Kesällä Jadea pelotti. Kun hän matkusti isovanhempiensa autokyydillä mökille, radiossa puhuttiin päättäjien rasistisista kirjoituksista. Niitä, joissa esimerkiksi Riikka Purra kirjoitti väkivallasta tummaihoisia lapsia kohtaan.

Jade on tummaihoinen alakoululainen. Hänellä ja hänen pikkusiskollaan Jasminilla on valkoihoinen suomalainen äiti ja tummaihoinen afrikkalainen isä.

Siskokset ja muut tässä jutussa puhuvat lapset ja nuoret eivät esiinny omilla nimillään, jotta heille ei aiheudu juttuun osallistumisesta ongelmia. Tunnistamissyistä myöskään heidän ja vanhempien synnyin- ja asuinpaikkoja ei mainita tarkkaan.

Kesän keskustelua kuunnellessaan Jadea huoletti, että häneen aletaan taas suhtautua vihamielisesti. Hän ja Jasmin ovat jo kertaalleen vaihtaneet koulua kiusaamisen ja rasismin takia.

Jadea alettiin kiusata hänen ihonvärinsä takia jo päiväkodissa. Nimittely, rumat puheet ja uhkailu pahenivat kolmannelle luokalle tultaessa sellaisiin mittasuhteisiin, että Jade ei ahdistukseltaan pystynyt enää kunnolla syömään eikä nukkumaan, Jaden äiti Maaria kertoo.

Äiti pyysi koulun aikuisia puuttumaan kiusaamiseen, mutta tilanne ei korjaantunut. Maarian mukaan kiusaajien vanhemmat puolustivat lapsiaan sanomalla, että eiväthän lapset edes tiedä, mitä rasismi on.

”He väittivät, että Jade on tuonut rasismin ryhmään nimeämällä käytöksen rasismiksi”, Maaria kertoo.

Koulunkäyntiin liittyi muutakin häikkää.

Jade kertoo, kuinka alakoulun ensimmäisillä luokilla opettajat panivat tummaihoiset ja Suomeen muualta muuttaneet oppilaat usein samaan ryhmään ja valkoihoiset oppilaat muihin ryhmiin. Erityisopettaja piti erillisiä matematiikan tunteja tummaihoisille lapsille.

”Siellä oli myös meidän luokan paras matikan oppilas”, Jade sanoo.

Jade joutui myös äitinsä tietämättä suomi toisena kielenä -ryhmään. S2-opetusta annetaan oppilaille, joilla on kielitaustansa takia koulussa toimimista haittaavia puutteita suomen kielen taidoissa. Jaden ja Jasminin äiti on suomenkielinen, ja tytöt puhuvat kotona suomea.

Myös pikkusisko Jasmin kohtasi henkistä ja fyysistä väkivaltaa ensimmäisen luokan alusta lähtien. Hänenkin kohdallaan Maaria kokee, että koulun aikuiset vetäytyivät vastuusta, eivätkä pyrkineet luomaan Jasminille turvallista kouluympäristöä. 

Kiusaaminen, syrjintä ja koulun aikuisten piittaamattomuus johtivat lopulta siihen, että Maaria päätti siirtää tytöt toiseen kouluun.

Jade kertoo, että vaikka kaikki on nyt paremmin, hänen on vaikea luottaa uudenkaan koulun aikuisiin.

”Mulla on vähän traumaa siitä, mitä vanhassa koulussa tapahtui”, Jade sanoo.

Lokakuussa EU:n perusoikeusvirasto julkaisi selvityksen, jonka tulokset vahvistivat käsitystä Suomessa vallitsevasta rasismista. 43 prosenttia Suomessa asuvista afrikkalaistaustaisista haastatelluista kertoi kokeneensa häirintää viimeisen vuoden aikana.

