vakituiset työntekijät pelkäävät aamuisin töihin menoa.

Poliitikotkin ovat havahtuneet, ja viime kuukausina uutiset ovat kertoneet poliitikoista, virkamiehistä ja alan ammattilaisista koottujen kriisiryhmien kokouksista toistensa perään.

Olen lukenut uutisia liki pakkomielteisesti. Silti ne tuntuvat aina tarjoavan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mitä ihmettä Suomen hienolle päivähoitojärjestelmälle on tapahtunut?

Onko se aina ollut tällaisessa tilassa, vai onko tapahtunut jonkinlainen käänne pahempaan? Koskevatko ongelmat enemmistöä vai vähemmistöä päiväkodeista? Suuria kaupunkeja vai koko maata?

Sen tiedän kyllä, miltä ongelmat käytännössä tuntuvat.

Uudessa naapurustossamme toimi useita päiväkoteja. Lähimpänä uutta kotiamme sijaitseva päiväkoti oli vain muutamia vuosia vanha, ja sen piha näytti värikkäältä ja mukavalta. Se ilmensi olemassaolollaan itseään suurempaa trendiä. Uusia päiväkoteja tarvitaan, koska etenkin suurissa kaupungeissa lapsia on hoidossa enemmän kuin ennen.

Trendi on jossain määrin nurinkurinen, sillä päiväkoti-ikäisten lasten määrä on vähentynyt Suomessa jo vajaan kymmenen vuoden ajan. Luvut ovat oikeastaan aika hätkähdyttäviä. Viime vuonna Suomessa oli 60 000 päiväkoti-ikäistä vähemmän kuin vuonna 2014 – vain kahdeksan vuotta sitten.

Lapsikadosta huolimatta suurten kaupunkien päiväkodit pursuilevat.

Siihenkin on selvät syyt.

Viime vuosikymmeninä länsimaiden asiantuntijat, poliitikot ja kansainväliset järjestöt ovat alkaneet yhä enemmän puhua varhaiskasvatuksen puolesta. Esimerkiksi talouskasvua edistävä OECD ja Euroopan unioni ovat kehottaneet kaikkia maita tukemaan lasten osallistumista varhaiskasvatukseen.

Kalskahtaako sana ”varhaiskasvatus” korvaan? Se onkin verrattain uusi termi: päivähoito muuttui Suomessa virallisesti varhaiskasvatukseksi vuonna 2015. Termin muutos kuvaa ajattelun muutosta. Päivähoito nähdään yhä enemmän osana lapsen koulupolkua ja yhä vähemmän pelkkänä lapsen hoitona.

Termillä tarkoitetaan silti yhä päivähoidon eri muotoja: kunnallisia ja yksityisiä päiväkoteja sekä perhepäivähoitoa. Perhepäivähoidon määrä on tosin vähentynyt Suomessa olemattomiin.

Lapsia ohjataan päiväkoteihin, koska ratkaisun ajatellaan olevan monella tapaa hyödyllinen. Vanhemmat käyvät koulutustaan vastaavissa töissä, lapset hyötyvät ohjatusta toiminnasta, ja naisten ja miesten välinen tasa-arvo etenee, kun naiset eivät jää vuosiksi hoitamaan lapsia kotiin.

Suomessa perheitä onkin ohjattu viime vuosina päiväkotien suuntaan monin tavoin. Päivähoitomaksuja on alennettu, viisivuotiaille on alettu tarjota kokeeksi osa hoitopäivästä ilmaiseksi, ja alle kolmevuotiaiden kotihoitoa tukeneita kuntalisiä on leikattu.

Vanhemmat ovat vastanneet poliitikkojen toiveisiin. Entistä suurempi osa lapsista on päiväkodissa, ja siksi lasten määrä hoidossa on lisääntynyt, vaikka lapsia on vähemmän kuin ennen. Lapset myös jakautuvat epätasaisemmin kuin ennen. Nykyisin joka kolmas lapsi syntyy Uudellemaalle.

Lapsia siis yksinkertaisesti tulvii hoitoon etenkin suurissa kaupungeissa.

Hoitajan varoituksen jälkeen jatkoin kyselyjä, ja hiljalleen uuden naapuruston viidakkorumpu alkoi kertoa, että harkitsemamme päiväkoti oli todellakin ongelmissa. Tapasin vanhempia, joiden lapset olivat käyneet päiväkotia hetken sen auettua ja jotka olivat siirtäneet lapsensa pian sieltä pois. Huhut kertoivat työntekijöiden keskinäisistä riidoista ja henkilökunnan vaihtuvuudesta, sairauslomille katoavista johtajista ja lasten hoidon laiminlyönneistä.

Tarinat olivat kuitenkin epämääräisiä, ja oli vaikea hahmottaa, olivatko ne vain vanhempien kohtuutonta valitusta, rikkinäisen puhelimen tuotoksia vai oikeita kuvauksia vakavista epäkohdista.

