Rivitalon pihamaalla on kolme ruostunutta Ford Mondeota.

Niistä kaksi seisoo normaalisti renkaillaan, kolmas makaa katollaan kuin ulosajon jäljiltä. Autoa on purettu varaosiksi niihin kahteen renkailla seisovaan.

Pihtiputaan keskustan ulkopuolella seisova rivitalo on nähnyt parhaat vuotensa vuosikymmeniä sitten, se on hieman kuin unohtunut pusikoiden keskelle.

Kun ajamme pihaan, pihtiputaalainen Joonas Vainio puuhaa jotain harmaan renkaillaan olevan Mondeon luona. Hän kertoo korjanneensa sen pahimmat viat ja koettaa nyt myydä sitä eteenpäin 700 eurolla.

On toukokuu 2023. Vainio on 22-vuotias ja kirjaimellisesti täysin rahaton. Se 700 euroa olisi suoranainen siunaus.

Vainiolla ei ole paljon muutakaan, kuten asuntoa. Maaliskuusta 2022 hän on viettänyt suurimman osan ajastaan kaukana Pihtiputaalta – erilaisissa hylätyissä rakennuksissa, korsuissa ja kasarmeilla eteläisessä ja itäisessä Ukrainassa.

Astumme lähes sisustamattoman rivitalokolmion keittiöön. Vainio kertoo Ukrainasta palattuaan ”loisineensa” samanikäisen kaverinsa olohuoneen sohvalla. Suomessa on lähes 80 vuoden jälkeen taas tuoreita kaksikymppisiä rintamaveteraaneja, jotka ovat sotineet venäläisiä vastaan.

Moni on jäänyt tyhjän päälle.

Maaliskuun puolivälissä 2022 Vainio ylitti Puolan ja Ukrainan rajan kävellen.

Hän oli 21-vuotias ja yksin matkassa. Ulkomailla olo oli Vainiolle poikkeuksellista, sillä aiemmin hän oli käynyt kaksi kertaa autolla Pohjois-Norjassa ja kerran laivalla Tallinnassa.

Venäjän suurhyökkäys pääkaupunkiin Kiovaan ja muualle Ukrainaan oli alkanut kolme viikkoa aiemmin. Presidentti Volodymyr Zelenskyi oli ensi päivien kaaoksessa vedonnut muuhun maailmaan, että jokainen, joka haluaa tulla taistelemaan Ukrainan puolesta, on tervetullut.

Suomesta lähti jo sodan ensi viikkoina yhteensä joitakin kymmeniä vapaaehtoisia, mutta heistä rintamalle asti päätyi vain osa.

Vainio oli ottanut helmikuussa 2022 lopputilin ovi- ja ikkunatehtaalta Viitasaarella. Seuraavaksi hän oli irtisanonut vuokrasopimuksensa, antanut eteenpäin huonekalunsa ja pakannut rinkkaan välttämättömimmät tarpeet.

Vainio lensi Krakovaan. Sieltä hän jatkoi bussilla Ukrainan vastaiselle rajalle ja viiden tunnin paperisotkun jälkeen ylitse. 

Päämääränä hänellä oli päästä sotilaskoulutusleirille läntisen Ukrainan Javoriviin. Siitäkin huolimatta, että hän tiesi Venäjän tehneen vain alle viikkoa aiemmin leirille kammottavan tuhoisan ohjusiskun.

Rajalla kukaan ei puhunut englantia. Koska Vainio taas ei puhu venäjää tai ukrainaa, hän päätti olla mahdollisimman selkeä ja hoki vain yhtä sanaa: legion, legion.

Kaksi kuukautta tuon Vainion rajanylityksen jälkeen, toukokuussa 2022, matkustimme Helsingin Sanomien valokuvaaja Sami Keron kanssa Ukrainaan.