Yksi tutkimuksen luvuista oli erityisen surullinen: 38 prosenttia vastaajista kertoi, että heidän lapselleen oli puhuttu loukkaavasti tai uhkaavasti tämän taustan takia.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimuspäällikkö, rasismitutkija Shadia Rask pitää tuloksia vakavina. 

”Suomelle ominaista on uskomus siitä, olemme rasismin ulkopuolella”, Rask sanoo. 

Raskin mukaan valtaosa suomalaisista ei arjessaan koe rasismia. Siksi tieto siitä, että rasismi on yleistä Suomessa, on herättänyt epäuskoa ja siilipuolustusta.

”On totuttu ajattelemaan tyytyväisinä, että olemme maailman onnellisin ja tasa-arvoisin maa.”

Kesällä tämän maineen nähtiin olevan vaarassa. Julkisessa keskustelussa tuotiin moneen otteeseen esiin huoli siitä, millaisen mainehaitan poliitikkojen rasistiset kirjoitukset aiheuttavat maakuvallemme.

Raskin mukaan huoli lausuttiin usein elinkeinoelämän suulla: yritysten vientimahdollisuudet sekä Suomen houkuttelevuus investointikohteena ja asuinmaana kärsivät.

Keskusteluissa jäi kuitenkin vaimeaksi niiden ääni, joiden elämään rasismi vaikuttaa konkreettisesti. 

Se ääni kuuluu lasten- ja nuorten auttavissa puhelimissa. Väestöliiton Poikien puhelimen työntekijät ovat huomanneet rasismin lisääntymisen lasten ja nuorten maailmassa. Puhelimeen soittaa niitä, jotka kertovat joutuneensa kiusatuiksi taustansa takia. Lisääntyneet ovat myös puhelut, joissa puhutaan rasistisesti ja esimerkiksi hoetaan n-sanaa.

Myös Mannerheimin lastensuojeluliiton Lasten ja nuorten puhelimessa ja chatissa alettiin jo vuosi sitten syksyllä ihmetellä tämäntyyppisten yhteydenottojen lisääntymistä. Lapset ovat esimerkiksi kertoneet, että ilmapiiri koulussa on muuttunut vihamieliseksi. 

Liezel on 18-vuotias opiskelija. Hän varttui pääkaupunkiseudulla, mutta opiskelee nykyään pienemmällä paikkakunnalla. Liezel adoptoitiin Kaakkois-Aasiasta Suomeen vähän yli vuoden ikäisenä.

Myös Liezelin tapauksessa ensimmäiset rasismikokemukset ajoittuvat alakouluun.

Kun Liezel oli neljännellä luokalla, hänen luokalleen tuli oppilas, joka alkoi kiusata Liezeliä tämän ihonvärin ja alkuperän takia. Liezel kuvailee, kuinka kiusaaja heitteli hänen tukkaansa palavia tulitikkuja. Liezelillä on tästä muistona päälaellaan palovamma, kalju kohta, jossa ei kasva enää hiuksia.

Sen sijaan, että kiusaaja olisi ohjattu erilleen Liezelistä, Liezel siirrettiin eri ryhmään ja viettämään välitunteja kirjastossa.

Yksinäisyyttä lisäsi se, että kiusaaja onnistui kääntämään Liezelin parhaita kavereita Liezeliä vastaan.

”Se oli maanpäällinen helvetti”, Liezel kuvailee nelosluokkaansa nyt vuosia myöhemmin.

Tilanne ratkesi samoin kuin Jaden ja Jasminin tapauksessa – vasta kun Liezel vaihtoi koulua.

Varttuessaan Liezel on käyttänyt toisinaan huivia, hijabia. Se on ollut hänen tapansa tuoda esiin alkuperäänsä. Kun Liezel kulki 16-vuotiaana kadulla huivi päässä, vieras mies alkoi haukkua häntä terroristiksi.

Liezel pysähtyi kysymään mieheltä, onko tällä jokin ongelma. 