Silti vatsaani väänsi. Oliko lapsemme joutumassa muuttomme sijaiskärsijäksi?

Hyväksyimme silti paikan uudesta päiväkodista.

Miksi?

Uuden päiväkodin sijainti oli meille paras. Perheemme ei omista autoa, ja arjen sujuvuus on meille tärkeää.

Oli muitakin syitä.

Uskon, että lapsille ja naapurustoille on hyväksi, että lapset käyvät lähipäiväkotia ja -koulua. Halusin lapseni tutustuvan naapuritalojen lapsiin ja itse tutustua naapuruston vanhempiin. Halusin, että lapsen leikkitreffit sujuisivat helposti pihan yli kävelemällä.

Muiden vanhempien tarinoista olin myös oppinut, että päiväkotien arki saattaa muuttua nopeastikin johtajan tai työntekijöiden vaihtumisen myötä. Huono maine saattaa roikkua koulussa tai päiväkodissa pitkään, vaikka tilanne olisi jo muuttunut.

Sitä paitsi – kaikkia Suomen päiväkotejahan koskevat samat säännöt. Suurimmat sallitut ryhmäkoot on määritelty laissa, kaikilta työntekijöiltä vaaditaan alan koulutusta, ja vaatimukset toiminnan sisällölle on kirjattu kansalliseen ohjeistukseen.

Ohjeistuksen mukaan kaikissa päiväkodeissa kuuluu liikkua, leikkiä, lukea, taiteilla, laulaa, soittaa, retkeillä, tutkia ja käsitellä tunteita ja kaveritaitoja.

Lisäksi minun oli vaikea uskoa, että jos jonkin päiväkodin ongelmat tunnetaan kaupungilla niin yleisesti kuin kyseisen hoitopaikan ongelmat, Helsingin varhaiskasvatuksen johto ei olisi tekemässä asialle mitään. Ei kai minkään päiväkodin voida antaa loputtomiin olla yleisesti tiedetyssä kaaoksessa?

Kun lapseni oli kesäloman jälkeen aloittamassa uudessa päiväkodissaan, jouduin itse kyselemään tietoa aloitusrutiineista, koska päiväkodista kukaan ei ollut meihin yhteydessä.

Ensimmäisenä päiväkotipäivänä hiljaisuuden syy selvisi. Lapseni ryhmän koko edellisvuoden henkilöstö oli kesän aikana lähtenyt ja uutta aikuiskokoonpanoa vasta koottiin.

Silloin tilanne hämmästytti minua. Nyt ei niinkään.

Koska lapsia on päiväkodeissa enemmän kuin ennen ja he aloittavat hoidon entistä nuorempina, heitä hoitamaan tarvitaan enemmän väkeä. Työntekijöitä vain ei tunnu löytyvän.

Poliitikkojen kiistely päiväkotien kriisistä onkin pyörinyt lähinnä työntekijöiden koulutusvaatimusten ympärillä.

Riitojen ydin on tämä: koska päiväkodit mielletään osaksi koulupolkua, päiväkoteihin halutaan enemmän korkeakoulutettuja työntekijöitä.

Nyt päiväkodeissa työskentelee pääasiassa kolmenlaisia aikuisia: yliopistossa koulutettuja kasvatustieteen kandidaatteja, ammattikorkeakoulusta valmistuneita sosionomeja ja perusopinnot suorittaneita lastenhoitajia. Jatkossa entistä useamman työntekijän tulisi olla nimenomaan yliopistosta valmistunut opettaja.

Heitä vain ei ole koulutettu tarpeeksi.

Helsingissä oli tämän vuoden syyskuussa paikkoja 2 345:lle varhaiskasvatuksen opettajalle. Näistä tehtävistä vain runsasta puolta hoiti kelpoinen eli lain määrittelemät koulutusvaatimukset täyttävä työntekijä. Kaupungilta puuttui 1 024 kelpoista varhaiskasvatusopettajaa.

Kun koulutukseltaan pätevää opettajaa ei löydy, tehtävää hoitaa usein lastenhoitaja. Siksi myös lastenhoitajista syntyy pulaa. Syyskuussa Helsingin kaupungin varhaiskasvatuksesta puuttui 855 kelpoista lastenhoitajaa eli vajaa kolmannes kaikista tarvittavista lastenhoitajista. Osa näistä tehtävistä oli kokonaan täyttämättä eli niihin etsittiin työntekijää. Loppuja hoiti sijainen, jolla ei ollut lain vaatimaa koulutusta tehtävään.

Osa sijaistajista kävi töiden ohessa muunto-, oppisopimus- tai muuta koulutusta, jotta he saisivat kelpoisuuden tehtäväänsä. Kokonaisuudessaan Helsinki on laskenut, että tämän vuoden aikana se tarvitsisi vajaat 1 900 uutta kelpoista työntekijää varhaiskasvatukseen.