Olimme eteläisessä Zaporižžjan teollisuuskaupungissa, noin 35 kilometrin päässä Venäjän hyökkäyssodan rintamalinjasta. Neuvostoaikaisen hotelli Inturistin eteen parkkeerasi valkoinen pakettiauto. Sen ohjaamosta ja tavaratilasta kömpi kymmenkunta sumuisen oloista nuorehkoa suomalaismiestä.

Totisia naamoja, hiekasta pöliseviä taisteluvarusteita, tuppisuisuutta, tyhjiä katseita.

Ensimmäisenä aulaan marssi 33-vuotias kontulalainen lihatehtaan työläinen, josta muut suomalaiset käyttivät lempinimeä Kalkkaro. Ryhmää johti leveäeleinen 26-vuotias kauhavalainen Topi Huhtala.

Ryhmän nuorin oli pihtiputaalainen Joonas Vainio.

Vain 48 tuntia aiemmin nuoret suomalaiset olivat olleet todella pahassa paikassa.

He kertoivat tapahtumista täysin pimennetyssä Inturist-hotellin aulassa. Kaikki valot sammuttamalla varmistettiin, ettei hotelli houkuttelisi Venäjän ohjuksia. Ilmahälytys ulvoi useita kertoja vuorokaudessa.

Suomalaiset olivat olleet etulinjassa Zaporižžjan alueen rintamalla ja odottaneet metsikössä pellon laidalla, että ukrainalaispataljoonan johto antaisi liikkumiskäskyn.

Käskyä ei ollut kuulunut. Hyökkäyksen liike pysähtyi. Sillä välin venäläiset olivat onnistuneet huomaamatta hivuttamaan kranaatinheitinjoukkueen pellon toiseen päähän.

Kuin tyhjästä alkoi viheltää, jyristä ja räjähtää. Vainio tuijotti pellon toisella laidalla leimahtelevia venäläisten kranaatinheittimiä.

Kaksi suomalaisista haavoittui kranaatinsirpaleista, toinen poskeen ja vyötäröön, toinen molempiin jalkoihin. Vainio kertoi ryömineensä kymmenen metrin matkan haavoittuneen luo ja alkaneensa laittaa kiristyssidettä.

Hän joutui kuitenkin painamaan ”pään turpeeseen”, koska samaan paikkaan tuli uusi venäläisten kranaattikeskitys. Yksi kranaateista osui metrin päähän Vainiosta. Hengen pelasti se, että maa oli rankkasateen jäljiltä mutaista ja kranaatti ehti upota puoliksi liejuun ennen räjähtämistään. Sirpaleet räjähtivät yläviistoon.

Pari sirpaletta osui Vainion kypärään ja jätti siihen jäljet. 

Taistelusta oli kaksi vuorokautta, kun Vainio kertasi sitä meille Inturistin huoneessa. Totisena, mutta hämmästyttävän analyyttisesti ja tarkasti. 

Vainio on hiljainen nuorimies, joka ei ollut koskaan polttanut tupakkaa. Ukrainassa paloi kuulemma aski päivässä.

Vainio kertoi toisesta taistelussa haavoittuneesta suomalaisesta, joka makasi tajuttomana mättäällä, keskellä kranaattikeskitystä. Kun taju palasi, mies ryömi Vainion luo ja kysyi, että ”onko mulla jotain poskessa”. 

Vainio sanoo vastanneensa, että ”on siinä reikä”.

Kylän baari on sulkenut jo kuudelta. Ajamme Shellille. Vainio ottaa lihapullat muusilla ja kevytmaidon.

Keskustelu kääntyy maailmankatsomukseen ja politiikkaan, kun Vainio huomaa paikallislehdessä ilmoituksen Viitasaaren Pridesta.

Viitasaari on Pihtiputaan naapurikaupunki.

Vainio kommentoi ilmoitusta sarkastisesti ja tekee selväksi, ettei hän ole innoissaan seksuaalivähemmistöjen juhlista. Vaikka mahtaako niitä olla 3 700 asukkaan Pihtiputaalla häiriöksi asti.