Kookas mies kävi Liezeliin käsiksi ja väänsi tytön kädet tämän selän taakse, painoi niskasta kumaraan ja lähti taluttamaan jonnekin.

”Kukaan ei soittanut poliisia tai reagoinut mitenkään. En tiedä, johtuiko se siitä, että he pelkäsivät vai eivät vain halunneet tai viitsineet puuttua asiaan”, Liezel sanoo. 

Vasta kun paikalle alkoi kertyä huomattava määrä ihmisiä, mies päästi Liezelin otteestaan ja häipyi.

Pahoinpitelystä tehtiin rikosilmoitus, mutta Liezel arvelee, että tekijää ei koskaan saatu kiinni.

Kerta ei jäänyt ainoaksi, kun Liezeliin on käyty käsiksi hänen taustansa takia. Pari vuotta sitten hän joutui useaan otteeseen pahoinpidellyksi julkisilla paikoilla. Tekijöinä oli suunnilleen hänen ikäistensä nuorten joukko.

Rasistisessa väkivallassa Suomi on kärkimaa tutkitun 13 eurooppalaismaan joukossa, EU:n perusoikeusviraston raportissa todetaan. 11 prosenttia Suomessa asuvista vastaajista kertoi joutuneensa fyysisen väkivallan kohteeksi viimeisen viiden vuoden aikana. 

Sekä Liezelillä että Jadella ja Jasminilla on ollut tukenaan vanhempi tai vanhemmat, jotka tuntevat suomalaisen yhteiskunnan ja ovat pystyneet tukemaan ja puolustamaan lastaan, kun tämä kohtaa rasismia.

Toisin on ollut Mustafan laita. Hän saapui Suomeen alle 10-vuotiaana pakolaisena Lähi-idästä äitinsä ja veljiensä kanssa. 

Ensimmäiset vuodet perhe asui pienillä paikkakunnilla, ja koulussa Mustafaa kiusattiin rasistisesti. Häntä pilkattiin siitäkin, että hän oli menettänyt isänsä. Mustafan mukaan monet opettajista katsoivat rasistista kiusaamista läpi sormien. Hänen mukaansa jopa rehtori puhui halventavasti islaminuskosta.

Mustafalla ei ollut aluksi kieltä puolustautua. Hänen äitinsä osasi kääntää joitain haukkumasanoja ja selitti pojalle, että ne olivat rasistisia ilmauksia. Äidilläkään ei kuitenkaan ollut tarpeeksi suomen kielen taitoa käydä koulun kanssa keskustelua lapsensa hyvinvoinnista.

Kun Mustafa ei löytänyt muuta tapaa pitää puoliaan, hän tappeli. Vasta perheen muutto pääkaupunkiseudulle rauhoitti tilannetta.

”Täällä maahanmuuttajat jätetään useammin rauhaan”, Mustafa sanoo.

Nyt Mustafa on opiskelija. Hän on asunut Suomessa miltei kymmenen vuotta ja hallitsee hyvin suomen kielen. Mustafa osaisi puolustautua sanallisesti, kun häntä loukataan. Hän on kuitenkin muuttanut suhtautumistaan, eikä sano tai tee mitään.

”Ajattelen, että solvaajat on kuin lapsia. Ei heihin kannata kiinnittää huomiota.”

Pelko rasismista vaikuttaa kuitenkin edelleen Mustafan käytökseen. Hän yrittää olla ystävällinen kaikille, jotta ei omalla toiminnallaan tahraa maahanmuuttajien mainetta. Mustafa kertoo esimerkiksi antavansa aina bussissa istumapaikkansa muille.

Rasismitutkija Shadia Raskin mukaan tällainen ylikompensoiminen on tyypillinen selviytymismekanismi vähemmistöön kuuluville. Kun on pelkona, ettei kelpaa muille, tunnetta voi yrittää pitää loitolla olemalla esimerkiksi jatkuvasti mahdollisimman avulias, ahkera tai tunnollinen koulussa.