Alan palkatkin ovat jääneet verrattain pieniksi. Helsingissä varhaiskasvatuksen opettajan peruspalkka on 2 793 euroa, sosionomin 2 599 euroa ja lastenhoitajan 2 285 euroa kuukaudessa. Suomalaisten palkansaajien mediaanipalkka oli viime vuonna 3 314 euroa kuukaudessa.

Peruspalkan päälle työntekijät voivat saada erilaisia kokemus- tai muita lisiä, mutta palkoilla on silti vaikea elää kalliissa kaupungissa.

Koska paikkoja on koko ajan auki, etenkin pääkaupunkiseudulla työntekijät voivat siirtyä ripeästi päiväkodista toiseen tai lähteä alalta kokonaan, jos työpaikka ei tunnu sopivalta.

Ja niinhän he tekevät.

Lapseni oli ehtinyt kesän aikana tutustua muutamaan uuden ryhmänsä lapseen, ja hän käveli heidän kanssaan uuteen arkeensa hyväntuulisena.

Itse jäin ihmettelemään uuden päiväkodin rutiineja.

Edellisessä päiväkodissa lasten lokerot ja kenkähyllyt olivat selkeästi nimikoituja ja nimien vieressä oli piirroskuva. Siellä oli myös neljä sisäänkäyntiä, joten päiväkodin lapset jakaantuivat automaattisesti neljään eri kuraeteiseen pukemaan ja riisumaan. Pukiessa henkilökunta jakoi lapset osiin kuin junaan – osa odotti huoneissa, muutama kerrallaan oli pukemassa, ja pukeuduttuaan lapset siirtyivät eteenpäin ovien ulkopuolelle odottelemaan.

Uudessa päiväkodissa lasten käytössä oli vain yksi sisäänkäynti ja kaksi kerrosta, joten selvästi suurempi lapsimäärä jakaantui vain kahteen kuraeteiseen. Nimilaput kaapeissa ja hyllyillä olivat vajavaisia, ja hyllyt repsottivat niin, että kengät valuivat niistä lattialle. Käytävillä lojui jätesäkkejä täynnä hylättyjä lastenvaatteita.

Ensin ihmettelin vaatekasoja, jonkin ajan jälkeen en enää.

Viikko päiväkodissa aloittamisen jälkeen lähetin johtajalle sähköpostia. Olin lueskellut päiväkodin vanhempainryhmää, jossa vanhemmat kyselivät hätääntyneinä toisiltaan, keitä aikuisia ryhmissä oikein työskentelee. Tutut työntekijät tuntuivat kadonneen, ja ryhmiä hoitivat vaihtuvat sijaiset.

Pyysin johtajaa viestimään ryhmien aikuisista vanhemmille, jotta turhat huolet hälvenisivät.

Turhat huolet! Nyt miltei naurattaa.

Tosiasiassa sinä vuonna päiväkodissa ihmeteltiin joka aamu, keitä siellä olisi sinä päivänä. Osa lapsista lähti ja tilalle tuli uusia. Osa työntekijöistä vaihtoi työpaikkaa tai oli jatkuvilla sairauslomilla. Lapsia ja työntekijöitä siirrettiin päiväkodin sisällä toisiin ryhmiin vaihtuvien tilanteiden mukaan. Sijaisia tuli ja meni.

Päiväkodista tuntui puuttuvan omistajuus. Kukaan ei poistellut ovien ikkunoista vuosia vanhoja ilmoituksia tai koordinoinut eri ryhmien liikkeitä.

Useat ryhmät saattoivat olla aamuisin samaan aikaan pukemassa. Lapset heittelivät vaatteitaan sinne tänne, ja sijaiset pukivat heille vahingossa toisten lasten vaatteita. Käytävien vaatekasat kasvoivat.

Kenen tehtävänä on varmistaa, että koulutettua väkeä riittää?

Kunnat ja valtio sysivät vastuuta työntekijäpulasta toisilleen. Kunnat moittivat valtiota siitä, että se ei ole lisännyt opettajien aloituspaikkoja tarpeeksi. Tiede- ja kulttuuriministeri Petri Honkonen (kesk) taas ehdotti äskettäin, että esimerkiksi Helsinki voisi itse maksaa yliopistolle työntekijöiden koulutuksesta. Osa työntekijäjärjestöistä moittii uusia pätevyysvaatimuksia. Toiset puolustavat niitä.

Äskettäin katselin pääkaupunkiseudun pormestarien ja kaupungin- sekä varhaiskasvatusjohtajien tiedotustilaisuutta kriisistä. He vaativat pontevasti valtiolta toimia mutta kiertelivät itse yhtä omalle tontilleen kuuluvaa kysymystä: työntekijöiden palkkaa.

Jatkossa päiväkotien työntekijät saavat kyllä viime keväänä kunta-alalle neuvotellut yleiset korotukset, mutta silti päiväkotien työntekijöiden palkkojen selkeä ja pysyvä nostaminen tuntuu olevan kriisissä työkalu, jota kukaan ei halua käyttää.

