Fantasiaromaani on vaikea laji. Siltä odotetaan syvällisyyttä, omaperäistä uutta kuvauskohdetta ympäristoineen ja lisäksi vauhdikasta ja jännittävää juonta. Kaikkea tätä on vaikea mahduttaa puoleentoista sataan sivuun, kuten Leena Laulajaisen Pii ja Ametisti  todistaa. Lopputulos on kylla mystinen ja mielikuvitusta kiihottava, mutta samalla sekava ja vaikeatajuinen. Erityisen ongelmallinen on se loppupään luku, jossa yritetäan yhden sivun aikana selvittää, miksi tapahtui mitä tapahtui. Vastaukset ja pohdinnat kaipaavat ilmaa ympärilleen, jottei lukijalle jää referoinnin ikävä maku.




Syvällinen kirja kyllä on, se ei avaudu yhdeltä istumalta, vaan antaa mietiskelyn aihetta pitemmäksi aikaa. Mikä esimerkiksi on planeettamme menneisyyttä heijastavan ametistikiven kohtalo? Kirjan sankari kohtasi ametistikiven matkansa aikana moneen kertaan aina hyvien, eteenpäin opastavien naisten hallussa. Omaan aikaansa palatessaan sankari uskoi loytävänsä ametistikiven jälleen.




Lukija saa itse pohtia, olisiko pala menneisyyttä heijastavaa ametistisia yhä jokaisen hyvän naisen sisällä? Auttaisiko se meitä opastamaan omia sankareitamme elämässä eteenpäin sadun hyvien naisten tapaan?




Paula Havaste