Kevään eduskuntavaaleissa Vainio kertoo äänestäneensä keski-ikäistä perussuomalaista miesehdokasta ja päästelee rutiinihaukut Sanna Marinin (sdp) ja Juha Sipilän (kesk) hallituksista: Ilmastopolitiikka on haitallista. Autoilijoita verotetaan liikaa. Holhous harmittaa.

Holhouksesta esimerkkinä Vainio kertoo, kuinka poliisipartio hiljattain pysäytti hänet ja hänen ystävänsä parkkipaikalla Pihtiputaalla, teki autoon kiusanteolta tuntuneen tarkastuksen ja kun ei muuta keksinyt, huomautti liian sinisistä valoista.

”Hyvä etten pompannut painimaan sen poliisin kanssa. Rupesi vituttamaan”, Vainio sanoo.

Kommentti tuntuu vieraalta Vainion suuhun, sillä hän on päällisin puolin hiljainen ja vetäytyvä mies, jota on vaikea kuvitella painimassa Shell Helmisimpukan parkkipaikalla.

Pihtiputaalaispoliisien holhouksen juurisyy on Vainiolle selvä: Brysselin vallanpitäjät, jotka kuppaavat suomalaisten rahat. Vainio uskoo kansallisvaltioon, siihen, että poliittisista valtioliitoista irrallaan Suomi olisi vahva ja nykyistä vauraampi.

On turha yrittää argumentoida vastaan, että juuri tuotahan Kremlissäkin toivotaan.

Yksi on varmaa: Ukrainassa suomalainen vapaaehtoistaistelija ei vaurastu. Siellä köyhtyy entisestään.

Eihän rivisotilaiksi lähde eliittiperheiden nuorukaisia tai hyvän koulutus- tai työuran saaneita – ei ennen eikä nyt. Sotimaan lähdetään Suomen tyhjentyviltä paikkakunnilta tai kaupunkien tietyistä lähiöistä.

Sitä porukkaa on viety Suomesta eri suurvaltasotiin vuosisatojen ajan, Ruotsin suurvalta-ajoista lähtien.

Motiiveja on yhtä paljon kuin lähtijöitä: seikkailunhalu, mahdollisuus rintamasodan kokemiseen, toimettomuus, elämän merkityksettömyyden tunne. Ukrainan auttaminen, Venäjään kohdistuva viha, näyttämisen tarve ja rintamajoukkojen välinen poikkeuksellisen yhteisöllisyyden kokemus.

Rahan takia sotaan ei lähdetä, sillä sitä on luvassa vain vähän, jos aina sitäkään.

Kahdella reissullaan Vainiokin vain köyhtyi. Ensimmäisellä kerralla häneltä jäi saamatta useimpien kuukausien palkka kokonaan, ja kun palkkaa maksettiin, se oli 30 000–40 000 hryvniaa kuukaudessa, noin 750–1 000 euroa.

Vainio ja muut suomalaiset olivat allekirjoittaneet viralliset vierastaistelijan sopimuspaperit Ukrainan puolustusvoimien kanssa, mutta ei Vainio ollut koskaan jaksanut lukea, mistä kaikesta hän oli sopinut. Tai millä ehdoilla.

Rahapula alkaa tulla vastaan. Minkään näköistä palkkaa ei olla pariin kuukauteen saatu ja tilanne alkaa olemaan melko kriittinen. Vaikka täällä ei rahan perässä olla, mutta ruokaa on pakko ostaa ja laskut maksaa, Vainio kirjoitti minulle salatulla Signal-pikaviestiohjelmalla heinäkuussa 2022.

Olimme pitäneet Signalilla yhteyttä siitä lähtien, kun tapasimme toukokuussa 2022 Zaporižžjassa.

Toisella reissulla tammikuusta maaliskuuhun 2023 hänelle maksettiin jo paremmin. Niistä kuukausista, jotka hän oli etulinjassa, sai 100 000 Ukrainan hryvniaa eli noin 2 500 euroa.