Minulle, päiväkoti-ikäisen lapsen vanhemmalle ja helsinkiläiselle veronmaksajalle, poliitikkojen toiminta näyttää vain raivostuttavalta vastuunpakoilulta. Kaikki he puhuvat lasten hyvinvoinnista, mutta kukaan ei halua maksaa viuluja.

Lapseni alkoi valitella, ettei jaksa katsella uudessa päiväkodissa kirjoja, koska ne ovat kaikki repeytyneitä, ja että uudessa päiväkodissa oli lelujakin vähemmän kuin edellisessä.

Päiväkodin aikuiset pahoittelivat lelujen ja kirjojen puutetta ja vetelivät lattiaan autokaistoja maalarinteipillä, koska automattoja ei ollut. Vanhempia pyydettiin tuomaan kirjoja lainaan lapsille luettavaksi.

Kaikki tämäkin tuntui oudolta.

Helsingin päiväkodeillahan on täsmälleen sama rahamäärä käytettävänä hankintoihin per lapsi.

Asuessani Yhdysvalloissa opin inhomaan amerikkalaista järjestelmää, jossa vanhempaintoimikunnat keräävät päiväkodeille ja kouluille lisävaroja. Varakkailla alueilla lapset saavat kaiken mahdollisen, köyhemmillä eivät mitään.

Ajattelen, että maksamme Suomessa veroja, jotta kaikilla lapsilla kaikissa päiväkodeissa tai kouluissa on tarvittavat välineet ja että vanhempien ei missään tapauksessa pitäisi lähteä yksityisiin keräyksiin.

Mutta sitten yksi lapseni ryhmän harvoista pysyvistä aikuisista mainitsi väsyneesti, että lelujen puute hankaloittaa päiviä: lapset kun eivät jaksa keskittyä leikkimään rikkinäisillä leluilla.

Pian kannoin toisen äidin kanssa nettikirppikseltä haalimaamme lelukeittiötä räntäsateessa auton takakonttiin ja seuraavana päivänä tavarapyörällä päiväkotiin. Toisen lelukeittiön ostin Ikeasta omilla rahoillani. Muut vanhemmat lahjoittivat pelejä ja automattoja.

Kyselin päiväkodin ja Helsingin varhaiskasvatuksen silloiselta johdolta syitä päiväkodin huonoon lelutilanteeseen, mutta en saanut asiaan selkeää selitystä. Mainittakoon kuitenkin, että johtajat eivät suinkaan pyytäneet meitä vanhempia hankkimaan päiväkotiin leluja. Päinvastoin. Monissa päiväkodeissa lelulahjoitukset on hygieniasyistä kielletty ja virallisesti ne ovat täysin vastoin julkisen palvelun henkeä.

En ryhtynyt lelukeräyksiin siksi, että ajattelin lasten tarvitsevan ehdottomasti uusia leluja. Heillä kaikilla oli varmasti leluja kotonaankin.

Ryhdyin keräyksiin siksi, että jaoin jo muiden vanhempien kanssa saman huolen: yritimme epätoivoisesti pitää kiinni päiväkodin harvoista pysyvistä aikuisista, etteivät lapsemme olisi joka päivä täysin ventovieraiden armoilla.

Me vanhemmat toivoimme, että uudet lelut helpottaisivat työntekijöiden arkea edes vähän.

Syyskuussa vanhempien Facebook-ryhmään tipahti viesti, joka muutti kaiken.

Yksi perhe kertoi epäilevänsä, että päiväkodin työntekijä oli pahoinpidellyt perheen lasta. Pian toinen perhe epäili samaa oman lapsensa kohdalla.

Tapahtumista oli vaikea saada selkoa, mutta epäilyn mukaan hoitaja olisi ainakin riepottanut yhtä lasta niin, että lapseen tuli kynsien jälkiä, ja toisesta lapsesta oli löytynyt mustelmia. Pahoinpitelyistä syytettiin päiväkodissa pitkään ollutta hoitajaa.

Perheet tekivät rikosilmoitukset ja syyttivät päiväkodin johtoa asian peittelystä ja vähättelystä.

Lehdet kirjoittivat rikosilmoituksista, ja sähköpostiini kilahteli viestejä muilta vanhemmilta sekä päiväkodin ja Helsingin varhaiskasvatuksen johdolta.

Vanhempaintoimikunta ja yksittäiset vanhemmat kirjelmöivät ongelmista kaupungin johtajille, ja jotkut vanhemmat kertoivat tehneensä valituksia aluehallintavirastolle, Valviralle ja työsuojeluviranomaisille.

Itse istuin syksyn pimeinä iltoina vanhempaintoimikunnan kokouksissa tai tietokoneeni ääressä kirjoittamassa sähköpostiviestejä kaupungin edustajille. Vuodatin tapahtumia puhelimessa tutulle kaupunginvaltuutetulle ja kaikille tuttavilleni ja heräsin öisin murehtimaan päiväkodin tilaa. Kaduin muuttoamme.