Ylisuorittaminen voi kuitenkin aiheuttaa uupumusta ja henkistä pahoinvointia. Ilmiöstä käytetään myös nimitystä vähemmistöstressi.

Minttu on miltei täysi-ikäinen eteläsuomalainen opiskelija, jonka isä on tummaihoinen afrikkalainen ja äiti valkoihoinen suomalainen.

Mintun ensimmäinen muistikuva rasismista on eräältä bussimatkalta valkoihoisen isoäitinsä kanssa. Bussissa Minttua ja hänen isoäitiään vastapäätä istui mies, joka Mintun huomattuaan alkoi puhua rasistisesti.

”Tunsin itseni tosi pieneksi siinä tilanteessa”, Minttu kertoo.

”Mummukaan ei osannut tehdä mitään. Hän oli vain hiljaa ja sanoi ehkä vain, että älä välitä.”

Minttu sanoo tavallaan ymmärtävänsä, miksei isoäiti osannut reagoida.

”Mutta jos tämä tapahtuisi tänä päivänä, niin varmasti sanoisin hänelle, että olisin toivonut, että teet jotain siinä tilanteessa.”

Mintusta on aina tuntunut raskaalta puhua rasismikokemuksistaan. Äidin kanssa keskustelu ajautuu sen kyseenalaistamiseen, mikä ylipäänsä on rasismia tai onko Minttu itse ylireagoinut.

Varttuessaan Minttu on kamppailut mielenterveytensä kanssa. Tapaamisilla mielenterveyden ammattilaisten kanssa kukaan ei ole  ottanut puheeksi sitä, että Minttu olisi voinut kärsiä rasismista.

Kun aikuinen ei nosta keskusteluun näin ilmeistä asiaa, siitä vaikeneminen on itsellekin helpompaa, Minttu sanoo.

Vaikeneminen on tyypillistä rasismia kohdanneille lapsille ja nuorille. Tämä käy ilmi paitsi tämän jutun haastatteluista myös lukuisista tutkimuksista. 

Yksi syy hiljaisuuteen on Mintun kuvailema ”älä välitä” -puhe.

Lasten ja nuorten kokemaa rasismia tutkinut Anna Rastas kuvaa tätä väitöskirjassaan tyypilliseksi tavaksi suhtautua lasten kertomuksiin rasismista. Vaikka älä välitä -kehotuksella usein tarkoitetaan hyvää, se ei kannusta kokemusten käsittelyyn. Seuraavalla kerralla, kun lapsi tulee loukatuksi, hän muistaa aikuisen ohjeen, eikä kerro kokemuksestaan.

Toinen syy rasismista vaikenemiseen on Shadia Raskin mukaan se, että lapsille on erityisen tärkeää kuulua porukkaan. 

”Lapsilla on aikuisiakin suurempi paine olla samanlainen kuin muut”, Rask sanoo. 

Rasismia kohdannut lapsi tai nuori ei välttämättä halua nostaa mekkalaa siitä, että joku on tuonut esiin hänen erilaisuutensa. Esimerkiksi maahanmuuttajataustainen lapsi voi pelätä kiittämättömyyden leimaa, jos hän nostaa esiin kohtaamansa rasismin.

Kun lapsi vaikenee, aikuinen saattaa olettaa, että kaikki on hyvin.

Vaikeneminen on huono vaihtoehto silloin, kun ihminen kokee ikäviä asioita, joista toipuminen vaatisi kokemuksien käsittelyä. Rasismilla on usein suoria vaikutuksia terveyteen. 

Shadia Rask osoittaa vuonna 2018 julkaistussa lääketieteen väitöskirjatutkimuksessaan, että syrjintä tuottaa terveyseroja väestöryhmien välille. Hän tutki venäläis-, somalialais- ja kurditaustaisia ihmisiä Suomessa ja havaitsi, että syrjintä on yhteydessä heikompaan henkiseen ja fyysiseen terveyteen.