Mitään ei kuitenkaan jäänyt käteen. Vainio ei myönnä edes rillutelleensa sumuisissa baareissa ja yökerhoissa, kuten moni vapaaehtoissotilas tekee vapaillaan Ukrainassa. 

Hän väittää ostaneensa palkoillaan parempia varusteita, kuten kevyempiä kovamuovisia kiväärin lippaita vanhojen metallilippaiden tilalle.

”Omaisuuteni on se, mitä äsken näitte”, Vainio sanoo.

Rivitalokämpän yhteen huoneeseen oli kasattuna muutama rinkka ja kassi, joihin oli sullottu maastonvihreitä sotilasasusteita, taisteluliivit ja muita rintamalla hyödyllisiä tarvikkeita.

Aikamoinen ajatus, että siinä on parikymppisen suomalaisen koko omaisuus.

Mitä Vainiolle on toistaiseksi jäänyt ylipäätään käteen Ukrainasta?

”No kun nyt kysyt”, hän sanoo ja kaivaa nahkalompakostaan kapean kankaisen tunnusmerkin, jossa lukee kyrillisin kirjaimin Rossija, Venäjä.

Ei Vainiolla ole hajuakaan, kenen venäläisen taisteluliivistä hän merkin nappasi. Siinä se makasi ukrainalaiskylässä Luhanskissa.

”Sinne oli jätetty tuhottomasti venäläisten ruumiita”, Vainio sanoo. ”Räntää tuli vaakasuorassa, mutaa oli nilkkoihin, ympärillä välähteli ja räjähteli, kun oltiin asemasotavaiheessa.”

Totta kai Ukrainasta on jäänyt sellaisia äärikokemuksia, joita ihminen ei voi saada kuin sotarintamalta. Yhteensä kuukausia etulinjassa viettänyt Vainio on oppinut sodan arjesta paljon, mutta ei hänellä itselläänkään ole harhakuvitelmia siitä, että se olisi suuri valtti työnhaussa Suomessa.

Se ei välttämättä ole sitä edes Puolustusvoimien rekrytoijien näkökulmasta.

”Joko ne pitää mua hulluna tai sitten ne miettii, että voisihan tuosta kokemuksesta olla hyötyäkin”, Vainio sanoo.

Elämä on sarja sattumia, joihin voi vain osin vaikuttaa itse.

Kriisiaikana sattuman rooli vain korostuu. Ratkaisevat valinnat – kuten nuorena vapaaehtoisena sotaan lähtö – saattavat johtua mitättömistä yksityiskohdista. Vainion kohdalla täysin ratkaisevaa oli, että häneltä puuttui kolmas koronarokote.

Tammikuussa 2022 hän oli jo valinnut askeleen urallaan. Hän oli lähdössä Puolustusvoimien kansainvälisten kriisinhallintajoukkojen rotaatiokoulutukseen. Hänet olisi mitä todennäköisimmin pian lähetetty YK:n rauhanturvatehtäviin osaksi suomalaisporukkaa Libanonissa.

Vainio oli saanut kaksi koronarokotetta, mutta kriisinhallintatehtäviin vaadittiin se kolmaskin. Hän ei voinut ottaa sitä vielä, sillä edellisestä rokotuksesta oli liian lyhyt aika. Vainio jätettiin rannalle. Pettymys oli kova.

Kun Venäjä runsasta kuukautta myöhemmin aloitti suurhyökkäyksen Ukrainaan, Vainio tiesi pian, mitä hän tulisi tekemään. Se ei ollut suuri yllätys myöskään äidille, isälle tai kahdelle veljelle.

”Äiti sanoi, että hän osasi sitä vähän pelätäkin. Isä taas sanoi vaan, että kunhan tiedät, minne olet menossa.”

Tykistösota on pimeää puuhaa. Se jättää lähes kaikkiin arpia.