Marraskuussa Helsingin varhaiskasvatuksen johto saapui tapaamaan vihaisia vanhempia. Kaupungin edustajat kertoivat useista toimista päiväkodin arjen parantamiseksi, mutta suuri osa vanhemmista oli saanut tarpeekseen.

Muutamaa kuukautta myöhemmin hain lastani pihalta ja huomasin hänen hassuttelevan erään toisen, saman ryhmän lapsen kanssa. Ilahduin – uusi ystävä.

Hakeuduin juttusille toisen lapsen äidin kanssa. Hän kertoi, että lapsi oli siirtymässä parin päivän kuluttua naapuripäiväkotiin sinne jo aiemmin siirtyneiden ystäviensä perässä.

Miten päiväkotimme oli päätynyt tilaan, jossa se oli?

Käsitykseni mukaan päiväkoti lähti väärille raiteille heti alusta alkaen. Tuolloin päiväkodissa aloittaneiden perheiden mukaan upouuden päiväkodin henkilökunta saapui töihin käytännössä samaan aikaan lasten kanssa.

Johtaja jäi pian sairauslomille, luvattuja lelutoimituksia odoteltiin, taloon tullut henkilökunta alkoi nopeasti lähteä. Alkoi sijaiskierre.

Vanhemmat kertoivat tapauksista, joissa lasten vaippoja ei vaihdettu, lasten vammoja ei osattu selittää ja lapsia jopa luovutettiin väärille hakijoille.

Vanhemmat valittivat, ja päiväkotiin tuli joiksikin kuukausiksi kokenut johtaja toisesta päiväkodista. Väliaikainen johtaja sai toimintaa vakiinnutettua, ja vanhemmat olivat toiveikkaita.

Kokeneen johtajan lähdettyä tilanne alkoi taas huonontua ja päiväkodin työntekijät kertoivat vanhemmille työpaikkakiusaamisesta ja muista ilmapiiriongelmista. Vanhemmat seurasivat vierestä, kun työntekijät huusivat toisilleen.

Samaan aikaan vanhemmat pitivät monista työntekijöistä kovasti ja joissakin ryhmissä toiminta tuntui sujuvan suuremmitta ongelmitta.

Rikosilmoitusten jälkeen vanhempien kauan odottama korjausliike alkoi vihdoin tapahtua.

Päiväkodille nimettiin kokonaan uusi, kokenut johtaja ja työntekijöille luvattiin lisäapua. Lehtitietojen mukaan pahoinpitelystä syytetty hoitaja irtisanottiin.

Vanhempien näkökulmasta koko prosessi oli pitkä, sekava ja raivostuttava. Helsingin kaupungin viestintä oli liian niukkaa, mikä antoi tilaa myöhemmin vääriksi osoittautuneille huhuille.

Itse ihmettelin eniten sitä, miten yksin kaupunki tuntui päiväkodin vuosien aikana jättäneen.

Päiväkotien johtajat toimivat arjessa hyvin itsenäisesti. Johtaja vastaa päiväkodin budjetista. Hän rekrytoi työntekijät ja johtaa työyhteisöä. Hän vastaa päiväkodin pedagogisesta linjasta eli yhteisistä toimintatavoista ja -suunnitelmista sekä huolehtii päiväkodin turvallisuudesta.

Jos johtajuus pettää, päiväkoti on helposti ongelmissa.

Kun kyselin tätä artikkelia varten, miten päiväkotien johtajia tuetaan, Helsingin kaupunki kertoi järjestäneensä johtajille valmennuksia ja mentorointia sekä perustaneensa uusien päiväkotien johtajille verkoston, jonka tarkoitus on auttaa uusien päiväkotien perustamisessa. Aluepäällikköjen tehtävä on tukea yksittäisiä päiväkoteja, jos niissä ilmenee ongelmia, ja järjestää päiväkoteihin tarvittaessa esimerkiksi varahenkilöitä, työnohjausta, erityisopettajien vierailuja ja henkilökunnan koulutuksia.

Tänä syksynä kaupunki on ilmoittanut myös maksavansa määräaikaisesti lisää palkkaa kelpoisille työntekijöille suomenkielisissä päiväkodeissa, jotka täyttävät tietyt erityisen tuen tarpeen kriteerit.

Tosin päteväkin johtaja joutuu toimimaan yleisissä puitteissa. Jos työnhakijoita ei ole tai jos kunnan tehostamisvaatimukset ovat kiristäneet päiväkodin toiminnan äärimmilleen, johtajalla ei välttämättä ole mahdollisuutta parantaa tilannetta.

Ja tehostettu kunnissa on. Säädöksiä on tulkittu yleisesti niin, että lapsia on pitänyt olla kaikissa päiväkodeissa jatkuvasti maksimimäärä suhteessa työntekijöihin. Päiväkotien tiloja on nipistetty niin, että ryhmien on vuoroteltava samoissa sisätiloissa tai osan lapsista tulisi olla aina metsässä tai muualla retkillä.