Äärimmäisen esimerkin hyvinvoinnin romahtamisesta kertoo Liezel. Kun rasistiset pahoinpitelyt toistuivat, hänen voimansa alkoivat huveta.

”Olin tosi done sen kiusaamisen kanssa. Että muhun kohdistettiin koko ajan väkivaltaa”, Liezel kertoo.

Hän kertoo, kuinka otti lääkkeiden yliannostuksen ja joutui sairaalaan tarkkailuun.

”Oli tosi lähellä, että se olisi ollut siinä, mutta sitten jotenkin ajattelin, että mun on pakko selvitä tästä. Että mä en halua kuolla näin.”

Liezelille toi voimaa päätös puolustaa muita kiusattuja. Hän kertoo menevänsä nykyään aina väliin, kun näkee väärinkohtelua tai rasismia.

Myös Jade ja Jasmin ovat ottaneet ongelmia esiin. 

Alakoululainen Jasmin kertoo, kuinka hän on kyseenalaistanut koulussa vallinneen puheen siitä, että värikynävalikoimassa on yksi tietty ihonvärinen kynä. Erään keskustelun yhteydessä hän poimi esille monta eri väristä kynää.

”Sanoin, että on kyllä olemassa näin monta ihon väriä. Sitten kaikki rupesivat taputtamaan minulle!” Jasmin kertoo.

Tyttöjen kokemukset oudoista opetusjärjestelyistä ja värikynäväittelyistä muistuttavat, että rasismi ei ole aina törkeää huutelua tai muuta näkyvän vihamielistä toimintaa.

 ”Rasismi voi kätkeytyä myös vallitseviin ihanteisiin ja normeihin, joissa valkoisuutta ihannoidaan”, Shadia Rask muistuttaa. 

Jade ja Jasmin ovat puhuneet rasismista vanhempiensa kanssa niin paljon, että he tunnistavat rasismin erilaisia muotoja ja pystyvät keskustelemaan niistä. He ovat saaneet jo nuorena työkaluja ymmärtää, miksi jokin asia tuntuu pahalta. 

Tämä on Shadia Raskin mukaan tärkeää, koska käsitteiden ja keskustelun kautta rasismia kokenut saa vahvistusta, ettei ole kokemustensa kanssa yksin. 

”Toisaalta on tärkeää tehdä rakenteellista rasismia näkyväksi myös heille, jotka eivät itse kohtaa rasismia arjessaan. Muuten syntyy harhaluulo, ettei rasismi ole vakava tai yleinen ongelma.”

Jade, Jasmin, Minttu, Mustafa ja Liezel ovat kaikki kokeneet tilanteita, joissa ympärillä olevat aikuiset eivät ole puuttuneet kiusaamiseen tai väkivaltaan. 

”Yksi syy puuttumatta jättämiseen voi olla se, että monille rasistiset tilanteet tulevat eteen yllättäen”, Shadia Rask sanoo.

Tutkimusten valossa rasistisen tilanteen sivustaseuraajaksi joutuminen on  kuitenkin erittäin todennäköistä. 

Kun syrjintä vaikkapa bussissa kohdistuu lapseen tai nuoreen, lähellä olevan aikuisen pitää olla valmis toimimaan.

Juttuun on haastateltu Väestöliiton Poikien puhelin -palvelun palvelupäällikköä Anders Huldénia ja nuorten asiantuntijaa Aziz Bahlaouanea sekä Mannerheimin lastensuojeluliiton päällikköä Tatjana Pajamäkeä Auttavista puhelin- ja digipalveluista. Lähteinä on käytetty myös Anna Rastaan sosiologian ja sosiaalipsykologian väitöskirjaa Rasismi lasten ja nuorten arjessa (2006) sekä Familia ry:n raporttia Kahden kulttuurin parien ja perheiden kokema rasismi ja syrjintä Suomessa (2020).