Se on tuhoamissotaa, jonka logiikkana on uuvuttaa vihollispuoli suurimmalla mahdollisella määrällä hävitystä, uhreja ja tuskaa.

Vainion yllätti se, ettei kuukausien aikana rintamalla Ukrainassa nähnyt käytännössä kertaakaan vihollista omin silmin. Venäläisiä hän näki vain maassa lojuvina ruumiina ja myttyinä, niissä kylissä, joita Ukraina sai otettua takaisin.

Tykistösodassa sotilas on sokean sattuman varassa. Venäläisten ampuma ohjus, raketti, tykinammus tai kranaatti osuu aina johonkin. Aika vähän voi vaikuttaa siihen, sattuuko osuma omalle kohdalle. 

Vainiolta on kuollut jo kaksi läheistä taistelutoveria Ukrainassa. Helmikuussa 2023 henkensä menetti 22-vuotias ranskalainen Andreas ”French” Gallozzi, huhtikuussa 27-vuotias yhdysvaltalainen Christopher Campbell.

Frenchin kuolemasta Vainio puhuu erityisen järkyttyneen oloisena, sillä hän oli samassa ryhmässä ja kokee olevansa epäsuorasti osallinen tapahtumiin. French oli ehdottanut, että hän ottaa etulinjan operaatioon Vainion sijaan pari kokemattomampaa taistelijaa, jotta nämä saavat tuntumaa sodan todellisuuteen. 

”Se oli mun ikäinen ja ihan huipputyyppi. Nukuttiin viereisissä punkissa”, Vainio sanoo.

French sai etulinjassa kranaatinsirpaleen kaulavaltimoonsa. Hän kykeni raahautumaan suojaan, mutta kuoli sinne.

Vainio sanoo avanneensa Frenchin kirjoittaman In Case of Emergency -kirjeen, jonka jokainen sotilas kirjoittaa pahan hätätilanteen tai kuolemansa varalle. 

”Pala kurkussa luettiin.”

Frenchin taisteluvarusteet palautettiin armeijalle, seuraavien etulinjaan lähtijöiden käytettäväksi. Henkilökohtaiset tavarat lähetettiin Frenchin omaisille Ranskan Dijoniin. 

Vainio on tietenkin kirjoittanut myös oman In Case of Emergency -kirjeensä, jonka säilytyspaikka on rintamalla muiden tiedossa. Mitä hän siihen kirjoitti?

Eipä ihmeempiä, Vainio sanoo. Vanhempien puhelinnumerot, että ilmoittavat näille sitten, jos huonosti käy. Ja vanhempien pankkitilien tiedot. Ukraina kun on luvannut omaisille korvauksen. 

Sen enempää Vainio ei kirjeensä sisällöstä sano.

Kuolemastakaan Vainio ei osaa sen kummemmin sanoa. 

Mutta kukapa toisaalta osaisi. Kuoleman mahdollisuuden etulinjassa toki kaksikymppinenkin ymmärtää, mutta ei se ole päällimmäisenä mielessä. Kuolemaa kuulemma pelkää, mutta ei osaa silti ajatella, että se osuisi omalle kohdalle.

Vainio sanoo, että kun venäläisten ammus viheltää, se ei osu vaan menee ylitse. Kohdalle se saattaa osua, jos sekuntia aiemmin siitä kuuluu pahaenteinen matala jyrinä.

”Silloin sitä vain ajattelee, että jonnekin se tulee.”

Toisella Ukrainan-reissullaan Vainio viestitti Signalin kautta helmikuussa 2023: Päälinjoilla ollaan, tehtävillä käydään välillä, ei kai tässä mitään ihmeempiä, toivotaan, ettei tule morkulasta kohdalle. Morkula viittaa englanninkieliseen sanaan mortar eli kranaatinheittimeen.

Vainio kertoi olevansa Harkovan rintamalla Kupianskin kaupungista itään. Huhuttiin Venäjän alkukevään suurhyökkäyksestä, mutta rintamalla siitä ei ollut viitteitä. Vainio kertoi olevansa etuvartiotehtävissä ja nopean toiminnan joukoissa, jos venäläisjoukot aloittavat rintamalohkolla yhtäkkisen hyökkäyksen.