Kun työntekijöitä puuttuu, mitoituksia toteutetaan niin, että paikalla olevat työntekijät joutuvat siirtymään yllättäen ryhmistä tai jopa päiväkodeista toisiin puutteita paikkaamaan. Suunnittele siinä sitten toimintaa, kun aamuisin katsotaan, miten työntekijät sinä päivänä jaetaan.

Akuutin kriisin jälkeen uuden päiväkodin arki alkoi tasaantua, mutta ero edelliseen päiväkotiin oli yhä selvä.

Lapseni ryhmän pysyvät aikuiset yrittivät kyllä luoda suunniteltua viikko-ohjelmaa, mutta yleensä se ei toteutunut. Metsäretket peruuntuivat, askartelua oli harvoin, jumppasalissa ei käyty, ja kirjojen lukeminen, laulaminen ja yhteiset piirit vaikuttivat harvinaisilta toiminnoilta.

Edellisessä päiväkodissa viisivuotiaat koottiin omaksi ryhmäkseen, joka harjoitteli edistyneempiä ”viskari”-taitoja. Uudessakin päiväkodissa viisivuotiailla oli syksyn alussa omia viskari-hetkiään, mutta toimintaa vetäneen työntekijän lähdettyä toiminta loppui vähin äänin.

Pääsääntöisesti lapsi toi kotiin internetistä printattuja Disneyn värityskuvia.

Ajoittain lapsi raportoi työntekijöiden puhuvan lasten päiväuniaikoina puhelimessa ja ryhmän isompien lasten karkailevan valvonnan puutteessa sängyistään räpeltämään lepohetken aikana päiväkodin tablettia. Jotkut työntekijät antoivat lasten katsella tabletilta piirrettyjä muulloinkin.

Eräänä aamuna lapseni muisteli isälleen, miten vanhassa päiväkodissa aikuiset juttelivat lasten kanssa. Uudessa päiväkodissa aikuiset juttelevat vain keskenään, hän totesi.

Kun kehotin häntä kertomaan toisten lasten kanssa tulleista riidoista aikuisille, hän tiuskaisi kiukkuisesti: ”Ei se auta mitään. Ei ne tee mitään!”

Olen täysin tietoinen siitä, ettei lapsen kertomaa kannata aina automaattisesti uskoa.

Ongelmana olikin myös se, että päiväkodin viestintä vanhemmille oli vähäistä. Lasta hakiessa työntekijöiden raportti kertoi yleensä ainoastaan, oliko lapsi nukkunut ja mitä oli syöty. Säännöllisiä kuukausikirjeitä tai Instagram-tilejä ei ollut. Henkilökuntaa oli ylipäänsä vaikea saada kiinni.

Joskus arvelin, että päiväkodissa varmaan tehtiin enemmän kuin miltä se vanhemmalle näytti, mutta viestintä vain ontui. Joskus taas ajattelin lannistuneena, että päiväkodissa ei vain yksinkertaisesti ole minkäänlaista ohjattua toimintaa.

Vaikka säännöllisen viikkorytmin ja ohjatun toiminnan puute harmitti minua, ymmärsin myös työntekijöitä.

Retkille ei voi turvallisuussyistä lähteä, jos sijaiset eivät tunne lapsia. Aikuiset eivät ehdi jutella lasten kanssa, jos kaikki aikaa menee sijaisten neuvomiseen.

Lisäksi päiväkodin aikuisista monet hoitivat tehtäviä, joiden hoitamiseen heillä ei yksinkertaisesti ollut koulutusta.

Mistä pääsemmekin kysymykseen: Mihin pienten lasten hoitaja ylipäänsä tarvitsee korkeakoulutusta? Eikö kuka tahansa osaa auttaa lapsen potalle, lukea lastenkirjaa tai leikata ja liimata?

Tottahan se on. Kyllä kuka tahansa osaa lukea lapsille. Mutta ymmärtääkö kuka tahansa, mitä, milloin ja miten kannattaa lukea lapsiryhmälle, jossa lapset ovat aina erilaisia iältään, kielitaidoltaan, keskittymiskyvyltään ja kiinnostuksen kohteiltaan?

Osaako kuka tahansa valita lapsille uusinta ja kielellisesti rikkainta, kotimaista lastenkirjallisuutta ja runoutta? Mukauttaa vaikkapa taidetoimintaa koko lapsiryhmän kehityksen mukaan? Opettaa lapsille rytmiä ja harmoniaa? Huomata hienovaraisia kiusaamistilanteita ja myös puuttua niihin toimivalla tavalla?

Osaisitko sinä?

Lienee hyvä todeta, että suuressa osassa Suomen päiväkoteja tilanne on todennäköisesti kelvollinen, jopa hyvä.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) kyseli muutama vuosi sitten nelivuotiaiden vanhemmilta perheiden voinnista. Suurin osa vanhemmista arvioi lastensa voivan hyvin ja menevän useimmiten päivähoitoon mielellään.

Myös Helsingin varhaiskasvatuksen asiakastyytyväisyyskyselyssä kaksi vuotta sitten perheiden arviot olivat jopa hämmästyttävän hyviä ottaen huomioon viime aikojen julkisen keskustelun. Kun perheitä pyydettiin antamaan Helsingin päivähoidolle kouluarvosana, keskiarvo oli 8,9.

Vastaajista 29 prosenttia antoi arvosanaksi täyden kympin.

Itsekin olisin antanut arvosanaksi täyden kympin lapseni edellisestä päiväkodista.

Kansallinen koulutuksen arviointikeskus (Karvi) puolestaan kysyi vuosina 2017–2019 varhaiskasvatuksen työntekijöiltä, miten hyvin kansalliset ohjeet päiväkotien toiminnan sisällöstä toteutuvat heidän työpaikallaan.

Työntekijöiden arvion mukaan suuressa osassa päiväkoteja tavoitteet toteutuivat pääosin hyvin. Mutta joissakin päiväkodeissa ne toteutuivat huonosti.

Itseäni hämmästytti eniten se, että monesta päiväkodista puuttui toiminta, jota itse pitäisin päiväkotien peruskaurana. Joka neljäs vastaaja esimerkiksi arvioi, että heidän ryhmässään on suunnitelmallista ja ohjattua taidekasvatusta vain kuukausittain tai harvemmin. Joka kymmenes totesi, että heidän yksikössään on ohjattua musiikkikasvatusta vain kuukausittain tai harvemmin. Vain joka viidenneksen ryhmässä liikuttiin joka päivä suunnitelmallisesti niin, että kaikki lapset hengästyivät.

Miten päiväkotien tasa-arvoisuutta voisi parantaa?

Esimerkiksi parantamalla johtajien ammattitaitoa ja lisäämällä työntekijöiden määrää ja koulutustasoa, alan työntekijät ja asiantuntijat sanovat.

Itse mietin paljon tunne- ja kaveritaitojen opetuksen tärkeyttä ja vaikeutta. Nekin voivat kuulostaa kummalliselta hötöltä, mutta samaan aikaan julkisessa keskustelussa ollaan jatkuvasti huolissaan lasten ja nuorten yksinäisyydestä, kiusaamisesta ja jopa raa’asta ja nöyryyttävästä lasten keskinäisestä väkivallasta.

THL:n nelivuotiaiden vanhemmille tehdystä kyselystä kävi ilmi, että yli kolmasosaa lapsista oli kiusattu. Karvin kyselyssä taas päiväkotien työntekijöistä viidennes arvioi, että heidän ryhmässään on lapsi tai lapsia, joilla ei ole kaveria.

Jokainen vanhempi tietää, että lapset eivät leiki toistensa kanssa automaattisesti ja nätisti. Kaikki lapset tarvitsevat aikuisen apua siihen, miten toisten lasten kanssa leikitään, miten ryhmään liitytään ja miten riitoja ratkotaan ilman väkivaltaa. Juuri kiusaamista ja yksinäisyyttä päiväkodeissa voidaan ehkäistä – jos siihen vain on osaamista.

Otetaan esimerkki.

Joku lapsi saattaa saada leikissä aina koiran roolin. Se ei välttämättä vaikuta kovin kummalliselta, mutta koiran rooliin saattaa päätyä aina lapsi, joka ei muiden lasten mielestä osaa leikkiä oikein. Leikeissä toistuvien roolien tunnistaminen ja havaintojen pohjalta yksittäisten lasten ja koko ryhmän luotsaaminen eteenpäin on opettajan osaamista.

Leikin laadullakin on väliä. Leikkiin uppoutuminen ei ole etenkään nykyisin kaikille lapsille helppoa, mutta osaava opettaja voi auttaa lapsia luomaan leikkejä, joita he haluavat jatkaa pitkään. Jos lapsella vaikkapa pettyessään on tapana lyödä toisia, mieluisa leikki voi auttaa häntä opettelemaan tunteiden säätelyä: hän pyrkii itse olemaan lyömättä, jotta leikki jatkuisi.

Entä miten lapsiryhmä saadaan ottamaan hyljeksitty lapsi mukaan? Sekin vaatii pitkäjänteistä työtä ryhmän yhteishengen vahvistamiseksi ja lasten välisten suhteiden ymmärtämistä.

Keväällä lapseni uudessa päiväkodissa ei työskennellyt yhtään pätevää varhaiskasvatuksen opettajaa.

Yksi päiväkodin lastenhoitajista totesi minulle kerran, että ryhmien toiminta ja hänenkin työnsä on täysin opettajista kiinni. Jos opettaja on osaava, ryhmän toiminta on rikasta. Jos ei, lastenhoitajankin rooliksi jää vain liikutella lapsia pihalle ja sisään, nukkumaan ja syömään, vessaan ja tupaan.