Maaliskuun alussa hän oli ollut yhteensä kahdeksan kuukautta Ukrainassa, ja siitä merkittävän osan rintamalla. Vainio ajatteli, että olisi aika palata Suomeen. Rintama oli jumiutunut Luhanskissa synkkään asemasotavaiheeseen, jossa tulee paljon ruumiita mutta hyvin vähän voittoja.

French oli kuollut. Vainion rahat olivat lopussa. Väsytti.

Suomessa veljellä oli kesähäät tulossa.

Paluu Suomeen oli pienieleinen. 

Vainio sai Ukrainasta autokyydin Puolan kautta Baltiaan maaliskuun alussa 2023. Tallinnasta hän otti lautan Helsinkiin, retuutti hiekasta pöliseviä rintamavarusteitaan mukanaan.

Helsingin satamassa ei ollut vastaanottokomiteoita. Ei siellä ollut yhtään ketään. Hän osti Etelä-Suomesta käytetyn Mondeon ja ajoi sillä Pihtiputaalle.

Yksikään suomalainen viranomainen ei kysellyt sodan etulinjasta palanneen nuoren miehen perään. Eipä Vainio olisi sitä sen kummemmin toivonutkaan. Mutta kertoihan se jostakin, ettei viranomaisia kiinnostanut sen enempää Vainion tai muiden suomalaisten Ukrainan-vapaaehtoistaistelijoiden henkinen tila kuin heidän rintamakokemuksensa.

Ei niin, että Vainiokaan olisi viranomaisille kertonut, kun hän Ukrainaan lähti.

Ei sieltä ihan ehjinä palata. Paluun ensimmäiset viikot olivat oudoimmat. Kun suomalaishävittäjä lensi melko matalalla Pihtiputaan yli, Vainio veti selkäydinreaktiolla kyyryyn. 

Hän kertoo kiinnostavan yksityiskohdan, jota ei ole taidettu aiemmin kertoa.

Kun Vainion ja muutaman muun suomalaisen edustama taistelijaryhmä eteni venäläisten hylkäämään ukrainalaiskylään, suomalaiset saivat käsiinsä viestiasiakirjoja, joissa oli tietoja venäläisten käyttämistä tiedonsiirtojärjestelmistä.

Suomalaiset tarjosivat asiakirjoja ensin Ukrainan tiedustelupalvelulle, mutta ukrainalaiset eivät kiinnostuneet ehkä siitä syystä, että sodan aikana venäläisiltä on saatu jo vastaavia tietoja.

Niinpä suomalaistaistelijat toivat asiakirjat Suomeen, luovuttivat ne viranomaisille, jotka kiittivät materiaalista. Asiakirjojen tarkemmasta painoarvosta ei ole kuitenkaan tietoa.

Tiettävästi Puolustusvoimia ei ole kuitenkaan kiinnostanut suomalaisten vapaaehtoisten tuoreet rintamakokemukset sotimisesta venäläisiä vastaan. 

Ainakaan Vainioon ei ole yksikään upseeri ottanut yhteyttä.

Missä Vainio mahtaa olla muutaman kuukauden kuluttua, syksyllä 2023?

Vaikea sanoa. Koko elämä on täysin auki. Vainio sanoo, että kokemuksena sotiminen Ukrainassa oli sellainen, jota hän ei vaihtaisi mihinkään. Vaikka sen myötä meni vuokra-asunto, mielekäs palkkatyö ja koko pieni omaisuus.

”Enkä nyt sano, että se olisi vielä ollut viimeinen kokemus.”

Todennäköisimmin hän on kuitenkin palkkatöissä, ehkä jossain päin Keski-Suomea.

Sellaisissa töissä, mitä sitä nyt ammattikoulun kone- ja tuotantotekniikan linjan papereilla, sissiradistin varusmieskoulutuksella ja sotakokemuksella voi löytyä.

Tehdashommia ainakin. 

Olisi harhaanjohtavaa väittää, että kuukaudet sodassa olisivat muuttaneet Vainiota ihmisenä. Heilauttaneet maailmankatsomusta johonkin suuntaan. Ajaneet pasifistiksi.

Melkein päinvastoin. Vainiolle on entistä selvempää, että hän tulee elättämään itsensä tavalla tai toisella kivääri kädessä. Ajatuksia on moneen suuntaan: Ranskan muukalaislegioona tai muut kansainväliset ammattisotilasyksiköt. Suomalaiset kriisinhallintajoukot. Rajavartiosto. Yksityinen turvallisuusbisnes.

Vainioon tiivistyy asia, jonka piti olla lähes mahdottomuus: Viimeksi kun kaksikymppiset suomalaiset sotivat venäläisiä vastaan, oli jatkosodan viime hetket. Nyt se taas toistuu, kuten niin monta kertaa historiassa. Näitä svendufvia ja urhohietasia on lähetetty suomalaiskylistä rintamille jo 1500-luvulla Ruotsin sotiin Itämeren alueelle.

Kesäkuun puolivälissä Ukrainan itäiseltä rintamalta tulee synkkä tieto: alle kolmekymppinen vapaaehtoinen on kuollut sotiessaan venäläisiä vastaan. 

Hän on ensimmäinen venäläisten sodassa tappama suomalainen sitten syyskuun 1944. Mies oli toiminut Venäjän suurhyökkäyksen alkuviikoista lähtien vapaaehtoistaistelijana ja myöhemmin myös pohjoismaisen lääkintäryhmän jäsenenä. 

Pohjoismaista rintamalääkintäryhmää Ukrainassa vetävä Tina Soini esitti heti kuolemantapauksen jälkeen toiveenaan, että suomalaisnuoret jäisivät elämään nuoruuttaan Suomeen.

Hän muistutti, ettei tykistösodan todellisuus ole sellaista kuin käsikirjoittajien dramatisoimissa sotaelokuvissa. 

Kaukana siitä. Muuta on turha kuvitella.

Heinäkuussa 2023 soitan taas Vainiolle.

Hän vastaa puhelimeen hotellihuoneesta Kajaanista. Hän on saanut keikkamiehen täysiaikaisen työpaikan saneeraustyömailta eri puolilta Suomea.

Samalla hän on päässyt kaverin nurkista Pihtiputaalta ja vuokrannut asunnon Viitasaarelta.

”Tuntuu oikeastaan tosi hyvältä.”

”Priorisointi on nyt se, että saan talouden kuntoon ja elämän kuntoon.”

Vainion rahat todella menivät viimeistä euroa myöten Ukrainassa. Työpaikka saattaa hyvinkin pelastaa hänen henkensä, sillä se pitää hänet Suomessa ainakin toistaiseksi.

Muuten Vainio istuisi illat keittiön pöydän ääressä ja selaisi puhelimensa kuva- ja viestivirtaa. Sellaisessa touhussa riski kasvaisi suureksi, että hän palaisi Ukrainaan.

Etulinjaan hän ei enää aio, mutta vapaaehtoisen sotilaskouluttajan hommat saattaisivat vielä kiinnostaa.

”Juuri nyt ei ole hinkua takaisin”, hän sanoo.

Suomesta lähdetään edelleen rintamalle Ukrainaan. Vainiolla on se käsitys, että Ukrainassa on paraikaa noin 10–20 nuorta suomalaista vapaaehtoista eri rintamilla. Arvio lienee varsin tarkka, sillä pääosa entisistä ja nykyisistä vapaaehtoisista pitää toisiinsa yhteyttä salatussa keskusteluketjussa.

Suomalaisten määrä on pysynyt samoissa luvuissa Venäjän suurhyökkäyksen alusta lähtien.