On vaikea liioitella, miten paljon lapseni päiväkodin ongelmat vaikuttivat omaan mielentilaani.

Olen monella tapaa tyypillinen keski-ikäinen työssäkäyvä vanhempi. Tasapainottelen arjessani työn, lapsen, parisuhteen ja iäkkäiden perheenjäsenten auttamisen välillä. Samaan aikaan olen paremmassa asemassa kuin moni muu. Jaan arkeni ja laskuni puolisoni kanssa, ja lapsemme on terve ja vailla erityistarpeita. Hänellä on ystäviä, ja hän vaikuttaa pärjänneen kaikissa päiväkodeissaan hyvin.

Silti käytin tuon yhden synkeän vuoden aikana lukemattoman määrän tunteja lapseni päiväkotikuvioiden murehtimiseen, selvittelemiseen ja parantamiseen.

Samaan aikaan tiesin hyvin myös sen, että kansainvälisessä vertailussa Suomen varhaiskasvatusjärjestelmä on monella tapaa luksusta. Monissa maissa vanhemmat maksavat päivähoidosta helposti kymmeniätuhansia euroja vuodessa, kun Suomessa varakkainkin maksaa kunnallisesta varhaiskasvatuksesta tällä hetkellä enimmillään 295 euroa kuussa per lapsi. Suomalaiset päiväkotiryhmät ovat kansainvälisessä vertailussa pieniä ja päiväkotien tilat erinomaisia. Henkilökunta on hyvin koulutettua ja osaavaa.

En ollut raivoissani siksi, että ajattelin juuri oman kullannuppuni ansaitsevan parempaa. Olin raivoissani siksi, että ajattelin joka ikisen lapsen Suomessa ansaitsevan parempaa – samanlaista varhaiskasvatusta kuin mitä Suomen parhaissa päiväkodeissa jo nyt annetaan. Olin raivoissani perheiden ja lasten epätasa-arvoisuudesta.

Ja mitä merkitsee taloudellemme ja yrityksillemme, jos vanhemmat eivät pääse aamulla töihinsä, koska lasta ei voikaan jättää päiväkotiin? Tai tehokkuudellemme, jos vanhemmat alkavat käyttää vielä isomman määrän ajastaan ja energiastaan päiväkotiasioiden järjestelyyn?

Päiväkodin tulisi olla yhteiskunnan peruspalvelu, joka mahdollistaa juuri sen, että kaikki lapset saavat yhtä hyvät valmiudet jatkaa eteenpäin koulussa ja elämässä ja vanhemmat voivat keskittyä muihin asioihin – kuten vaikkapa töiden tekemiseen ja sitä kautta verojen maksamiseen.

Meidän perheemme luopui lopulta taistelusta. Päätimme siirtää lapsemme vielä kerran uuteen päiväkotiin.

Näiden muutamien kuukausien aikana lapseni on taas käynyt päiväkodissa säännöllisillä metsäretkillä ja laulanut, soittanut, piirtänyt, maalannut, liikkunut ja leiponut. Hän on luonut ja katsonut teatteriesityksiä sekä kuunnellut ja tulkinnut eri tavoin satuja.

Taannoin lapseni ryhmä matkasi Kansallisoopperaan päiväkodeille ilmaiseen balettituokioon, vaikka retki vaati ryhmältä kulkua bussilla, metrolla ja raitiovaunulla. Harva se päivä lapsi kertoo innostuneena, mitä uutta päiväkodissa taas tehtiin.

Kaksi kolmesta päiväkodistamme on siis toiminut mainiosti.

Samalla muut naapurustomme vanhemmat kertovat, että aiempikin päiväkoti on uuden johdon avulla selvästi ryhdistäytynyt. Arki on rauhallisempaa, rutiinit pitävät, vanhoja työntekijöitä on pysynyt talossa ja uusiakin on saatu. Päiväkotiin on tilattu uusia kirjoja ja leluja. Esikoulu kuuluu toimivan hyvin, ja lapseni entinen ryhmä on käynyt retkellä kirjastossa sekä viettänyt sadonkorjuujuhlaa.

Päiväkodin vaihdon myötä arjen logistiikkani on vaikeutunut, mutta mielenmaisemani on dramaattisella tavalla helpottunut. En enää mieti lapseni päiväkotia kesken työpäivän tai yöllä.

Kun päivähoito toimii, se jos mikä on vanhemmalle suuri siunaus. Sitä siunausta toivoisin jokaiselle tämän maan vanhemmalle.

Artikkelia varten on haastateltu Helsingin varhaiskasvatusjohtajaa Miia Kemppiä, Varhaiskasvatuksen opettajien liiton varhaiskasvatuksen asiantuntijaa Jaana Lahdenperä-Lainetta sekä Tampereen yliopiston varhaiskasvatuksen apulaisprofessoria Maiju Paanasta.